Puolitiede politiikan palveluksessa

Saamelaiskäräjien politiikka ja etnonationalismi politisoivat tällä hetkellä helposti lähes kaikki alkuperäisväestöä koskevat keskustelut. Siitä huolimatta usein oletetaan, että saamelaisalueen politiikantutkimus olisi näistä konflikteista riippumatonta.

Suhtaudun varsin kyynisesti poliitikkojen todelliseen kykyyn ja haluun muodostaa kantansa tieteen tulosten perusteella. Esimerkiksi saamelaiskäräjiä on viime aikoina arvosteltu varsin rankasti siitä, että se on kävellyt tieteen ja tutkijoiden yli lausuntoja laatiessaan, milloin tutkimusten tulokset eivät olekaan olleet sille halutunlaisia. Saamelaispolitiikan teoriaa käytetään Ylä-Lapin päivänpoliittisissa debateissa korostettaessa porosaamelaisen alkuperäiskansan ainutlaatuisia ominaisuuksia, joilla tämä väestönosa saadaan ajatuksen tasolla ihmisten mielikuvissa kammettua erilleen muusta väestöstä. Näin eräät itsekritiikkiin kykenemättömät tukijat luovat osaltaan ideologiaa, jota sitten toteutetaan erottelupolitiikalla, joka ajaa väestöryhmät vastakkainasetteluun.

Jotta saamelaiset poliitikot, muut väestöryhmät ja kaikkia väestöryhmiä edustava Suomen valtio osaisivat ohjata politiikkansa oikeaan suuntaan, tarvitaan toki tutkimusta. Tällä hetkellä kaivataan esimerkiksi olosuhdeanalyysi sen pohjaksi, onko Suomessa todella tarvetta ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnille, eri ratkaisumalleja sille miten sopimusmääräykset käytännössä voitaisiin toteuttaa, ja analyysi mahdollisen ratifioinnin ja eri ratkaisumallien seurauksista.

Erittäin tervetullut olisi myös tutkimus Suomen porosaamelaisten todellisesta alkuperästä, siitä miten on luotu käsitys alkuperäkansasta, ja siitä miten alueen todellinen alkuperäisväestö on syrjien rajattu tämän konstruktion ulkopuolelle. Se, että tutkimus olisi tervetullut edellyttää kuitenkin että se täyttäisi kriittisen tieteen tunnusmerkit. Aihepiirin herkkyys Saamelaiskäräjien harjoittaman propagandan kannalta selittää hyvin pitkälle, että kukaan porosaamelainen tai tämän väestönryhmän edustuselintä, saamelaiskäräjiä, tukeva tutkija ei ole käynyt aiheeseen käsiksi.

Nationalistiseen ja etnonationalistiseen ideologiaan kuuluu säännöllisesti mahdollisimman ehjä tarina oman kansan tai heimon syntyhistoriasta. Kansan tai pienemmän väestöryhmän syntyhistoriaa eli etnogenesistä voidaan tutkia tieteen keinoin, tai täsmällisemmin ilmaistuna, erilaisten sosiaalisten ryhmien muodostumisen, eriytymisen, yhdistymisen ja muuttumisen mekanismeja voidaan tutkia eri tieteiden menetelmin.

Väärinymmärrysten välttämiseksi sanottakoon, että vaikka sana etnogenesis tai etnogeneettinen kuulostaa genetiikan osa-alueelta, kyse ei ole geenitutkimuksesta. Geenitutkimusta voidaan toki käyttää ja onkin käytetty yhtenä menetelmänä väestöryhmien taustahistoriaa selvitettäessä. Maallikot kuvittelevat yleisesti, että geenitutkijat voisivat yksinkertaisesti löytää geenin, joka yksiselitteisesti osoittaisi onko yksilö esimerkiksi alkuperäiskansan jäsen vai ei. Sen enempää ryhmän kollektiivinen identiteetti kuin yksilön etninen identiteetti ei kuitenkaan ole pelkistettävissä biologiaksi, vaikka tätäkin on aikojen saatossa yritetty. Me saamelaiset olemme olleet tässä tutkijoiden erityisen mielenkiinnon kohteena, ja meidät on mitattu perinpohjaisesti niin elävinä kuin kuolleina.

Etnogeneesiä eli siis kansanryhmien alkuperää koskeva tiedonmuodostus on paljon vanhempaa perua kuin systemaattinen tiede. Se on ilmennyt suullisena perinteenä, siihen liittyvänä kuvallisena ja liikunnallisena ilmaisuna, ruumiin ja vaatetuksen koristeluna ja niin edelleen. Tällaiset toiminnot voivat jatkua tieteen rinnalla myös meidän ajassamme.

Esitieteelliselle etnogeneesiä koskevalle tiedonmuodostuksella ovat ominaista perimätiedolliset ainekset. Kansan tarinaa rakentava perimätieto alkaa usein synty- tai luomiskertomuksella, jossa jokin voima tai voimahahmo, esimerkiksi suuri henki tai toteemieläin, luovat ryhmän alkuesivanhemmat. Nuoremmissa kansan identiteettiä rakentavissa tarinoissa kansa saa usein alkunsa jostain ylhäisistä ihmisistä.

Tarinaan kuuluu myös kertomus kansan alkukodista ja vaelluksesta nykyisille asuinsijoilleen sekä taisteluista perivihollisia vastaan, joista osa on yli-inhimillisiä, osa ihmisiä. Näistä kansan etevät edustajat selviävät joko voimalla tai nokkeluudella.

Todellisuudessa kansat ja pienemmät väestöryhmät ovat muutoksen alaisia. Ne kehkeytyvät, kuroutuvat erilleen, yhdistyvät, sulautuvat ja muuttuvat. Etnogeneettisissä tarinoissa ryhmä nähdään kuitenkin todellisuutta paljon eheämpänä hahmona, joka kulkee historiallisten vaiheittensa läpi, tullen muinaisuudesta ja edeten kohti kohtalon tai muun korkeamman voiman sille määräämää usein suurempaa tai ainakin jollain tavoin poikkeuksellisen merkitsevää tulevaisuutta.

Tiede kiinnostui etnogeneettisistä kysymyksenasetteluista vielä lapsenkengissä kävellessään, ja tämä mielenkiinto on ollut vahvaa aina kun jollain väestöryhmällä, aina "kansansirpaleista" imperiumeihin asti, on ollut tarve vahvistaa itseään ja perustella politiikkaansa. Usein tällaisen enemmän tai vähemmän tieteellisen tiedon tuottamisen takana on jokin pienempi osa kyseistä ryhmää, jolla on tarve muuttaa ja hallita ryhmän toimintasuuntaa, kohoten samalla itse johtoasemiin. Tällaiset henkilöt antavat ryhmän oikeille tai väitetyille eduille tieteellisen teorian muodon, toimien ryhmän ideologeina. Useimmiten varsinaiset poliitikot miehittävät johtajaroolit tutkijoiden toimiessa heidän taustatukenaan, mutta on myös mahdollista että poliitikko ja johtaja yhdistyvät samassa henkilössä.

Monin paikoin on suoranainen perinne, että poliittinen voimahahmo julkaisee yhden tai useamman teoksen, joko itse kirjoittamansa tai haamukirjoittajien tuotoksina. Teos voi sisältää retoriikkaa, joka antaa kuvan poliitikon tavoitteista ja siitä että hän on ajamassa Suurta Asiaa. Teosta myydään ja jaetaan nykyaikana usein poliitikon kampanjoiden yhteydessä. Esimerkkinä tällaisesta voi käydä vaikkapa USA:n presidentin John Kennedyn "Profiles in Courage". Vuonna 1957 Pulitzerin palkinnon voittanut teos koostuu sarjasta lyhytelämänkertoja senaattoreista, joilla oli rohkeutta ylittää puoluelinjat. Kirjoittajaksi oli merkitty tuleva presidentti, mutta eräällä hänen puheenkirjoittajallaan on sanottu olleen vähintäänkin hyvin vahva rooli kirjan luomisprosessissa. Vähän vaatimattomammalla tasolla esimerkeistä johtajakirjallisuudesta käyvät kotimaisten presidenttiemme ja pääministereidemme kirjoittamat tai heidän nimissään julkaistut kirjat.

Monin paikoin perinne on vaatinut, että poliittisen johtajan teos tai teokset ovat luonteeltaan teoreettisempia, ja usein niiden avulla viitoitetaan kansakunnan tai pienemmän ryhmän suunta - tai ainakin henkilöpalvonnan osana teoksia jalustalle nostavat johtajan taustajoukot tulkitsevat asian näin. Johtajan aseenkantajat, kumartajat ja nuolijat nostavat nimittäin monesti vaatimattoman teokseen jumalaisen ilmestyksen tasolle tai ainakin hyvin lähelle tätä, julistaen sen todistavan omalta osaltaan johtajan neroutta. Esimerkkejä löytyisi loputtomiin, eikä eräitä uskalla tunnetuista syistä edes nimeltä mainita. Maallisista teoksista voidaan mainita Leninin kanonisoidut teokset, Hitlerin "Taisteluni", Stalinin teokset marxismi-leninismistä ja kommunistisen puolueen historiasta, Maon "pieni punainen kirja", Kim Il Sungin ja hänen perillisklaaninsa Juche-aatetta käsittelevät kirjat jne.

Puhuvasti Juche tarkoittaa pohjoiskorealaisessa poliittisessa kielenkäytössä "itseidentiteettiä", jossa toimivana itsenä on kansakunta. Ensimmäisessa Juche-aatetta käsittelevässä puheessaan 1956 "suuri ajattelija" sanoi:
"Tehdäksemme vallankumouksen Koreassa meidän on tunnettava Korean historia ja maantiede samaten kuin Korean kansan tavat. Vain siten on mahdollista opettaa kansaamme tavalla joka soveltuu heille ja innostaa heitä palavaan rakkauteen synnyinpaikkaansa ja äidinmaataan kohtaan."
Korean tilalle on helppo vaihtaa jonkin muun maantieteellisen alueen nimi ilman että nationalistinen sanoma muuttuu.

Olipa etnogeneettisen tutkimuksen tekijänä poliitikko tai päätoiminen tutkija, käytännön tasolla on nähty, että poliittiset tavoitteet ovat tahtoneet ohjata etnogeneettisiä aiheita käsittelevien tiedemiesten kynää. Yleensä oman kansakuntansa tai etnisen ryhmänsä alkujuuria penkovat ja niistä kansan kaikista muista ihmisryhmistä poikkeavat tekijät löytävät tutkijat ovat kyseisen kansan tai ryhmien jäseniä, mikä on tietenkin ihmisluonto tuntien vain ymmärrettävää. Jotta etninen ryhmä voisi varmistaa että kuva sen synnystä ja olemuksesta on oikea, ei ole harvinaista korostaa, että ryhmän ainutlaatuisuuden vuoksi vain ryhmän jäsenyyden omaava tutkia pystyy sitä tutkimaan. Ryhmän perspektiivistä "meikäläinen" tutkija tuottaa a priori oikeaa tiedettä ja edustaa totuutta, kun taas "ulkopuolisilla" tutkijoilla sanotaan olevan hämäräperäiset tarkoitusperät joiden vuoksi he tuottavat valheellista näennäistiedettä käyttäen käsitteitä aivan väärin ja sekoittaen niitä. Kun "meikäläinen" käyttää sanaa, hän käyttää sitä oikein ja edustaa tiedettä, kun ulkopuolinen käyttää mitä sanaa tahansa, hän käyttää sitä väärin ja edustaa epätiedettä tai on tutkijana kaikin puolin pätemätön.

Tässä korostetussa sisäpuoliset/ulkopuoliset -asetelmassa Suomen porosaamelaiset toimivat tietämättään kouluesimerkin omaisesti. Saamelainen etnonationalistinen ideologia ja siihen liittyvä formalisoitu kansan jäsenyyden kontrolli on hakenut ominaispiirteensä erityisesti vuoristoseutujen paimentolaiskansoille tyypillisestä kollektiivisesta identiteetistä, jossa sosiaalinen organisaatio rakentuu ensisijaisesti perhe- ja sukukeskeisesti. Tätä heijastavat tunteet ovat edelleenkin voimissaan tilanteessa, jossa saamelaisilla on oma edustusjärjestelmänsä, saamelaiskäräjät. Vanhan sukuyhteisökulttuurin mukaiset käsitykset ja tunteet heijastetaan nyt myös tähän uudenaikaiseen organisaatioon. Viime aikoina, kun tällaisen maailmakuvan kantajat ovat tunteneet ryhmänsä rajautumisen uhatuksi, olemme saaneet kuulla lukuisia puheenvuoroja, jossa ruohonjuuritason saamelaiset spontaanisti siunailevat tilannetta ja kiittävät suoraan sydämestään niitä tutkijoita jotka suojaavat julkilausumillaan ja tiedotusvälineissä saamelaisuuden piirin sulketuneisuutta. Tekisi mieli lainata vuonna 1415 kerettiläisenä poltetun Jan Husin viimeiseksi väitettyjä sanoja, jotka hän olisi huokaissut nähdessään köyhän mummon raahaavan risukimppua Husin alla olevaan, huonosti syttyvään rovioon: "Pyhä yksinkertaisuus!"

Häpeä ei ole oppimattoman mummon puolella, vaan niiden saamelaistutkijoiden puolella, jotka antavat ylistää itseään totuutta vääristelevän tieteensä vuoksi. Hus valitsi mieluummin kuoleman kuin totuuden kieltämisen.

Uskottavuuden kannalta tutkijan ja tutkimuksen täytyisi tutkijan omasta identiteetistä tai identifioitumisesta riippumatta pysytellä poliittisten ristiriitojen yläpuolella eikä tutkija saisi tehdä tutkimustaan poliittisesti sitoutuneena. Milloin tutkija ja poliitikko kuitenkin ovat sama henkilö, poliittista sitoutumista tulee tarkastella samanlaisena tutkimuksellisena perspektiivivalintana kuin tutkimuksen metodin tai materiaalin valintaa. Se herättää väkisinkin uskottavuusongelman, ja tilanteen tasapainottamiseksi tutkijan on sekä tehtävä täydellinen selko omasta asemastaan että valittava tutkimusmenetelmät jotka takaavat hänen objektiivisuutensa. Ellei hän tätä tee, tutkimus ei ole edes sen paperin arvoista jolle se painetaan.

Inhimillisten rajoitusten vuoksi samassa henkilössä yhdistyvän tutkijan ja poliitikon välinen suhde kärjistyy harvoin raastavaksi: tutkijan väitöskirja pysyttää yleensä etniset jakolinjat vähintään yhtä syvinä kuin mitä poliitikko pitää ne todellisuudessa, vaikka vastakkainasettelua ei tieteellisen uskottavuuden säilyttämiseksi esitettäisikään tutkimuksessa yhtä voimakkaana kuin avoimesti etnistä erottelua tai yhdistymistä ajavissa kannanotoissa.

Olipa poliitikko tai etnonationalistinen tutkija eri henkilöitä tai sama henkilö, tutkijan sivistyneemmästä retoriikasta huolimatta etnisen konfliktin luomiseen, ylläpitämiseen ja syventämiseen peruskysymykset tai jokin aspekti niistä säilyvät yleensä tutkimuksessa muuttumattomana. Poliittisessa prosessissa johon liitetään etnisiä ulottuvuuksissa tällaiset tutkimukset toimivat sen aatteellisena sytytysnesteenä ja polttoaineena. Tämä havainto selittää myös sitä, miksi etnisiksi maalatut ristiriidat eivät lopu etnonationalistisesti kallellaan olevilla tutkimuksilla, vaan ainoastaan syvenevät.

Kriittisen tarkastelun kestävä tutkimus saamelaisen kansan etnogenesiksestä olisi kuten sanottua sinällään erittäin tervetullut. Se voisi auttaa siihen kykeneviä tutkijoita ja politiikkoja tarkastelemaan saamelaistutkimusta metatasolta erilaisten paradigmojen lähestymiskulmista, ja tämän kautta ehkä näkemään mitä he ovat oikeastaan tekemässä.

Tässäkin asiassa olen taipuvaisempi kyynisyyteen kuin optimismiin. Saamelaiskäräjien etnonationalistista politiikkaa tukevien tutkijoiden tutkimukselliset kysymyksenasettelut on tähän asti muotoiltu ja johtopäätökset vedetty niin, että saadut tulokset sopivat käytettäviksi päivänpoliittisessa argumentoinnissa nykyisen saamelaispolitiikan oikeuttamiseksi. Tällaista tutkimusta, jossa informaatiota asetellaan tietyn näkökannan puolustamiseksi, tavataan kutsua apologeettiseksi. Harvat apologeettisista tutkijoista ovat jääneet pysyvästi kansoittamaan tieteen parnassoa.

Tieteen vapaus on ihanne, jota pitää vaalia huolella. Nationalismi katsoo tieteen alisteiseksi kansakunnan etuun nähden. Aatteen jolle tiede alistetaan, ei tarvitse olla välttämättä kansallisaate, muutkin utopiat ovat kelvanneet tarkoitukseen.

Neuvostotiedemiehet julistivat tieteen palvelevan puoluetta. Suoranaiseksi käsitteeksi nousi yksinkertaisista oloista noussut neuvostobiologi Trofim Lysenko (1898-1976. Konkreettisella tasolla hänen "tieteellinen" pääteesinsä oli että hankitut ominaisuudet periytyvät; väite tarkoitti että jos esimerkiksi joltain kasviyksilöltä riivittiin säännöllisesti lehdet, sen perilliset olivat vähälehtisimpiä. Todellisuudessa asia ei toimi näin, mutta pätevän perinnöllisyystieteen keskuudessa kehitettyjä menetelmiä ja käsitteitä säveltäen soveltava tehtaili tieteellisiä teorioita ja käytännön kasvinjalostusmenetelmiä liukuhihnalla. Tämä tieteen ja työn sankari miellytti suuresti Stalinia. Lysenkon opit julistettiin ainoaksi totuudeksi, ja poliittinen diktaattori ja tieteen diktaattori paistattelivat toistensa loisteessa. Koska Lysenkon epätiede sopi hyvin vallanpitäjien politiikkaan ja tavoitteisiin, Lysenkon rahoitus ja ura tuli turvattua pitkäksi aikaa.

Lysenkon toiminta aiheutti sen, että todellinen perinnöllisyystiede lähes kitkettiin pois Neuvostoliiton tutkimuslaitoksista. Leimaamalla kriittiset tiedemiehet taantumuksellisen porvarillisen ajattelun edustajiksi ja sabotööreiksi Lysenko ja hänen lähimmät kollegansa lähettivät useat kilpailijansa kärsimyksiin ja kuolemaan Stalinin vankiloissa ja pakkotyöleireillä. Tieteenala kärsi Lysenkon tekemisistä vielä pitkään hänen väistymisensä jälkeen.

Tieteen ja tiedepolitiikan piirissä käsitettä lysenkoismi käytetään nykyäänkin vertauskuvallisella tasolla kuvaamaan tieteellisen tutkimuksen väärentämistä tai vääristämistä niin että sen tulokset johtavat ennalta määrättyihin johtopäätöksiin, jotka on sanellut ideologiset pyrkimykset. Usein on helppo nähdä näiden yhteys yhteiskunnallisiin etuihin ja tavoitteisiin.

Eurooppalaisina meidän tulee myös muistaa traagiset sisällissodat Balkanilla 1990-luvun alkupuoliskolla. Serbit, Kroaatit ja Bosnialaiset puhuivat lähes samaa kieltä ja ryhmät oli kudottu toisiinsa pitkäaikaisen ristiinnaimisen sitein. Valtaa tavoittelevat poliitikot onnistuivat etnogenesis-tarinoiden ja ideologisesti kallellaan olevan tieteen avulla lietsomaan käsityksiä, jotka johtivat Jugoslavian tasavallan hajoamiseen, väestön pitkäaikaisen yhteistyön loppumiseen, väestön etniseen jakautumiseen, Jugoslavian tasavallan hajoamiseen, etnisiin puhdistuksiin ja traagisiin sisällissotiin. Etnistä tutkimusta harjoittavalle tutkijalle lankeaa siis vielä korostettu vastuu siitä, että hänen tutkimuksensa ei palvele tieteen ulkopuolisia päämääriä.