Nyt on aika keskustella arvoista

Helmikuun 23 päivänä kokoontuu viime syksynä vaaleissa valittu saamelaiskäräjät järjestäytymiskokoukseensa. Silloin valitaan käräjille puheenjohtajisto ja hallitus. Tähän mennessä en ole nähnyt, että yksikään puheenjohtajakandidaatti olisi puhunut vähänkään syvällisemmin saamelaiskulttuuriin liittyvistä arvoista. Tätä puolta yritän seuraavassa hiukan raottaa niin puheenjohtajakandidaateille kuin puheenjohtajan valitsijoille. Saamelaiset arvot ovat asia, jossa pelkkä suun tunnustus ei riitä.

Arvojen kehittyminen

Saamelaisista on viime vuosina kirjoitettu varsin runsaasti, mutta vaikka se onkin ollut monille saamelaisjohtajille epämieluisaa, on lisäksi kirjoitettu myös lappalaisista. Sen sijaan on hyvin vähän keskusteltu saamelaisten pyynti- ja poronhoitoyhteisöjen arvomaailman ja sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta nykyisissä yhteiskunnissa pohjoismaissa.

Mielestäni saamelaisten ja lappalaisten elämään liittyneet piirteet ovat muovautuneet luonnonvalinnan kautta sinä ajanjaksona minkä saamelaiset, tai tarkemmin, saamelaisiin lukeutuvat lappalaiset ovat Suomessa asuneet ja eläneet, ollen kanssakäymisessä muiden saamelaisten ja saamelaisiin kuulumattomien ihmisten kanssa. Tietenkin muut saamelaisyhteisöt ovat vastaavasti muovanneet niiden ja niiden jäsenten sosiaalisia piirteitä. Muutaman viimeisen tuhannen vuoden ajanjakson aikana yhteiskuntaelämää koskevat tiedot perustuvat ensi sijassa niihin havaintoihin, mitä on tehty arkeologisten kaivausten yhteydessä sekä niihin asiakirjamateriaaleihin, mitä on olemassa saamelaisia edeltävistä lappalaisyhteisöistä jo 1400-luvulta lähtien.

Näyttää siltä, että ympäristöolojen vaihtelusta johtuen saamelaisten pyyntiyhteisöjen sosiaalisissa rakenteissa on esiintynyt huomattavaa vaihtelua, minkä vuoksi saamelaisuuteen on juurtunut kyky mukautua hyvinkin erilaisiin ympäristöoloihin ja niiden muutoksiin.

Varhaisempi saamelainen päätöksentekojärjestelmä edellytti sellaista ympäristöä, jossa resurssit olivat laajalle jakautuneita, jättäen tilaa tietynlaiselle elämänvapaudelle. Keräilijä-metsästäjä -kaudella ihmiset joutuivat harvoin kosketuksiin selvästi erilaisten ihmisten kanssa.

Suurporonhoito muutti tätä kuvaa. Liikkuvuus ja sen mukana kanssakäyminen muiden naapuriyhteisöjen kanssa lisääntyi, ja puolisotkin noudettiin nyt kauempaa. Suurporonhoito vaikutti myös niihin saamelaisyhteisöihin, jotka edelleenkin nojautuivat pääasiassa kalastukseen, metsästykseen ja keräilyyn. Nämä tähän asti varsin eristettyinä asuneet saamelaisyhteisöt joutuivat nyt kesä- ja talvilaidunten väliä muuttavien tunturisaamelaisten kanssa kiinteään ja jatkuvaan vuorovaikutukseen.

Väkiluvun tärkeimpiä rajoittajia olivat aikaisemmin olleet kurjuus, sairaudet ja nälkä. Maatilatalouteen siirtyminen johti saamelaisalueella väkiluvun jyrkkään kasvuun, kun ravinnontuotannon lisääntyminen ja asuminen samalla paikalla teki mahdolliseksi lyhyemmät synnytysvälit. Samalla maatilatalous oli kuitenkin haavoittuvampi, katovuodet laukaisivat herkemmin nälänhädän kuin suurporonhoitoon tukeutuvien saamelaisten keskuudessa. Tosin porojen ravinnonsaannin kannalta huonosti muodostunut talvi saattoi nälkiinnyttää porot, ja pororutto niittää poroelon lähes viimeiseen eläimeen asti. Tällaisissa tilanteissa pääelinkeinojensa puolesta erilaiset saamelaisyhteisöt saattoivat koitua toistensa pelastajiksi.

Saamelaisten ja tilallisten konflikteja on tutkittu, mutta tähän mennessä en ole vielä tavannut sellaisia tutkimuksia, joissa olisi käsitelty maanviljelyksen ja karjanhoidon vaikutuksia perinteiseen saamelaiseen elämänmuotoon. Tosiasia on kuitenkin se, että 1800-luvun alkupuolelta lähtien saamelaisalueelle etelästä käsin levinnyt, tilajaotukseen perustuva maatilatalous teki mahdolliseksi väkiluvun jyrkän kasvun, kiinteän asutuksen muodostamisen. Tämä ympäristöoloissa tapahtunut muutos muutti saamelaisten kaukonautintaa ja saamelaisten luonnon hyödyntämistä varsin suuresti. Pitkän ajan kuluessa saamelaisten määrä oli väkiluvultaan vakiintunut, heidän määränsä oli pysynyt ympäristön kantokyvyn asettamissa rajoissa osittain nälän, mutta osittain myös elämäntavan vaikutuksesta.

Saamelaisilla, joille tilanhallinnasta tuli toimeentulon tärkein perusta, siihenastisten perinteiden mukainen vuodenaikoihin sidottu luonnonkäyttö väheni. Tämän kehityksen mukana perinteinen yhteinen päätöksenteko, johon kaikki saamelaiset olivat vuosituhansien ajan osallistuneet, korvautui tilajaotukseen perustuvalla järjestelmällä. Tilan tarjoamat mahdollisuudet toivat mukanaan myös uudenlaisen vastuun. Uudet luonnon hyödyntämismenetelmät ja niihin liittyvä uusi organisaatiomalli, yksityisomistuksessa olevat tilat, edellyttivät edelleen myös yhteistoimintaa. Yhteistoiminta sai kuitenkin uusia muotoja, kehittyen tilallisten väliseksi yhteistoiminnaksi. Tämä oli vierasta perinteiseen kotakäräjäpäätöksen tekoon tottuneelle väestönosalle.

Yhteisöllisyyden muodot ja olemus olivat erilaisia riippuen siitä, minkälaiset elinkeinot muodostivat kunkin saamelaisyhteisön toimeentulon perustan ja muokkasivat sen rakenteita ja arvoja. Verraten suuri yhteisöllisyys oli kuitenkin piirre joka oli ominaista saamelaisille yhteisöille, harjoittivatpa nämä sitten kalastusta, keräilyä, metsästystä ja suurimittakaavaista poronhoitoa, tai yrittivätpä ne tällaisten elinkeinojen ohella panostaa maatalouteen.

Uudet ja vanhat arvot

Saamelainen oli siis mukautunut elämään sellaisessa yhteisössä, joiden jäsenet tunsivat toisensa ja tarpeen vaatiessa auttoivat toisiaan. Asia voidaan ilmaista myös niin, että saamelainen kulttuuriperintö on varustanut sen piirissä syntyneet tai myöhemminkin sen piiriin mukaan otetut mielenlaadulla ja käytöstavoilla, jotka ovat sopeutuneet toimimaan parhaiten tällaisissa yhteisöissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että elämä perinteisessä saamelaisessa yhteisössä olisi ollut pelkkää auvoista kellimistä jossakin ruusutarhassa. Jo lapsena ihminen huomaa että yhteisöelämälle on ominaista myös ristiriidat yksilöitten välillä, ja yksilön ja yhteisön välillä. Ne ovat kuitenkin vain osa sitä välttämätöntä elävää dynamiikkaa, joka mahdollistaa yhteisön sopeutumisen myös vaikeisiin asioihin ja muutoksiin.

Nykyinen yhteiskunta poikkeaa kuitenkin yhä enemmän perinteisten saamelaisten yhteisöjen rakenteista, ja uusien ja vanhojen arvojen väliset ristiriidat voivat repiä niin yksilöitä kuin koko yhteisöä. Ympäristöstä poikkeavat arvot nähdään helposti käytöshäiriöinä ja häiriökäyttäytymisenä. Tämä pätee molempiin suuntiin. Yksilöä tai ryhmää, joka antaa nykyarvojen ohjata itseään, karsastetaan niiden keskuudessa, jotka pitävät, tai ainakin yrittävät pitää kiinni perinteisistä saamelaisista arvoista. Vastaavasti vanhoista arvoista kiinni pitävä voidaan yhtä lailla kokea vaivaksi modernissa yhteisössä.

Asetelma on kuitenkin harvoin näin yksinkertainen. Tavanomaisempaa onkin, että niin perinteiset kuin uudet arvot kamppailevat toistensa kanssa niin yhteisön kuin niihin kuuluvien yksilöitten mielissä. Se, joka asettaa perinteiset arvot, tai ainakin oman käsityksensä niistä, johtotähdekseen yrittäen elää vain niiden mukaan, ja ennen kaikkea, vaatien että kaikkien muidenkin tulisi mieluiten noudattaa näitä samoja arvoja, yrittää ehkä todellisuudessa pääasiassa lievittää omaa, muutosten mukanaan tuomaa sisäistä tuskaansa.

Niin meitä saamelaisia ympäröivän maailman kuin meidän omien yhteisöjemme sisäiset murrokset ovat tuottaneet juurettomuutta ja siitä johtuvia erilaisia käyttäytymishäiriöitä, jotka todella ansaitsevat tämän nimen. Yhtenä selityksenä tähän voi olla nyky-yhteiskuntaan kuuluva yksilöllisyyden korostaminen joka sen pyrkimys ihmiset toisistaan. Olen pannut merkille miten yksilöllisyyden korostamiseen liittyy suuri eriarvoisuus ja kollektiivisen vastuun heikkous. Myös meidän koulutusjärjestelmämme tuottavat sellaisen maailman, jossa yksilöityminen ja erikoistuminen ovat syrjäyttäneet perinteiset yhteisöt.

Kaikkea tätä on meille saamelaisillekin tarjonnut järjestelmä, jota kauniimmin nimitetään vapaaksi markkinataloudeksi. En sano tätä sillä, että romantisoisin omavaraisuuteen perustuvaa vanhaa tuotantotapaa, ja vielä vähemmän siksi, että ihailisin vapaan markkinatalouden vastakohtaa. Venäjällä Stalinin terrori tuhosi saamelaisilta luonnolliset yhteiskuntarakenteet ja sosiaaliset suhteet.

Normaalin saamelaisyhteiskunnan uudelleen rakentaminen tähän aikaan soveltuvana tulee viemään aikaa. Sekava tilanne on jättänyt kentän avoimeksi ja tilaa jopa ääriliikkeille, tai ainakin ideologioille ja ilmentymille, jotka tasoittavat niille tien.

Suomessa nyt elävät lappalais/saamelaisyhteisöt ovat nyt aivan toisenlaisessa tilanteessa kuin mitä ne olivat, sanotaan 1860-luvulla, porosaamelaisten tänne tullessa, tai sotien jälkeen, kun kolttien asuttaminen oli käynnissä. Tällä hetkellä suurella voimalla jatkuva kulutuksen kasvu voi vaarallisella tavalla ylittää ympäristön kantokyvyn, vaikka väkiluku ei enää kasvaisi saamenmaassa.

Keskustelua onkin nyt käytävä niistä arvoista joiden avulla voitaisiin kulutusta rajoittaa ympäristön kantokyvyn puitteisiin. Löytyisiköhän tähän neuvoja saamelaisten entisistä pyynti- ja poronhoitoyhteisöistä. Osaisimmeko tulkita kansamme elämänmenneisyyttä oikein, soveltaa tulkinnat nykyisyyteen käyviksi? Oman käsitykseni mukaan, ympäristöolojen turvaamiseen niin että luonnon resurssit ovat edelleen käytettävissä kaikkien saamelaisten elämänmuotojen harjoittamiseen, on saamelaisyhteisöjen ja tutkijoiden välinen yhteistyö. Olen itse ollut sellaisessa mukana hyvin tuloksin, ja hyviä kokemuksia alkuperäiskansojen ja tutkijoiden vuorovaikutteisesta yhteistyöstä on myös aivan eri puolilta maapalloa.

Valitettavasti minun on tunnustettava, että johtavista saamelaispoliitikoista kukaan ei tunnu näkevän kokonaisuuksia. Nykyinen kehitys johtaa saamelaisen elävän kulttuurin silpoutumiseen. Meidän saamelaisten tulisi pyrkiä ymmärtämään maailmaa yhtä paljon kuin Kaapin Jouni tai äitini Magga Kitti ymmärsivät sydämen sivistyksellään omaansa. Tosin sanoen meidän tulee löytää kansamme rikkaasta perinteestä lääkkeet tämän päivän sairauksiin.

Tässä tarkasteluni palaa takaisin perinteiseen saamelaiseen yhteisöllisyyteen, mutta nyt sen rooliin nykyajassa. Jos mikä on saamelainen perinne, niin se, että kaikkia kuullaan tasavertaisesti kun on kyse päätösten teosta. Erilaiset näkemykset eivät ole osoitus yhteisön heikkoudesta eivätkä ne merkitse sen tuhoa, vaan ne ovat yhteisön voima, jotka pitävät sen hengissä. Jos yhteisössä saavat ylivallan ne, jotka haluavat säilyttää kaiken ennallaan, se on yhteisölle tuhoksi, aivan yhtä lailla kuin jos ylivallan saavat ne, jotka haluavat repiä kaiken.

Nuorilla ja miksei myös vanhoilla radikaaleilla on tehtävänsä, mutta sekin on huolestuttavaa, jos vanhat radikaalit käyvät kehumaan nuoria ylenpalttisesti näiden raikkaasta radikalismista, vaikka siitä tosiasiassa ehkä puuttuu todellinen sisältö. Näinhän tapahtui Kiinan kulttuurivallankumouksessa, ja nykyään tiedämme, mikä todellisuus sen monien silloisten saamelaisaktivistienkin silmissä viehättävien kulissien takana oli.

Keskustelua saamelaisista arvoista on jatkettava, tuli kuka tahansa saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi. Aivan kuin muidenkin kansojen ja yhteisöjen kohdalla, myös saamelaisia koskee se että muutosten kanssa on elettävä, ja on parempi kulkea niiden mukana, ehkä jopa kärjessä, kuin kulkea niitä vastaan. Silloin voi ainakin vaikuttaa siihen, minne seuraavaksi päädytään.

Meidän kaikkien saamelaisten olisi nähtävä oma tilanteemme laajemmin kuin vain omaa yhteisöämme tuijottaen. Jos tuleva saamelaiskäräjien puheenjohtaja osoittaa sisäistäneensä tämän, vastuun luonnosta ja vastuun Suomen kaikkien saamelaisyhteisöjen yhteenkuuluvuudesta, ketään syrjimättä, edessä on paremmat ajat.