Hallbergin toimikunnan vuoden 2018 mietinnöstä

Aluksi

Sekä Hallbergin työryhmän vuoden 2005 muistio ja Hallbergin toimikunnan vuoden 2018 mietintö tähtäävät saamelaiskäräjälain muuttamiseen. Molemmat ovat esitys siitä, miten saamelainen elämänmuoto, saamenkieli ja samalla koko saamelaiskulttuuri olisi turvattavissa ja miten tämän tulisi tapahtua. Molemmat perustuvat utopistiseen käsitykseen historiallisen kehityksen syy- ja seuraussuhteista, eli siitä, mitkä tekijät ohjaavat tuollaista kehitysprosessia ja miten sitä voidaan hidastaa.

Erään pelkistetyn määrittelyn mukaan saamelaisiksi luetaan ne henkilöt, jotka ovat merkityt saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Se ei kuitenkaan vastaa tosiseikkoja eikä se kuvaa nykyisenkään määritelmän edellytyksiä. Määritelmä ja alkuperäisyys eivät kohtaa täysin. Tästä huolimatta Hallbergin toimikunnan esitykset lähtevät tältä pohjaoletukselta, sillä varauksella, että määritelmää on "parannettava" poistamalla siitä n.s. lappalaisperuste. Todellisuudessa tämä vain pahentaisi tosiasioiden mukaista tilannetta. Toimikunnan perusteluissa oleva ajatus saamelaisen määritelmän korvaamisesta suorasukaisesti äänestysluetteloon kuulumisella on kaukaa haettu, ja kun toimikunnan mietintöön sisältyvä lakiesitys joka tapauksessa sisältää saamelaisen määritelmän, mietinnön perusteluosa on tältä osin avoimen harhaanjohtava.

Saamelaisrekisteriksi yleisesti kutsuttu vaaliluettelo määritelmineen ei ole onnistunut, sillä se jakaa saamelaista väestöä kahtia mielivaltaisesti, jopa saman suvun sisällä. Verisukulaisuus ei merkitse sen mukaan mitään. Siten järjestelmä on vakavalla tavalla virheellinen. Merkittävin haitta on nyt siinä, että huomattava joukko vahvan saamelaisen tai lappalaisen identiteetin omaavia, polveutumisen puolesta saamelaiset henkilöt ovat kiistattomasta alkuperäisyydestään huolimatta vaaliluettelon ulkopuolella eli statuksettomia. Ehdotettu malli ei tuo mitään parannuksia esimerkiksi tällaisille inarinsaamelaisille tai metsäsaamelaisille. Oikeusministeriö on nyt esittämässä vallitsevan vääryyden vahvistamista vailla uskottavia tai hyväksyttäviä perusteita. Suomen saamelaiskäräjien vaaleissa käytetty vaaliluettelo ei osoita luotettavalla tavalla alkuperäisyyttä eikä saamelaisuutta, ja Hallbergin toimikunta on nyt "korjaamassa" sitä väärään suuntaan, jossa se tulee osoittamaan alkuperäisyyttä ja saamelaisuutta entistä huonommin.

Saamelaiskulttuuri Suomessa

Hallbergin esityksissä vuodelta 2005 ja 2018 viitataan usein sanaan kulttuuri. Sanaa on tyhjentävästi mahdoton ja tarpeetontakin määritellä. Saamelaisalueen kulttuurista voidaan yleisesti todeta, että se on melko yhtenäinen. Kuten Panu Itkosen väitöskirja [1] osoittaa, saamelaisalueen eri väestöryhmät saavat elantonsa samalla tavalla ja samoista elinkeinoista. Heidän osallistumisensa uusiin nykyelinkeinoihin pääelinkeinona ja muutoin on yhtäläistä. Eron tekee saamen kielen käyttö; vain osa käyttää sitä tai jotakin sen murretta.

Voidaan sanoa, että kulttuurisesti yhteydenpito on samankaltaista, ei eristäytynyttä. Olennaisin jotenkin määriteltävä osa kulttuuria on kieli ja perinteet, joita väestö vaalii. Suomessa ei ole mitään eriytynyttä saamelaiskulttuuria; Se on osa assimiloitunutta kulttuuria, jonka yhteydessä se pysynee omien piirteineen ja tapoineen.

Kulttuuriin ei voi ketään pakottaa eikä sitä voi määritellä ylhäältä käsin. Kulttuuri on niin ikään ihmisten asia, se on ajan mukaan muuttuvaa ja hengittävää, joten toimikunnan esityksen pyrkimys antaa sille jokin merkityssisältö on epäonnistunut ilman tyhjentävyyttäkin. Kulttuurin elementti voi olla elinkeinoista tulevat perinteet; Suomessa ei kuitenkaan ole elinkeinoja, joita ei harjoitettaisi modernilla tavalla ja pyrkimyksenä kannattava toiminta. Sen vuoksi elinkeinojen sitominen kulttuurin käsitteeseen epäonnistuu väistämättä: vain jotkut näkökulmat voivat olla kulttuurisia.

Selkeästi voidaan todeta, että saamelaisalueella kulttuuri viittaa eniten ja syvimmin väestön yhteistoimintaan, yhteiseloon, elämän tapaan, joka nojaa samoihin elinkeinoihin ja perinteisiin kielen ollessa vain yksi seikka. Kielestä sinänsä ei liene erimielisyyttä, vaikka Suomen valtio ei olekaan hyväksynyt esimerkiksi lapin kieltä (meänkieli) erityisasemaan Ruotsista ja sen lainsäädännöstä poiketen. Hallbergin johtamat työryhmät sivuuttavat nämä tosiasiat korvaten ne propagandaa muistuttavalla retoriikalla.

Kulttuurin käsitteen valikoivuus ilmenee siinä, ettei saamelaiskäräjien toimialan määrittelylle ole asetettu kestävän kehityksen vaatimusta: porojen ylilaiduntaminen saa jatkua kaikkien lausumien mukaisesti.

On pidettävä selkeästi erossa toisistaan kielen, etnisyyden ja varsinaisen alkuperäisyyden käsitteet. Tutkimuksen perusteella - josta tässä riittää viittaus valtion erikseen 2000-luvulla rahoittamaan erilliseen tutkimusprosessiin, sen tutkijoiden väitöskirjoihin ja muihin keskeisiin väitöskirjoihin liittyvät lähteet - on kiistatonta, etteivät maita saamelaiskäräjien kautta itselleen vaativat saamelaiset ole omistaneet valtion nyt ominaan hallitsemia alueita. Tällaisesta omistamisesta ei ole mitään näyttöä sen enempää asiakirjojen kuin kriittisen tieteellisen tarkastelun kestävän päättelyn perusteella. Maita ja vesiä ei ole myöskään ryöstetty tai vallattu kyseisten saamelaisten esivanhemmilta.

Voiko saamelaisuus olla harkinnanvarainen asia?

Hallbergin toimikunnan esitykset ovat rohkeita, mutta tätä ei ole sanottu kiittävässä mielessä: esitykset erottavat saamelaisuuden tylysti kaikesta asutus- ja oikeushistoriasta, vaikka ne yrittävät uskotella, että saamelaiset ovat alkuperäiskansaa. Ne kieltävät asiakirjaselvityksen ratkaisevuuden ja tekevät saamelaisuudesta harkinnanvaraisen asian.

Saamelaisen kulttuurin historiallinen jatkuvuus on ilmeinen asia: se on jatkunut sekä ulkoisesti että muutoin viimeisiin vuosikymmeniin asti. Kulttuuria ovat olleet myös maa- ja elinkeino-oikeudet: nautinta on korostunut. Ne ovat kuuluneet elämäntapaan, joka on muodostanut kokonaisuuden. Kyse on myös meänkielen suojasta; Ruotsissa sillä on lain suoja, ei Suomessa.

Kieli on monilla aiemmin vaihtunut valtakieleen. Saamen kieli on otettu rekisteriin vasta selvästi 1900-luvun kuluessa. Sitä ennen merkintöjä kielestä ei ole juuri ollut. Kieli ei ole ollut keskeinen. Toisaalta vanhempina aikoina lappalaisten ja saamelaisten kieli lienee ollut lähempänä toisiaan, koskapa suurporonhoidon ja sitä harjoittavien tunturilappalaisten alkuperä on peuran ja muun riistan pyytämistä harjoittaneissa puolinomadisissa yhteisöissä.

Koko saamelainen etnisyys on syntynyt vasta, kun siitä säädettiin lailla ja sidottiin siihen kieli. Lailla ei kuitenkaan voida kirjoittaa uudelleen historiaa. Lisäksi perinteisesti heimot ovat historiallisesti vaihtaneet kieltä usein kauppakumppanien mukaan. Käsitys yhtenäisestä kielestä on myöhempää perua, vaikka Suomen alueella suomea eri murteineen on puhuttu jo 1 500 vuotta.

Nykyisin saamelaisuus esiintyy johdonmukaisimmin saamen kielen käytön yhteydessä. Kieli onkin asetettu saamelaisuuden yhdeksi edellytykseksi. Kyse ei ole kuitenkaan vain sen vaikutuksesta. Alkuperäisyys liittyy suoraan siihen, kuka on asunut ja elänyt saamelaisalueella. Kieli muuttuu ja vaihtuu, kun tarkastelujakso on pitkä.

Myös saamelaisen määritelmä on lähtenyt siitä, että on pitänyt asua alueella riittävän kauan. Saamelaisen määrittely nykylaissa ja tutkittu asutus- ja oikeushistoria eivät kuitenkaan löydä toisiaan.

Suomessa tiedetään suvuittain, että osa saamelaisrekisterissä olevista on alkuperäisten lappalaisten tavoin asunut alueella niin kauan kuin tutkittua tietoa taaksepäin on saatavissa. Sen sijaan osa on muuttanut Suomen alueelle maiden välisten raaja- ja rauhansopimusten jälkeen uudisasukkaina Norjasta ja Ruotsista noin 1820- ja 1930-lukujen välissä. Nämä voidaan siis osoittaa suvuittain suoraan kirkonkirjojen pohjalta. Suvut ovat ns. porosaamelaissukuja.

Kuten Pertti Eilavaara lausunnossaan perustuslakivaliokunnalle vuonna 2015 osoitti, mikään perustuslain säännös ei voi muuttaa todellisuutta toiseksi. Samoin mikään kansainvälinen sopimus ei voi muuttaa tätä totuutta: päinvastoin on aiheellista muistuttaa, että ihmisoikeudet voivat perustua vain tutkittuun tietoon ja selvitykseen.

Näistä syistä alkuperäisyys ratkeaa asutus- ja oikeushistorian pohjalta, ei kielen eikä etnisyyden pohjalta. Myös ILOn alkuperäiskansayleissopimus lähtee tästä oletuksesta.

Missä viipyy olosuhdeanalyysi?

Olosuhdeanalyysiä saamelaisten ja saamelaisalueen tosioloista ei ole vaivauduttu tekemään toistuvista vaatimuksista huolimatta; toimikunnan esitystä suorastaan riivaa tiedon ja selvitysten puute oletusten ja väittämien korostuessa. Etukäteisanalyysiä ei korvaa mikään oikeusministeriön jälkikäteinen toimenpide. Olosuhdeanalyysi tarkoittaa, että eri väestöryhmien elinalat ja -olot kartoitetaan. Se selvittäisi sen olennaisen seikan, ettei Suomessa ole eroja elinolosuhteissa saamelaisuuden tai sen ulkopuolella olemisen perusteella. Olosuhdeanalyysin voidaan ennakoida osittavan myös sen, ettei Suomessa ole elinoloiltaan sellaisia väestöryhmiä, jotka kuuluvat ILOn yleissopimuksen numero 169 soveltamisalaan. Tämän vaihtoehdon suuri todennäköisyys lieneekin suurin syy siihen, miksi tieteellisen tarkastelun kestävää olosuhdeanalyysia ei ole vieläkään tehty.

Ennen kaikkea olosuhdeanalyysi selvittäisi elinkeinojen samanlaisuuden alueella. Se osoittaisi, että taloudellisesti matkailu ja moni muu elinkeino saattaa olla taloudellisesti olennaisesti merkittävämpi eri väestöryhmille kuin poronhoito. Toimikunnan mietintö jää puutteelliseksi myös monien muiden, lainsäädännöllisille päätelmille ja hallituksen esityksen laatimiselle asetettujen vaatimusten osalta. Saamelaiskäräjälain muutoksia esitetään aivan muilla perusteilla. Tällaiselle poikkeamiselle hallituksen esityksen laatimista koskevista yleisistä oheista löytyy tuskin hyväksyttävää syytä.

Olosuhdeanalyysi kertoisi myös sen olennaisen seikan, että saamelaisten vaaliluettelossa olevat ja sen ulkopuolella olevat, samalla alueella asuvat ja samoista elinkeinoista elävät ovat kaikki samojen paliskuntien, yhteismetsien, kalastusosakaskuntien, metsästysseurojen jne. jäseniä. Miten kulttuurissa, joka voi tarkoittaa lähinnä vain elämisen tapaa, voisi olla näin ollen eroja? Voiko valtion tehtävänä todellakin tässä olla railojen viiltäminen vain aitosaamelaisten etnonationalistien kiihkeiden vaatimusten tyydyttämiseksi?

Ratkeaako mikään ongelma vai luodaanko uusia?

Toimikunnan esitys ei ole rakentanut sovintoa eri kiistoista, vaan se antaa aihetta uusiin jännitteisiin. Se avaa myös saamelaisalueen hallinnon vahvan politisoitumisen rasistiseen saamelaispolitiikan. Se valtakunnallistaa kehityksen ja saamelaiskäräjien toiminnan Norjan viimeaikaisen kehityksen tapaan. Kun politisoidaan ja lisätään poliittista valtaa, tämä kehitys on väistämätön.

Pääministerin, hallituksen ja oikeusministeriön esitysten tavoitteita voi vain hämmästellä: miten selittyy pyrkimys eristää osa saamelaisalueen alkuperäisväestöä saamelaiskäräjien toimivaltuuksien ulkopuolelle. Mitä kehitystä tässä oikein tavoitellaan, jää epäselväksi. Tämä ei voi saavuttaa legitimiteettiä eikä se voi turvata saamelaisalueen kehitystä. Riskit ovat toimikunnan esityksen tekstistä ilmaistusta poikkeavia. Kyse ei ole todellakaan siitä, että saamelaisalueen kulttuuri olisi uhattuna vaan siitä, miten asiat hoidetaan, kuinka demokraattisia ollaan ja tunnustetaanko tosiseikat vai ei.

Yksilöitä koskevia asioita ei voida ratkaista pakottamalla, eristämällä, kieltämällä tosiseikat, estämällä yhteistyö ja vaikeuttamalla kuntien toimintaa alueella.

Toinen keskeinen ongelma on huoli saamen kielen säilymisestä. Se on viime kädessä seurausta luonnollisesta väestön identifikaatiosta. Selvää on kuitenkin, ettei eristäytymällä turvata saamen kielen vaalimista ja säilymistä. Saamelaisrekisterissä olevien hajallaan eläminen on todellinen este eikä se ole helposti poistettavissa. Paluuta entisille sijoille ei ole. Kieltä ei pelasta sulkeminen vaan tilaisuuksien avaaminen, kielen tukeminen laaja-alaisesti ja sen asettaminen kulttuurin säilymisen avaimeksi.

Toimikunnan esitys ei turvaa ei edistä saamen kielen säilymistä. Saamelaiskäräjien toiminnan painotuksissa ei voida sanoa saamen kielen turvaamisen onnistuneen kovin hyvin. Ongelmia on, eikä niistä vähäisin ole se seikka, että yli kaksi kolmasosaa noin 10 000 saamelaisen kokonaismäärästä asuu saamelaisalueen ulkopuolella.

Lopuksi

Norjassa käytiin kiivasta keskustelua ja saamelaisliike oli eräänlainen äärimmäisyysliike. Norjan valtio ei sitä hyväksynyt. Pääministeri Gro Harlem Brundtlandin johdolla valtio asetti käytännössä ehdoksi kehittämistoimille, että äärimmäisyysainekset oli vaihdettava saamelaisten johdosta. Niin tehtiinkin. Saamelaisten ideologinen politikointi on siirtynyt yhdistyksille, joista osa on vasta viime aikoina tullut mukaan käräjien viralliseen toimintaan.

Norjassa tavoitteena oli sekä alueellisesti että henkilöpiirinsä puolesta turvata kaikille saamelaisille henkilöille pääsy saamelaisten vaaliluetteloon. Niin tehtiinkin ongelmitta. Lisäksi Norjan valtio asetti selkeän ehdon sille, ettei ILO:n yleissopimuksen ratifiointi luo tai tuo yhtään uutta oikeutta, eikä yhtään sellaista oikeutta luvattu tulevaksi. Se johti pitkään prosessiin, jonka päässä oli sitten Finnmarkslovenin säätäminen (2005). Sen perusteella luotiin erillinen hallinto alueen valtionmaiden ja -vesien hallintoa varten. Lisäksi erillinen asiantuntijakomissio selvittää, kenellä voi olla uusia, yksityisiä oikeuksia alueella.

Edellä oleva arvio Hallbergin työryhmien esityksistä sekä vuodelta 2005 että 2018 osoittaa, että tosiasioista ei ole niin väliä kun saamelaisten itsehallinnolle yritetään luoda lailliset perusteet. Sama koskee kestävää kehitystä esim. porotaloudessa, jossa vuosikymmenten ajan on vallinnut ylilaidunnustilanne. Saamelaisten itsehallinnon oikeuksien laajentamisella pyritään estämään kestävän kehityksen mukainen kehitys poronhoidossa. Lyhyesti: useimmat Hallbergin työryhmän lainmuutosten perustelut eivät vastaa millään lailla tiedossa olevia tosiasioita vaan ovat niiden vastaisia.