Aluksi

Tulin saamelaispolitiikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1959, jolloin pidettiin Inarissa pohjoismaiden kolmas saamelaiskonferenssi. Tuolloin tapasin pitkään mukana olleita saamelais ja suomalaisvaikuttajia Suomesta ja muista pohjoismaista ja pääsin heidän kanssaan keskustelemaan saamelaisten ongelmista omalla äidinkielelläni. Tällaisia suomalaisia vaikuttajia oli siihen aikaan Kalle Nickul, Erkki Itkonen, Erkki Jomppanen, Matti Sverlov, Jaakko Sverlov, Nilla Outakoski ja Juhani Högman. Sen jälkeen aloin uudelleen osallistua saamelaispolitiikkaan vuoden 1960-luvun lopulla kirjoittelemalla lehtiin kalastajasaamelaisten huonosta kohtelusta. Myös Kemijoen latvalle rakennettavat Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat herättivät suurta huolta paikallisen saamelais- ja muun väestön keskuudessa. Samaan aikaan alkoi rajan takaa Norjan puolelta kuulua huolestuttavia tietoja Alta-jokeen rakennettavasta vesivoimalaitoksesta.

Varsinaisesti minut sysäsi saamelaispolitiikkaan neljä asiaa. Ensimmäinen asia oli Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn haitalliset vaikutukset inarinsaamelaisille ja koltille, joiden kesäkalastusalueet sijaitsivat Tsuolisvuonssa. Toinen asia oli se, että metsähallitus myi Inarinjärveen laskeville jokialueille tuhansittain virkistyskalastuslupia, mikä johti taimenkannan liialliseen verotukseen. Kolmas huolestuttava seikka oli suunnitelmat pohjoisten kuntien kalavesien jakamiseksi. Neljäntenä asia, joka monia saamelaisaktivisteja huolestutti, oli metsähallituksen avohakkuiden ulottuminen suojametsäalueen tuntumaan. Näiden esille edellä nostamien ongelmien lisäksi huolta tunnettiin saamenkielen ja kulttuurin huonosta tilanteesta.

Kun saamelaiskomitea asetettiin 1970-luvun alussa meillä kaikilla aktivisteilla oli suuria odotuksia oman saamelaislainsäädännön aikaansaamisesta. Saamelaiskomitean mietinnön jälkeen onkin paljon tapahtunut; on istunut uusia komiteoita, työryhmiä jne. selvittelemässä saamelaisten asioita. Sen jälkeen kaikelle tapahtuneelle on ominaista koko saamelaiskysymyksen politisoituminen, pyrkimys hoitaa asiaa elitistisessä pienessä piirissä. Hankkeiden ideologisuus ja irrottautuminen arjen todellisuudesta tuo mieleen huumeiden käytön.

Kaikkea on leimannut tuoreiden tutkimusten välttäminen, niiden tulosten sivuuttaminen ja suoranainen rasismi kohdealueen eri väestötyhmien kohtelussa. Aktiivisimmat näyttävät olevan usein niitä, jotka asiasta vähiten tietävät. Suoranainen leimaaminen ja pahantahtoisuus eivät ole olleet harvinaisia.

Kolonialismin kevytversio

Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa vuoteen 1809, jolloin se liitettiin autonomisena osana Venäjään. Tällöin osasta lappalaisia tuli Suomen kansalaisia. Lappalaisten sivistäminen oli alkanut uskonnollisena käännytystyönä jo keskiajalla. Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti valtiovalta kantoi vuosisatojen ajan huolta ennen kaikkea siitä että alkuperäiskansankin jäsenet oppivat lukemaan ja omaksuvat kristinuskon alkeet voidakseen palvella jumalaa omalla kielellään.

Suomi julistautui itsenäiseksi 1917. Nuoressa tasavallassa tavoitteena oli tehdä lappalaisista tyytyväisiä ja hyviä Suomen kansalaisia. Vaikka Suomi piti lappalaisia omine kulttuureineen eksoottisena rikkautena, heidän katsottiin edustavan alkukantaisempaa, väistyvää elämänmuotoa. Lappalaisiin kohdistuvat erilaiset sivistämispyrkimykset kohensivat heidän olojaan, mutta kiihdyttivät samalla alkuperäiskansan kulttuurista sulauttamista.

Vaikka täysimittaista ja räikeintä kolonialismia ei Suomen Lapissa ole harjoitettu, keskusvaltion ja valtaväestön suhteessa alkuperäiskansaan on kuitenkin ollut ilmeisiä kolonialistisia piirteitä. Ennen kaikkea voisi puhua valtaväestön ekspansiivisesta kulttuurihegemoniasta jonka osana on tehty järjestelmällistä, alkuperäisvähemmistöön kohdistuvaa assimilointityötä. Kirkon ja ennen kaikkea koululaitoksen kautta harjoitetun sivistystyön kautta suomen kieli alkoi vallata alaa saamen kieleltä. Tehokkaana apuvälineenä tässä oli asuntolajärjestelmä, jossa lappalaisten lapset vieroitettiin omasta kielestään ja vanhempiensa elämäntavasta. Lappalaisuuteen liitetyn alkukantaisuuden ja alempiarvoisuuden seurauksena lapset ja pian myös heidän vanhempansa alkoivat omaksua suomen kielen arki- ja kotikielekseen ja jopa häpeämään omaa lappalaisuuttaan. Tämän olen itse saanut kokea nahoissani aloittaessani koulunkäynnin Inarissa syksyllä 1950.

Alkuperäiskansan ja valtaväestön väliset seka-avioliitot olivat yleisiä. Yleensä Lapin kieli väistyi näissä avioliitoissa suomenkielen tieltä viimeistään lapsien kohdalla.

Saamelaisliike

Asteittainen luopuminen Lapin kielestä eli saamesta, tai täsmällisemmin sen eri murteista, ei ollut yhtä nopeaa kaikkialla ja kaikilla. Osa lappalaisista menetti oman kielensä kokonaan, osalle se jäi kotikieleksi, osa säilytti sen täyden taidon ja aktiivisen käytön. Sivumennen sanoen moni lappalainen on taitanut myös naapurimaiden kieliä omien käyttötarpeittensa mukaisesti.

Lappalainen kulttuuriliike oli toiminut täydellisen sulautumisen vastavoimana jo 1800-luvulta lähtien. Sen juuret olivat ennen kaikkea Pohjois-Ruotsin kristillisesti suuntautuneissa kansankorkeakouluissa, joissa opiskeli myös lappalaisia. Liike synnytti lapinkielisiä lehtiä ja pienessä määrin kirjallisuutta. Ihanteena oli kohottaa lappalaisten aineellista ja ennen kaikkea henkistä sivistystasoa niin että lappalaiset voisivat palvella jumalaa omalla kielellään ja toimia oman maansa hyvinä kansalaisina. Liikkeen piirissä haluttiin päästä eroon nimityksestä lappalaiset, jonka katsottiin kantavan alentavaa leimaa. Tilalle otettiin nimitys saamelaiset.

Nimitys saamelainen levisi hiljalleen myös yleiskieleen, mutta Lapin alkuperäisväestöä kutsuttiin kuitenkin kauan tavallisimmin lappalaisiksi. Etnonationalistisen saamelaissuuntauksen saadessa tuulta siipiensä alle kansainvälisistä virtauksista se sai liittolaistensa tuella ajettua läpi ajatuksen, jonka mukaan "lappalainen" oli alentava, loukkaava ja poliittisesti epäkorrekti nimitys. Korrekti nimitys kaikista lappalaisista oli "saamelaiset". Tämän kautta nimitys "lappalaiset" alkoi hiljalleen pudota pudota pois yleisestä kielenkäytöstä ja sen tilalle tuli "saamelaiset". Tämä nimityksen vaihdos heijasti ilmiselvästi USA:n tapahtumia, joissa nimitys "negro" vaihdettiin ensin nimitykseen "black" (musta) ja sitten nimitykseen "Afro-American" (afrikkalaisamerikkalainen, nykyään African American), ja nimitys "indian" (intiaani) nimitykseen "native american" (syntyperäinen amerikkalainen).

Kehitys Norjassa

Altan tapahtumat on yksi nimitys saamelaisten ja Norjan valtion väliselle pitkäaikaiselle konfliktille, jossa saamelaiset tukijoineen vastustivat pohjoisimmassa Norjassa, Finnmarkin läänin länsiosassa sijaitsevan Alta-joen valjastamista vesivoimakäyttöön. Altan tapahtumat eivät olleet Norjan nykyisen saamelaislainsäädännön pohjimmainen syy, mutta kylläkin liikkeelle sysääjä. Siksi kriisin päävaiheet on hyvä kerrata.

Vesivoimahankkeen suunnittelu käynnistyi 1968, vuotena jolloin Eurooppaa ravisutivat laajat protestit ja niiden hajottamisesta seuranneet mellakat. Julkisuuteen vuotaneiden suunnitelmien mukaan veden alle joutuisi saamelaisvaltainen Masin kylä kirkkoineen sekä porojen laidunmaita.

Vuonna 1970 hanketta vastustavat kansalaiset perustivat toimintakomitean. Vesivoima- ja energiaviraston julkaisivat suunnitelmansa 1970 ja jättivät hankeanomuksen 1974. Suunnitelmia oli muutettu sen verran että itse Masin kylä ei enää ollut uhattuna. Vuonna 1978 vastustajat laajensivat organisaatiotaan ja seuraavana vuonna he ilmoittivat tarvittaessa turvautuvansa kansalaistottelemattomuuteen.

Kesän 1979 aikana vastustajien protestileirillä vieraili yli 6 000 henkilöä. Rakennushanke käynnistettiin tierakennustöillä, jonka vastustajat pysäyttivät asettumalla koneiden eteen. 

Väkivallattoman protestin yhteydessä poliisi pidätti 92 mielenosoittajaa. Seuraavaksi joukko saamelaisia pystytti kodan Norjan parlamenttitalon eteen aloittaen nälkälakon, toimitettuaan sitä ennen vaatimuskirjeen hallitukselle. Lakon kestettyä viikon noin 200-päinen poliisijoukko hajotti Oslossa noin 250-päisen mielenosoittajajoukon, pidättäen rytäkässä muun muassa pari professoria.

Nälkälakko päättyi, kun hallitus päätti keskeyttää tietyöt väliaikaisesti kuullakseen saamelaisia poronomistajia. Lehdistökonferenssissa pääministeri Oddvar Nordli käytti käsitettä "saamelaisten legitiimit oikeudet". Legitiimi on tässä yhteydessä ymmärrettävä niin että se tarkoitti jotakin mikä on oikeutettua ja pitäisi olla lakiin kirjattuna, vaikka ei ollut.

Loppuvuonna 1979 hallitus ilmoitti että vesivoimahanke käynnistetään uudestaan. Vastustajat perustivat uuden leirin, jonka noin 600-päinen poliisijoukko hajotti uutenavuonna 1981. Kyseessä oli sodanjälkeisen Norjan suurin poliisitoimi. Pari viikkoa myöhemmin poliisi pidätti noin 800 mielenosoittajaa ja Oslossa alkoi uusi nälkälakko. Rakennustyöt jatkuivat loppusyksyllä ja joulukuussa mielenosoittajat ilmoittivat pitävänsä viimeisen protestinsa.

Alkuvuonna 1982 kaksi saamelaista jo kolmas, tuntemattomaksi jäänyt henkilö yrittivät räjäyttää voimalaitoshankkeeseen liittyvän sillan. Ennenaikaisesti lauennut räjähdyspanos vei yhdeltä räjäyttäjältä käden ja silmän. Vaikka räjäytysyritys oli teknisesti avuton ja päättyi onnettomasti, sen symboliarvo oli vahva. Vahingoittunut sabotööri oli Kautokeinon vuoden 1852 uskonnollista leimaa kantavan kapinan johtajana teloitetun Mons Aslaksen Sombyn jälkeläinen.

Voimala käynnistettiin vuonna 1987. Kaksi vuotta myöhemmin uusi pääministeri Gro Harlem Brundtland myönsi, että rakennushanke ei ollut alun perinkään välttämätön, mutta siitä oli muodostunut arvovaltakysymys Norjan valtaapitäville. Hankkeella oli kuitenkin seurauksia, johon nämä eivät olleet lainkaan pyrkineet: vihreä liike löi itsensä läpi Norjassa ja saamelaisten vaatimus itsehallinnosta saavutti laajaa vastakaikua.

Kun lopputulema on tiedossamme, voimme harrastaa jälkiviisautta. Norjan hallitus saavutti vesivoimahankkeen läpiajamisella sen että puoliturha hanke toteutui, ja lisäksi sen, että valtion oli pakko ryhtyä tarkistamaan suhtautumistaan saamelaisiin ja kehittämään saamelaislainsäädäntöä. Hankkeen vastustajat eivät saavuttaneet tavoitettaan sikäli, että hanke toteutettiin, vaikkakin hiukan korjatussa muodossa. He sysäsivät kuitenkin liikkeelle yhteiskunnallisen  mobilisaation ympäristön ja alkuperäiskansan oikeuksien puolesta jättäen näin pysyvän jäljen Norjan historiaan.

Kehitys Suomessa

Kysymys Suomen Lapin saamelaiskulttuurin kohtalosta on juuri nyt ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Millainen onkaan niiden saamelaisten poromiesten, kalastajien ja metsästäjien tulevaisuus, joilta kehitys vie toimeentulomahdollisuuden lisäksi myös kotiuseuden ja kulttuurin? Toiseen maailmansotaan asti saamelaiset saivat olla vapaasti omissa oloissaan kenenkään ahdistelematta. Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttui.

Viime vuosikymmenet ovat olleet muutenkin kiihkeiden tapahtumien aikaa Lapissa. Norjan öljylöydöt, aluevesirajakysymykset ja kaiken taustalla kytevä pelko luonnonvarojen ehtymisestä ovat nostaneet pohjoisten alueiden strategista, poliittista ja taloudellista ominaispainoa. Etelästä työntyvä teknologisten kulttuurien paine on muuttanut saamelaista kulttuuriekosysteemiä länsimaistamalla tarpeita ja arvostuksia, raiskaamalla metsiä, valjastamalla ja allastamalla vesistöjä, perustamalla turistikeskuksia, kaivamalla mineraaleja ja teollistumalla ja koneistamalla pientuotantoa. Suhteellisen suljetut taloudelliset ja sosiaaliset yksiköt ovat muuttuneet raha, työvoima ja pääomamarkkinoiden myötävaikutuksella ulospäin suuntautuneiksi ja siten koko kulttuuri on tullut avoimemmaksi ja alttiimmaksi eurooppalaiselle vaikutukselle, etenkin ylivoimaiselle teknologialle, esimerkkinä moottorikelkat ja kännykät. Tuskin voidaan enää puhua samassa mielessä kuin ennen saamelaisesta luontaistaloudesta, vaan on puhuttava jo hyvin pitkälle länsimaistuneesta taloudellisesta rakenteesta ja elämäntavasta.

Saamelaisten kannalta myöhempien aikojen historia ei suinkaan ole sen lohdullisempaa luettavaa. Syksystä 1944 huhtikuuhun 1945 Lappi oli sotatoimialuetta. Hävitystyö oli perusteellista. Sodan jälkeen myös saamelaislauteelle perustettiin hallanarkoja asutustiloja luovutetuilta alueilta siirtyneiden pakolaisten asuttamiseksi (vrt. pika-asutuslaki 1940, maanhankintalaki 1945 ja maankäyttölaki). Saamelaisten osalta tämä toiminta rajoittui Petsamon kolttasaamelaisiin, jotka asutettiin Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven alueelle.

Saamelaisaluetta koskeneista muutoksista

Saamelaisalueen kalavedet ovat toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti köyhtyneet ja tuhoutuneet. Suomi teki Neuvostoliiton kanssa välirauhan aikana kertakaikkiseen korvaukseen perustuvan sopimuksen Inarinjärven vedenpinnan säännöstelystä. Toteutuessaan säännöstely tuhosi taimenen ja siian nuoruusvaiheille tärkeän pohjaeläimistön, minkä johdosta kalansaaliit vähenivät romahdusmaisesti (saalis 1948: 250 t. - saalis 1971: 80 t.).

Kemijoen voimataloudellinen rakentaminen aiheutti monenlaisia kielteisiä vaikutuksia myös saamelaisten taloudelle. Kemijokeen rakennettiin voimaloita lähinnä etelän energiantuottajiksi, minkä takia paikalliset arvokalakannat ovat tuhoutuneet tai menettäneet eri syistä kalastuksellisen merkityksen. Laajat Lokan ja Porttipahdan tekojärvet (yht. 631 neliökilometriä) upottivat alleen maankuuluja kalavesiä (esim. Sompiojärven), joita altaiden roskakalatuotanto tuskin korvaa. Samalla tekojärvet hukuttivat parhaita porojen kesä-ja talvilaitumia niin, että Lapin paliskunnan pololuku tippui 1960 -luvun alun 10 000 päästä pysyvästi 4000 poron tasolle.

Tekojärvien tuloksena saamelaiskulttuurin levinneisyysraja pakeni jälleen Jäämeren suuntaan. Puunjalostusteollisuus, uitto, kalastusteknologian parantuminen, lisääntynyt meripyynti Jäämerellä, vesistöjen saastuminen ja turistikalastus lienevät edelleen supistaneet saamelaisalueen jokien (Kemijoki, Tornionjoki, Teno ja Näätämö ehkä tärkeimmät) kalastusmahdollisuuksia. Joskus tulevaisuudessa lienee odotettavissa ainakin Ounasjoen ja Tornionjoen taltuttaminen jo yhteispohjoismaisesti tai suomalaisvoimin. Norjalaiset ovat lisäksi suunnitelleet Tenon tärkeimpiin latvajokiin kuuluvan Jies-joen kääntämistä Altajokeen rakennetun voimalan lisävesiksi, jolloin Tenon lohikanta vähenisi arviolta viidenneksen.

Saamelaisalueen luontaistalouksien ja metsätalouden edut ovat joutuneet ristiriitaan etenkin toisen maailmansodan jälkeen, jolloin satunnaiset korkeasuhdanteet, taloudellinen kasvupyrkimys, työllistämisongelmat, metsätalouden koneistaminen ja valtion ja talouselämän kasvu ovat luoneet taloudelliset, teknologiset, sosiaaliset ja institutionaaliset edellytykset Lapin reunametsien hakkuisiin.

Metsien käsittelyä ei nähtävästi ole ohjannut ekologis-taloudellinen ajattelu tai huoli saamelaisen kulttuuris-ekosysteemin säilymisestä, vaan pikemminkin sopeutuminen kulloisiinkin menekkimarkkinoihin.

Suomalainen isojako ja saamelainen kulttuuri

Vuoden 1976 lopulla hallitus antoi kaikessa hiljaisuudessa eduskunnalle lakiesityksen Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa suorittettavaa rajankäyntiä sekä kalastamista pohjoisilla vesialueilla koskevaksi lainsäädännöksi, joka perustui asiaa tutkineen hallitusneuvos Kemppaisen toimikunnan mietintöön (komiteanmietintö 45/1975). Lakiesitys toteutuessaan olisi saattanut päätökseen suomalaisen isojaon, josta annettiin pohjoisia alueita varten oma laki v, 1925. Lakiesityksessä oli luvattu ottaa huomioon yksityisten tilojen oikeus myös vanhoihin kylien ulkopuolisiin kalastuspaikkoihin, eli apajapaikkoihin, jotka sijaitsivat jakamattomilla pohjoisilla vesialueilla. Tällainen malli koski kaikista parhaimpia vesialueita ja olisi jättänyt maattomille saamelaisille vain toisarvoisia vesiä.

Mikäli lakiesitys olisi toteutunut, kalastus olisi tukehtunut yksityisten rantoihin ja yksityisten kala-apajiin. Se olisi tullut synnyttämään vastakohtaisuuksia maata omistavien ja omistamattomien saamelaisten välillä.

Näiden esille nousseiden ongelmien johdosta Suomessa asetettiin saamelaiskomitea, jonka esittämiin lukuisiin ehdotuksiin kuului mm. saamelaislaki. Se sisälsi vaatimukset saamelaisoikeuksista, saamelaisen kulttuurialueen rajaamisesta ja saamelaisten luonnovaraisten elinkeinojen suojaamisesta.

Mietintö sisälsi myös ehdotuksia saamelaistenn tietynasteisesta päätösvallasta omia elinkeinojaan koskevissa asioissa, ennen kaikkea ns. uudistuvien luonnovarojen käytössä (poronhoitoa, kalastus, metsätalous, metsästys, marjastus jne.), myös matkailuteollisuutta koskevissa ratkaisuissa.

Käsite saamelainen määriteltiin paitsi etnisyyden myös elämänmuodon perusteella. Saamelaiseksi komitean mietinnön mukaan olisi voitu lukea jokainen joka harjoittaa saamelaiselinkeinoja ja haluaa samaistua saamelaisiin. Lakiehdotuksessa esitettiin myös vahvistettavaksi saamenkielen asema ja opetus: saamelaisalueella äidinkielenään saamea puhuvalla olisi mm. oikeus virallisissa asioissaan (mm. oikeudessa sekä valtion ja kuntien virastoissa) tulla kuulluksi omalla kielellään.

Kaikkien näiden edellä mainittujen tapahtumien seuraaminen opetti miten voidaan saamelaisten asioihin vaikutttaa positiisella asenteella.

Takaisin