Koronaviruksen aiheuttaman epävarmuuden aikoina pidän puheen saamelaisten tilanteesta.

Kuinka aloittaisin?

Jos puhuttelen teitä sanoilla "hyvät kollegat": joudumme pandemian vakava tilanne huomioon ottaen elämään nyt etäällä toisistamme. Odotatte varmaan minun tarjoavan pääsyn jonkinlaiseen saamelaisasioiden tilaan, josta jokainen voisi löytää haluamansa kristallipallon, joka puolestaan antaisi mahdollisuuden ymmärtää ajassa ja paikassa saamelaisten tilaa eli tässä ja nyt.

Toisaalta taas "hyvät kollegat" käyttö viittaa saamelaisten ja lappalaisten yhteiseen identiteettiin. "Hyvät kollegat" viittaa siihen, että meidän saamelaisten on pyrittävä saamaan täydellisempi kuva poliittisista käytännöistä, meitä yhdistävistä ja erottavista tekijöistä ja tulevaisuuden näkymistä.

Jo olisin aloittanut puheeni näin, se olisi ollut kuin poliittinen kehotus, kutsuhuuto yhteisen asian puolesta. Tähän totean, etteivät saamelaisryhmät ole olemassa itsestään ja siksi niitä on piiskattava jatkuvasti liikkeelle, muistutettava siitä mitä yhteistä niillä on, kannustettava toimintaan, yllytettävä ottamaan oma kohtalonsa omiin käsiinsä ja mobilisoitava kohti jaettua päämäärää, kohti omaa kansaa, kansaa, jossa on sijaa myös statuksettomille saamelaisille.

Ilman informaatiota, ilman eri saamelaisryhmiä kokoavaa puhetta emme tietäisi mihin kokonaisuuteen kuulumme. Mutta mitä eroa on poliittisella puheella, jos aloitan sen "hyvät saamelaiset veljet ja sisaret". Aloitussanat ovat lupaus jostakin mutta mistä? Osittain tässä sävyssä samanlaisia ilmauksia käytti Stalin radiossa heinäkuun 3 päivänä 1941 aloittaessaan puheen "Toverit! Kansalaiset! Veljet ja sisaret! Armejamme ja laivastomme taistelijat! Käännymme puoleenne ystäväni".

Stalinin puheen aloitussanat kertoivat neuvostokansan hädästä, jonka Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesäkuun 22 päivä vuonna 1941 oli aiheuttanut. Stalin vetosi ilmaisullaan kansaan, jotta se nousisi vaarassa olevaa isänmaataan puolustamaan. Sen sanoma tehosi; koko neuvostokansa ryhtyi puolustamaan yhteistä isänmaataan, karkottamaan hyökkääjää rajojen taakse.

Tällaisten ilmaisujen käyttämisessä saamelaisten kohdalla on oltava varovainen, varsinkin jos siihen liittyy maiden palauttamisvaatimus takaisin saamelaisille, koska ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten vaatimukselle ei ole näyttöperusteita. Joku voi väittää, että kyse on osittain samasta asiasta kuin mitä Stalinin vetoomus sisälsi. Vaatimukset jäävät väkisinkin retoriikan asteelle ilman sisältöä. Stalinin vetoomus sisälsi kuitenkin vetoomuksen hyökkääjän karkottamisesta. Tavoite oli selvä.

Näiden kahden asian välillä on suuri ero. Saamelaiset omasta mielestään haluavat vain sen takaisin, jonka valtio on heiltä heitä kuulematta vienyt. Vaatimus ei kuitenkaan sisällä alueen vanhinta väestöä Inarin metsä- ja kalastajaväestöä.

Saamelaispolitiikan kieli ja sen erityispiirteet tai vaikeaselkoisuus on yleisellä tasolla kiinnostava kysymys, mutta sitäkin kiinnostavampia ovat olleet ne teot, joilla ja joissa politiikka saanut hahmonsa. Politiikasta, poliittisesta työstä ja sen sisällöstä on jäänyt huomaamatta monia tärkeitä asioita. Joten niiden taustaan liittyvät ongelmat on tässäkin yhteydessä syytä käsitellä.

Mitä saamelaisista tiedetään?

Saamelaiset ja saamenmaa kiinnostavat tänä päivänä Suomea ja suomalaisia. Onhan kysymyksessä Suomen pinta-alasta peräti 10 %:n kokoisesta alueesta, jolla asuu 3 000 saamelaista ja muuta väestöä 7 000. Suomen pohjoisimmasta Lapista on tullut yksi seuratuimmista alueista Suomen rajojen sisäpuolella. Siitä on puhuttu kohta lähes päivittäin 30 vuotta lehdissä ja radiossa. Kyse ei ole kuitenkaan houkuttelevasta turistikohteesta, vaan kyse on aivan muusta, poliittisesta pelistä, jolla pieni saamelaiseliitti alkuperäiskansasopimukseen vedoten haluaa saada kaikki luonnonvarat hallintaansa, oikeudesta ja moraalista välittämättä.

Kyse ei ole myöskään alueelta löytyneistä luonnonvaroista, sillä tämä laaja harvaan asuttu alue on edelleen yksi Suomen köyhimmistä. Tasa-arvon tai hyvinvointi yhteiskunnan esimerkkiäkään suomalaiset ovat tuskin sieltä etsimässä. Kyse on samaan väestöön kuuluvien saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten jakautumisesta toisilleen vihamieliseen leiriin, jonka kaikissa suhteissa epäonnistunut etnopoliittinen saamelaismääritelmä on aiheuttanut.

Kyse on siis ILOn yleissopimuksen ratifiointiin liittyvästä kiistasta ja kuka on saamelainen. Syntyneen kiistan päänäyttämö on saamelaisten kotiseutualue, jossa Suomi yrittää edustaa oikeusvaltiota. Tällainen vuosikymmeniä jatkunut jäätynyt konflikti tuntuu kaukaiselta suomalaisten mielissä. Saamenkieliset saamelaiset väittävät Suomen valtion olevan kiistan toinen osapuoli.

Valitettavasti tämä ei ole totta, vaan saamenkieliset saamelaiset ovat itse omilla toimillaan estäneet inarinsaamelaisia rekisteröinnin saamelaisiksi, eli saamasta saamelaisstatuksen. Tästä statuksettomat saamelaiset ovat hermostuneet. Inarinsaamelaiset ovat vaatineet kissan nostamisen pöydälle.

Samaa saamenkielistä ja suomenkielistä väestöä jakavaa rajalinjaa -saamelaismääritelmää- voi aina katsoa kahdelta puolelta. Yhtä tärkeää kuin rajan katsomisen ymmärtäminen yhdestä suunnasta on ymmärtää niitä ajatuksia, joilla määritelmää katsotaan toisesta suunnasta. Olen katsellut alusta alkaen kummastellen saamelaismääritelmää ja käynyt keskusteluja paikallisten ihmisten kanssa ja kuullut heidän ajatuksiaan saamaa väestöä jakavasta määritelmästä. Se ei ole kenenkään kannalta oikeudenmukainen, se on rasistinen ja syrjivä, se tekee ystävistä ja työtovereista vihollisia toisilleen.

Joten miltä statuksettomasta saamelaisesta tuntuu elää oman väen keskellä syrjittynä, jossa hänet nähdään aitojen saamelaisten pahana uhkana ja syynä alueen epävakauteen. Vaikka miten puolueeton pyrkisi olemaan, alkavat sympatiani siirtyä suomenkielisten saamelaisten puolelle. Ilmapiiri ja ihmisten epävarmuus tuntuivat ymmärrettäviltä.

Keskustelin ihmisten kanssa saamelaismääritelmän muodostamista ongelmista, jotka muistuttivat saksalaisia jakanutta Berliinin muuria. Molemmin puolin saamelaismääritelmän muodostamaa rajalinjaa elävät ihmiset pitävät saamelaismääritelmää yhteisöelämän kannalta katastrofina ja sen laatijat pitäisi saada edesvastuuseen.

Juuri tämä käsitteellinen Berliinin muuri rajoittaa suomenkielisten saamelaisten mahdollisuuksia identifioitua saamelaisiksi, samalla se rajoittaa heidän oikeutta harjoittaa kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinojaan. Suomenkielisiä saamelaisia ollaan nyt pakottamassa siihen, että he joutuvat nyt taistelemaan vapautensa puolesta. He kokevat saamelaiskäräjien pyrkivän rajoittamaan heidän vapauttaan: se ei voi kuulua edes sille, sillä tällainen asia on valtion asia. Siksi kaikkien vapautta puolustavien on taisteltava tällaista mielivaltaa vastaan.

Suomenkieliset saamelaiset haluavat pitää kiinni identiteetistään, joten on mahdotonta ymmärtää pyrkimystä rajoittaa heidän oikeutta kuulua alkuperäiskansaan. Sellainen ei kuulu minkään alkuperäiskansan oletuksiin. Yhteistä muuten näissä täysin vastakkaisissa näkökannoissa on se, että saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten vapauden reunaehdot ovat jyrkästi toisiaan vastaan. Tilanne muistuttaa Berliinin muuria ja tilanne ei voi jatkua enää pitkään tällaisena ja näköpiirissä on, että tällaisen mielivaltaisen poliittisen muurin purkaminen. Historiasta ei löydy perusteita tällaiseen mielivaltaiseen politiikkaan. Suomen valtion on tässä tilanteessa vihellettävä peli poikki ja käynnistettävä tilanne- ja olosuhdeselvitys.

Inarinsaamelaiset tietävät historian kokemuksesta sen miten saamelaiskäräjien poliittisen johdon historiankirjoitus eroaa yhteisestä asutushistoriasta. Käräjien eliitillä on ollut tapana tulkita menneitä tapahtumia omalla tavallaan. Historia on inarinsaamelaisille opettanut sen, että monta kertaa vihollinen on tunkeutunut syvälle sen alueelle. Tällainen on tänään jälleen karua todellisuutta, kun saamelaiskäräjät yrittää valloittaa saamelaismääritelmällä inarinsaamelaisten maat ja murtaa heidän identiteetin. Inarinsaamelaisten silmin katsottuna historian kokemukset muistaen on luonnollista, että inarinsaamelaiset ovat epäluuloisia saamelaiskäräjien "rauhanomaisia" toimia kohtaan.

Saamelaiskäräjien eliitti haluaa ulospäin osoittaa haluavansa pysäyttää saamelaisten syrjinnän. Kyse ei ole siis paikallisesta kahakasta. Inarinsaamelainen maailmankuva on kovin erilainen kuin mitä poro- ja kolttasaamelaiset toivovat olevan. Saamelaiskäräjien eliitin historian tulkinnat osoittavat, ettei suunnanmuutoksia ole odotettavissa. Karttaan katsominen auttaa monessa suhteessa. Se kertoo monia tosiasioita. Kartta kertoo meille, että on mahdotonta muodostaa saamelaismääritelmän perusteella saamen ja suomenkielisille saamelaisille erillisiä alueita. Väestö on jo paikalla eikä reservointi ole kansallinen perinne.

Saamelaiskäräjien keinovalikoimaan kuuluu jatkuva operoiminen YK:n ohi ihmisoikeuskomitean kautta sen poliittisten tavoitteiden ajamisessa. Saamelaiskäräjien johto pyrkiikin nostamaan profiiliaan alkuperäiskansojen puolustamisen voimatekijänä. Se haluaa muulle maailmalle viestittää sen vahvasta roolista. Julkinen keskustelu saamelaisista niiden oikeilla nimillä tuntuu eliitille olevan kauhistus, totuus polttaa.

Inarinsaamelaiset ovat Suomelle suuri mahdollisuus toteuttaa oikeudenmukaista ihmisoikeuspolitiikkaa. Itse uskon siihen, että kun puhutaan avoimesti niiden oikeilla nimillä, pystytään luomaan nykyistä paremmat ja mutkattomat suhteet inarinsaamelaisiin. Oikeusministeriöllä on kuitenkin vastuu siitä, että näin tapahtuisi. Ministeriön käsitys oikeudesta elää reservoituna, sillä oikeus on totuus, totuus ja totuus.

Saamelaispoliittista keskustelua on hallinnut pitkään ILOn yleissopimuksen ratifiointia ja sen toimeenpanoon liittyvä "kuka on saamelainen". Näissä teemoissa tunne ja järki sekoittuvat. Väärät arviot ja ymmärrys ohjaavat saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön politiikkaa. Näin on ollut monta kymmentä vuotta.

Inarinsaamelaiset ovat tuoneet keskusteluun uusia sävyjä. Inarinsaamelaiset ovat suuri mahdollisuus, jos asiaa katsotaan saamelaisten yleisen edun kannalta. Näin ainakin itse ajattelen. Itse kuulun inarinsaamelaisten suhteessa enemmän myönteisesti suhtautuviin.

Ennakkoluulot ja kielteiset ajatukset inarinsaamelaisia kohtaan tuntuvat olevan opittu osa pohjoissaamelaisuutta, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Inarinsaamelaiset kannattaisi ottaa vakavasti ja muistaa historialliset tosiasiat, me Norjasta, Ruotsista ja Venäjältä muuttaneet saamelaiset olemme heidän mailleen muualta muuttaneita.

On selvää, että Suomi on saamelaisille tärkeä valtio ja on saamelaisten etujen mukaista pitää yllä hyviä suhteita Suomeen. Hallitusohjelmissakin on määritelty Suomen valtion ihmisoikeuspolitiikka tärkeäksi asiaksi. Siinä ei avata, mitä saamelaiskulttuurilla tarkoitetaan, vaan annetaan ikään kuin totena, mikä on kulttuurin arvo. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että saamelaiskäräjien johto haluaa rajata inarinsaamelaiset alkuperäiskansakysymyksen ratkaisun ulkopuolelle: pyrkimys on muuttaa politiikka oikeudeksi vastoin oikeusvaltiota. Kielletyssä suhteessa kysymyksessä on käräjien poliittisen eliitin taloudellisten etujen vaarantumisesta. Poliittinen johto ei halua kertoa ääneen taustalla olevaa logiikkaa. Sen logiikka ontuu, kun se on sama kaiken aikaa olosuhteiden muututtuakin.

Tähän saamelaiskiistaan ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää, jotkut pitävät sitä julistamattomana sotana, jota saamenkieliset saamelaiset käyvät suomenkielisiä saamelaisia vastaan. Monimutkaisuutta lisää se, että käsitykset ja määritelmät konfliktista muuttuvat, ne eivät ole pysyviä. Miten keskustella siis konfliktista, jota ei kyetä määrittelemään. Virallisesti sitä ei ole, mutta KHO:n tuomiot osoittavat kuitenkin, että kysymys alkuperäiskansaan kuulumisesta inarinsaamelaisten kohdalla on kynnyskysymys.

ILOn yleissopimuksen ratifiointiin ei ole edellytyksiä ennen kuin inarinsaamelaisten asia on oikeudenmukaisella tavalla ratkaistu. Kriittinen ajattelija pyrkii pohtimaan vastausta eri näkökulmista, kun kerran kiistalla ei ole selkeää määritelmää. Koulussa opetettiin, että sotaan tarvitaan julistus. Tietoista syrjintää voi esiintyä paljon ilman sodan julistustakin.

Suomi on tunnustanut saamelaiset Suomen alkuperäisväestöksi ja Suomen poliittinen johto on puhunut moneen kertaan tarpeesta noudattaa saamelaisia tukevaa ihmisoikeuspolitiikkaa. Suomi on siis valinnut puolensa; se on sitoutunut noudattamaan inarinsaamelaisia syrjivää politiikkaa. Eikä pidä unohtaa YK:ta, jonka ihmisoikeuskomitea on puuttunut Suomen saamelaisia sortavaan politiikkaan. YK:n tuomitsevaa kannanottoa ei voi tulkita muuta kuin yhdellä tapaa; komitealle toimitetusta aineistosta puuttui kansallisen oikeudellisen prosessin ratkaisu. Koska sellaista ei ole kysymys muotovirheestä, josta tulisi ihmisoikeuskomitealle lähettää oikaisuvaatimus.

Maailmalla ihmisoikeudet ovat menettänet merkitystään: niitä on sovellettu aivan liian poliittisiin asetelmiin, jolloin ne ovat menettäneet todellisuudessa ratkaisuvoimansa. Kenties Suomessakin olisi aika keskittyä perusoikeuksiin osana valtiosääntöämme.

Yhtä asiaa ei kuitenkaan voi unohtaa. Tunteet ovat tässä julkisessa alkuperäiskansakeskustelussa olleet vahvasti mukana. Tarvitaan toki järkeä ja tunneta, emme ole saamelaiseliitin käskyläisiä eli emme tee kuin robotit käskevät. Ei ole ihme, kun katsoo 30 vuotta kestänyttä saamelaisten itsehallinnon kokeilua, keskustelu on saanut isot mittasuhteet. Mukana on niin paljon tunnetta kuin järkeä, tietämättömyyttä sekä suomalaista pidättyvyyttä. Mukana on politiikkaa ja vaikenemisen kulttuuria. Samalla on rikottu perinteisiä raja-aitoja, joita keskustelu konfliktista ilmentää. Mutta kuka arvioisi tuloksen?

Lopuksi

Tähän asti saamelaiskäräjien toiminta on ollut kestämättömällä pohjalla, kun esitysten vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan konkreettisesti. Ensimmäiseksi pitäisi lyödä faktat pöytään: minkälaisia tuloksia valtion rahoittamilla hankkeilla käräjät saanut aikaan. Vastaukset puuttuvat. Vaikuttavuuden tulee olla määräävä tekijä pohtiessamme, millaisia työkaluja alkuperäiskansakysymykseen käsittelyssä tarvitaan.

Lainsäädännön valmistelussa tarvitaan asiantuntemusta ja poliittista selkärankaa. Selkärankaa ei löytynyt saamelaiskäräjiltä, kun se hylkäsi sen itsensä neuvotteleman kompromissin saamelaiskäräjälain muuttamisesta valtiovallan kanssa. Selkärankaa ei löytynyt myöskään, kun se hylkäsi sen itsensä kannattaman tieteellisen raportin Lapin asutusotushistoriasta. Niinpä saamelaispolitiikka tarvitsee tässä uudessa tarinassa selkeän tavoitetilan ja selkeät tavoitteet sekä poliittista selkärankaa. Poliittisen toiminnan on oltava pitkäjännitteistä ja johdonmukaista. Tarvitsemme vastauksia kysymyksiin; minkälaista itsehallintoa saamelaiset tosiasiassa haluavat?

On oltava todellinen halu ratkaista kiista ja löytää osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Rauhan välitys on joka tapauksessa otettava vakavasti, jos haluaa muissa asioissa päästä eteenpäin. Keskeisin kiistan ratkaisun tulee tapahtua Suomessa. Tarvitaan siis vastauksia ja ratkaisumalleja miten nykyistä kiistaa halitaan ja rauhaa rakennetaan. Tällaiseen kehittämistoimintaan Suomella on osaamista, kokemusta ja sivistystä.

Harva muistaa tai tietää, että saamelaiskäräjien toiminnan maksaa Suomen valtio. Suomen valtion on siis saamelaiskäräjien työnantaja, joka saamelaiskäräjälain nojalla määrittelee käräjien toiminnan reunaehdot. Toisaalta työnantajana suhde työntekijään on pohjimmiltaan sama kuin asiakkaan suhde palvelun tarjoajaan, ja asiakashan on aina oikeassa. Joka tapauksessa Suomen valtion työnantajana on pitänyt hyvää huolta saamelaisista ja saamelaiskäräjistä. Saamelaiset ovat itse voineet päättää omasta toiminnastaan, minkä etenkin statuksettomat saamelaiset ovat kokeneet vapauden riistona. Perinteitä ja tehtyjä tekoja on kunnioitettava ja niistä saatuja kokemuksia hyödynnettävä. Menneet vuodet eivät kuitenkaan saa muodostua taakaksi.

ILOn yleissopimuksen ratifiointi vastoin Norjan menettelyä ei ole tämän päivän saamelaispolitiikkaa. Katse on suunnattava tulevaisuuteen. Nyt on pakkokin, sillä edessä on tilanne ja olosuhteiden tarkastelun aika. On myönnettävä, että aikaisemmin valittu tiet on johtanut nykyiseen umpikujaan. Vanhojen toimintojen toistaminen ei enää riitä: ihmisoikeuksia on arvioitava kokonaisuutena, kaikkia ihmisiä koskevina.

Nyt on tehtävä isoja päätöksiä ja merkittäviä valintoja ja otettava opiksi omista ja toisten tekemistä virheistä. Korjailemalla ei tule valmista, vaan koko rakennelma on rakennettava uudelleen. On luovuttava inarinsaamelaisia syrjivästä kiintiöjärjestelmästä. Saamelaiskäräjiä rahoittavalla Suomen valtiolla on oikeus ja velvollisuus vaatia, että saamelaiskäräjät noudattaa kaikkia suomalaisia oikeusnormeja. Niistä ei voida käydä valtion tuella huutokauppaa.

On erinomainen asia, että saamelaiskäräjälakia uudistetaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua perinpohjaisesti syrjimättä eri saamelaisryhmiä. Uudistuksesta kyse on valinnoista, joiden vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Kysymys on siitä mikä logiikka sopii parhaiten saamelaisen itsehallinnon pitkäaikaiselle kehittämiselle. Samalla on pohdittava sitä miten yhteistoimintaa kaikkien laillisten organisaatioiden kanssa voitaisiin kehittää. Eli mikä on se välinepaketti, jolla tulevaisuuden saamelaispolitiikka voitaisiin parhaiten toteuttaa.

Kysymys on myös kattavasta aluepolitiikasta. Tällöin on myös tähän asti harjoitettu saamelaispolitiikka asetettava kriittisen arvioinnin alle. Perusteellinen pohdinta on välttämätöntä, sillä laivan kurssia ei ole järkevää kääntää usein. Remontin valmistelua ei tule kiirehtiä. On hyvin ikävää, jos valmistelu tehdään saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön sisällä ja vain pienen joukon keskuudessa. Mikään ei onnistu sulkemalla muita pois vaikutusten piiristä.

Nyt tarvitaan laajaa keskustelua saamelaiskärrääjälain uudistamisen sisällöstä ja sen vaihtoehdoista. Tällöin saamelaisten asiat säilyvät jatkossakin koko yhteiskunnan asioina. Oikeusministeriön tulisi ottaa mukaan valmisteluun kaikki tahot järjestämällä kansalaiskeskustelutilaisuuksia eri puolilla saamelaisaluetta. Jos eduskunta ja kansalaiset eivät sitoudu saamelaiskäräjälain uudistukseen jo valmisteluvaiheessa, on esityksiä vaikea viedä läpi. Seisomme nyt tienhaarassa. Nyt on valittava suunta, jota pitkin lähdemme yhdessä kaikkien saamelaisten ja lappalaisten kanssa kulkemaan.

Valmistelun lopputuloksena ei saa syntyä yhtä esitystä, joka olisi hyväksyttävä sellaisenaan tai pienin muutoksin. Päätöksentekoon tarvitaan useita vakavasti otettavia vaihtoehtoja. Onhan kyseessä alue joka vastaa 1/10 osaa Suomen pinta-alasta. Paljon on siis käräjien työnantajalla Suomen valtiolla pohdittavaa. Tärkein syy miksi saamelista kulttuuri-itsehallinto tarvitaan on ettei suomalaishallinnon kaltaista byrokratiaa enää tarvittaisi.

Kritiikki saamelaiskysymyksen huonosta hoidosta on kovasti lisääntynyt. Se näkyy myös saamelaiskäräjien äänestysvilkkaudesta, joka on jatkuvasti laskenut. Kiistan pitkittyneet ja lisääntyneet kustannukset ovat voimistaneet vaatimuksia suunnan muutoksesta ja väärän politiikan lopettamisesta. Kiistan pitkittyminen on alkanut myös häiritä kuntapolitiikkaa. Suomen poliittiselle eliitille saamelaisen itsehallinnon järjestäminen on muodostunut todellinen koetinkivi.

Oltiin mitä mieltä tahansa nykyisestä kiistasta, leikki on leikittävä loppuun, kun siihen on lähdetty. Sekin on mahdollista, ettei alkuperäistä tavoitetta koskaan tulla saavuttamaan. Mutta saamelaisten aloittaman kiistan purkaminen kesken jättäminen olisi vastuutonta. Eduskuntaa ei saa enää yrittää toistamiseen harhauttaa.

Mikäli Suomi lähivuosina päättää jättää saamelaiset painiskelemaan ja keskenään kiistelemään on jatkossa vaikea puhua uskottavasti kansainvälisen vastuunkantajan roolista, jota Suomessa halutaan korostaa. Valtion rooli on keskeinen kiistassa, jonka aloitteentekijä on ollut saamelaiskäräjien poliittinen johto ja asiasta mitään ymmärtämättömät suomalaiset poliitikot.