Seurattuani hiljattain Inarissa pidettyä saamelaiskäräjien kokousta vahvistui käsitykseni, että demokratia on saamelaisille liian vaikea laji. Kokous osoitti, että saamelaiskäjien johdolla on siitä omalaatuiset tulkinnat. Siitä muutamia huomioita.

Salamyhkäisyyden verho

Opposition vaikutus valmisteilla oleviin asioihin on pyritty minimoimaan. Käräjien poliittinen johto ei näy muistavan tai haluaa tunnustaa, että demokratian ja oikeusvaltion periaatteita ovat ennakoitavuus, avoimuus, yhdenvertaisuus ja niiden takaama turvallisuus ja luottamus. Nykyinen hallinto on mielivaltaista, epätasa-arvoista ja salailevaa. Se ruokkii epävarmuutta, mikä on luonut edellytykset näkymättömän valtakoneiston toiminnalle. Salailu on valvovan kaaoksen keskeisiä rakennuspuita, koska näennäisen julkisiakin asioita piilottelemalla voidaan salamyhkäisyyden varjon alle häivyttää todellinen päätöksentekomekanismi. Demokratiassa virheet tunnustetaan, pyydetään ehkä anteeksi ja korjataan suuntaa. Käräjien nykyjohdolta on turha tätä odottaa.

Saamelaiskäräjien päättäjät ovat valinneet toisen tien: totuus pyritään salaamaan ja sen kertojia syrjitään saamelaisvastaisina. Tästä konkreettisena esimerkkinä; hallitus on valinnut kaksi suomalaista saamelaiskäräjälain muutosta valmistelevaan työryhmään; Kalle Variksen ja Martin Scheininin. Saamelaisena demokratian ystävänä en hyväksy tällaista, koska ko. henkilöiden valinnalla pyritään varmistamaan yhden aatteen poliittinen suuntaus, jonka Martin Scheinin itse paikallislehti "inarilaisessa" on julistanut arvioidessaan käräjien vaaleissa eniten ääniä saaneen Kari Kyrön saamelaisuutta. Kyseisten henkilöiden kielteinen kanta uusimpiin tutkimustuloksiin ja KHO:n ratkaisuihin saa kylmät väreet kulkemaan selässäni.

Scheinin kohdalla valinta herättää kysymyksen siitä missä kulkee tieteellisen tutkimuksen ja politiikan raja. Jos tutkija omin päätöksin ottaa tavakseen tarjoilla julkisuudessa tieteellisten tosiseikkojen ja johtopäätösten asuun puettua muunnettua "totuutta", joka palvelee määrättyjä poliittisia päämääriä menettää hän tieteellisen uskottavuuden, jota on vaikea palauttaa. Toki tuollainen heiluminen tutkijan ja poliitikon roolien välissä on helpompaa, jos suurin osa tutkijan lähitiedeyhteisöstä koostuu samanhenkisistä tutkijoista, joiden poliittinen näkemys ohjaa heidän tutkijan työtään ja tieteen nimissä tehtyjä poliittisia kannanottojaan. Scheininin valinta käräjien edustajaksi saamelaiskäräjälain tarkistamistyöryhmän jäseneksi osoittaa, että kyse on juuri tästä. On helppo valita tällainen henkilö jäseneksi kun hän ei ole ole lain tarkoittama saamelainen eikä ole vastuussa kenellekään tekemisistään saati sitten äänestäjille. Saamelaisasioissa pitää pyrkiä rakentamaan sopua käydyn repivän keskustelun jälkeen ja sijaan. Martin Scheininin valinnasta voi päätellä, että käräjien uudella johdolla on tarkoitus jatkaa edelleen samaa kansanryhmää jakavaa, riitoihin johtavaa ja akateemisia arvoja alentavaa inarinsaamelaisten syrjintää.

Kun käräjien kokoonpanoa tarkastelee näkyy selvästi miten enemmistön muodostama verkosto suojelee käräjien eliittiä, jonka jäsenet tietävät olevansa turvassa tekivätpä nämä mitä tahansa. Nyt eliittiä vaivaa kuitenkin entistä suurempi epävarmuus, oikeusturvaan ei enää voi 100 %:sesti luottaa, asemat on varmistettava muulla tavoin. Ongelma poistuisi jos käräjien toiminnan läpinäkyvyyttä parannetaan niin, että se ulottuu koko hallintoon aina sen pohjimmaisiin linnakkeisiin. Väärä tieto on joskus arvokkaampaa kuin oikea. Vieläkin arvokkaampaa on tiedon puute. Molemmat on sisäistetty käräjien johdossa, mikä näkyy ja tuntuu huonosti valmistetuissa lausunnoissa ja kannanotoissa. Käräjien johdossa nykyisen ja menneen vuorovaikutus on tunnustettava. Käräjät ei halua antaa inarinsaamelaisille saamelaisstatusta eikä päästää heitä asioiden valmisteluun. Vaarattomin aihe on keskustelu ILOn sopimuksesta, jota Suomi ei ole ratifioinut.

Kaikilla käsitteillä on oma vivahteensa, niin myös harjoitetulla saamelaispolitiikalla. Kokemukset osoittavat, että saamelaispolitiikkaan sisältyy paljon epämääräistä. Monesti poliittiset ratkaisut tapahtuvat enemmänkin kuvitelmien kuin rationaalisen ajattelun pohjalta. Saamelaiskäräjien täysistunnosta voi tuskin antaa ytimekkäämpää määritelmää kuin tämä: se on keskustelukerho, johon saamelaiset äänestäjät ovat valinneet 21 jäsentä. Väitetään, ettei tämä tämä joukko ei ole minkään poliittisen puolueen kellokas. Ehkä tästä juuri johtuu, että merkittäviä poliittisia päätöksiä tämä joukko ei ole toistaiseksi saanut aikaan, enemmänkin ristiriitoja. Se on keskittynyt vain mielipiteiden vaihtoon. Varsinaiset käräjien nimissä tehdyt päätökset ja niiden valmistelun enemmistö on delegoinut hallitukselle. Opposition kanssa ei haluta neuvotella, koska luotetaan siihen, että enemmistö säilyy tilanteessa kuin tilanteessa. Tässä yhteydessä en käy tarkemmin analysoimaan saamelaisdemokratian ja parlamentarismin historiaa, niin kiehtova ja moni-ilmeinen kuin se aihe olisikin.

Missio "uuslappalaisten" raivaamiseksi

Saamelaiskäräjien poliitinen johto on osoittanut olevansa vakuuttunut siitä, että sen pyhä velvollisuus on poistaa käräjien johdolla saamelaisia uhkaavat "uuslappalaiset" ja viedä saamelaisen demokratian ilosanomaa erityisesti Inarin Lapinmaana tunnetulle alueelle. Samalla eliitti on tehnyt tiettäväksi, että saamelaiskäräjät ei salli minkään tahon asettua uhkaamaan sen omaa ylivalta-asemaa, kansainvälisen oikeuden normit saavat väistyä, jolleivät ne satu sopimaan käräjien poliittisesta edusta nousevaan strategiaan. Saamelaisalueella tämä käräjien politiikka yritettiin jalkauttaa Hallbergin toimikunnan ehdotuksilla, mutta huonolla menetyksellä.

Alkuperäiskanan tunnettu aikakausi on näyttänyt saamelaisväetön keskuudessa ristiriitaiset piirteensä. Harvojen osaksi on langennut hyvinvointi, inarinsaamelaisille se on merkinnyt taistelua olemassaolosta. Yhä uudelleen käynnistyneet kiistat, rauenneet rauhan aloitteet, epäluottamuksen ilmapiiri ja suomen- ja saamenkielisten saamelaisten ristiriitojen kärjistyminen ovat tuominneet alueen taantuvaan kierteeseen. Monet koko saamelaisaluetta koskeneet aloitteet herättivät 1990 luvulla toiveikkuutta, mutta viime vuosina on etsitty syitä esitysten toteuttamisen viivästymiselle.

Perusongelma on se, että vaihtoehdot ovat hyvin vähissä alueella jossa pitkään jatkunut jäätynyt konflikti repii jatkuvasti ja jossa paikalliset asukkaat pyritään toistuvasti alistamaan ulkopuoliseen valta- ja seikkailupolitiikkaan. Edellytykset esim. ILOn sopimuksen ratifioimiseksi tarvittavien muutosten toteuttamiseen ovat tällä hetkellä olemattoman huonot. Myöskään yhteiskunnan kehityksen kannalta keskeisten muutosten korjaamiseen ei ole näin muodoin juuri edellytyksiä. Kiista on vaikuttanut kielteisesti saamelaisten kotiseutualueen kehitykseen. Statuksettomat saamelaiset ovat todenneet joutuneensa konfliktin seurauksena kansalaisten perusvapauksia ja oikeuksia rikkovan saamelaisryhmän alaisuuteen, joka on lisännyt inhimillistä tuskaa. Saamelaisalueella näyttääkin muodostuneen tilanne, jossa retoriikka ja propaganda alueelle pian koittavasta huomenesta ja todellinen yhteiskunnallinen tilanne etenevät yhä kauemmaksi toisistaan.

Saamelaisten itsehallinnon kaari

Saamelaisten itsehallinnon historia on vuodesta 1973 lähtien ollut eräiltä olennaisilta osin personallisuuksien historiaa. Tarkoitan tässä yksilöitä, jotka ovat osallistuneet saamelaisen demokratian rakentamiseen. Vuosikymmenien myötä näiden yksilöiden sosiaalinen väri, muodollinen pätevyys, puhetyyli, pukeutuminen jne. on suurestikin vaihdellut. Mutta yhtä kaikki nämä ihmiset ovat jääneet saamelaisen parlamentarismin historiaan. Juuri he ovat herättäneet äänestäjien keskuudessa kaikenlaisia kommentteja ja hymyä, jota toisaalta lehmänkaupat, pinttynyt itsekkyys, oman edun tavoittelu ja äänestäjien liehakointi ovat lietsoneet.

On ilman muuta selvää, että useasti vuosikausia kestävä yhteistyö saman talon seinien sisäpuolella synnyttää yli ryhmäjaon ammatti -ja muuta toveruutta, kunnioituksen ja myötämielisyyden tunteita. Saamelaisten parlamentin historia ei suinkaan ole yksinomaan tai edes voittopuolisesti puoluehistoriaa, pikemmin saamelaiskomiteoiden, saamelaisvaltuuskunnan ja käräjien historiaa, jossa erottuvat sellaiset nimet kuin Erkki Jomppanen, Nilla Outakoski, Oula Aikio, Matti Sverloff, Samuli Aikio, Pekka Aikio, Helvi Nuorgam-Poutasuo, Matti Morottaja, Anu Avaskari, Nils Henrik Valkeapää, Irja Seurujärvi-Kari, Klemetti Näkkäläjärvi, Kari Kyrö jne., joka viimeksi mainittu erottuu joukosta erityisesti kielensä menettäneiden ja syrjittyjen kanta- inarinsaamelaisten alkuperäiskansa oikeuksien ja perustuslain 6§ edellyttämän yhdenvertaisuuden puolustajana.

Saamelaisten itsehallinnon historia on osa Suomen sivistyksen historiaa. Muistamme saamelaiskomiteoiden perustamisen ja vallinneen positiivisen mielialan. Surullisena muistamme ankean mielialan kun itsehallinto ajettiin karille. Molemmat päätökset ja päätösten perustelut säilyvät joka tapauksessa kauan Saamenkansan aikakirjoissa, luvussa henkinen kulttuuri. Oli sitten miten tahansa niin päätökset ja muutokset, ne ratkaisut ja vastaratkaisut, ne aloitteet ja aloitteiden kumoamiset, jotka antavat leimansa käräjien työlle, tehdään enimmäkseen sisäpiirissä, jotka sitten tehdään hallituksen tai puheenjohtajiston päätöksinä. Siitä konkreettisena esimerkkinä SOTE esityksestä puheenjohtajan käräjien nimissä antama lausunto. Välillä keskustelu on joistakin asioista ollut kirpeää, jos kohta puheenjohtaja on katsonut katkaista pahimmat mielipiteen ilmaisut. Saamelaiskäräjät on monessa mielessä käräjien jäsenille puhetaidon koulu. Samalla käräjät on monelle vasta-alkajalle politiikan alkeiskoulu.