Tultuani vuonna 1975 mukaan saamelaispolitiikkaan huomasin melko pian, miten ns. aito saamelaisuus oli tarkoitushakuista. Se täytti sielullista ja poliittista tehtävää, jolla moni saamelaispolitiikassa mukana ollut halusi kuulua siihen ensi polven saamelaiseen sivistyneistöön, joka voitti kompleksinsa ja alemmuudentunteensa taistelemalla lappalaisia vastaan.

Identiteetti ei voi vain rakentua olemalla vastaan; tämä näyttää riuduttavan saamelaisuutta yhä. Terve identiteetti voi lähteä vain omasta, koetusta ja koetellusta toiminnasta.

Saamelaiskomitean loppuraportin luovuttamisen (1974) jälkeen orastavan saamelaisparlamentin tiedotus alistettiin palvelemaan vain yhtä ainoata päämäärää, joka koettiin ratkaisevaksi: maakiistan vallitessa oli vaikea tietää, mitä suuri yleisö ja poliitikot ajattelivat. Ajoittain epäilytti, tokko siitä edes oltiin kiinnostuneita.

Kun saamelaiskäräjien poliittiset johtajat antoivat hurjia, jyrkkiä lausuntoja, tavallisen saamelaisen valtasi toivottomuus: eihän tässä tällä tavalla toimimalla päästä askeltakaan eteenpäin, mehän sorrumme noiden käsissä, eihän nuo ymmärrä asioistamme mitään. Totuus on tässä armoton vielä nytkin arvioiden: mitä jyrkempiä lausuntoja katsottiin tarvittavan, sitä tietämättömimpänä kansa piti näitä saamelaisia poliittisia päätöksentekijöitä. Tällainen tyyli paljasti esittäjiensä oman hädän.

Peräti näkyvän tuloksen saamelaiskäräjien poliittinen johto saavutti 1990-luvun puolivälissä, kun saamelaiskäräjälaki säädettiin. Asiasta nousseen kohun on täytynyt hivellä silloista saamelaiskäräjien poliittisen johdon itsetuntoa, elämänkatsomuksen pohjia myöten.

Johto saattoi kirjaimellisesti epäilijöilleen todistaa, että halutessaan pienen saamelaisväestön poliittinen johtaja on voimatekijä ja että Suomen valtiojohto on helisemässä hänen käsissään. Kirottu, saamelaisia sortava Suomen valtio verta imevine lonkeroineen saisi vielä nähdä kumman sana tulee enemmän painamaan saamelaistenko vai valtion? Joten tässä vaiheessa kaikki näytti menevän hyvin. Johto syyllisti poliitikot ja velloi menestyksen kukkuloilla.

Kiitettävässä innossa saamelaiskäräjien poliittinen johto ei huomannut, että tuon aikaisessa yhteiskunnassa oli kahdenlaista epäoikeudenmukaisuutta: sellaista joka voidaan poistaa ja sellaista jota ei voida poistaa ja joka kuuluu asian luonteeseen. Saamelaispolitiikka oli selkeämpää kuin puoluepolitiikka. Ristiriidat olivat havainnollisempia, saamelaiset asuivat hajallaan alkeellisissa oloissa porojaan hoitaen. Kuvaa vahvisti asioille annettu yksinkertaistus. Saamelaiset olivat karujen, luonnon lyömien seutujen asukkaita, joissa leipä oli lujassa, köyhyys herkässä ja puutteen seuralaiset saamattomuus ja aloitekyvyttömyys, köyhyys oli yhtä hyvin aineellinen kuin henkinen tila. Kertomatta jätettiin valtion ponnistukset väestön hyväksi ja elintason merkittävä nousu muiden väestöryhmien tavoin.

Saamelaisten asia saavutti suurimman menestyksensä yhteiskunnallisilla päiväunilla ja kertomalla siitä, miten rumasti Suomen valtio kohtelee saamelaisia. Valtion toiminnan saamelaisalueella väitettiin uhkaavan saamelaista elämänmuotoa. Alueella asuvan muun väestö ja saamelaisen elämänmuodon vastakohtaisuus oli jyrkkä, se näytti sovittamattomalta. Saamelaiset olivat saartorenkaan sisällä. Sankariksi kohosi sellainen poliitikko joka uskalsi tämän rohkeasti tuoda julkisuudessa esille. Kohta tällaisia pidettiinkin saamelaisten etujoukkona. Tällainen ilmaisu oli vaarallinen, koska etujoukko ottaa itselleen aina etuoikeuksia, jotka ovat ristiriidassa moraaliin ja etiikkaan perustuvien perusajatusten kanssa.

Hallitseva saamelaiseliitti on säilyttänyt asemansa eikä sen poliittinen linja tai edes puhetapa ole muuttunut viimeisen 20-vuoden aikana. Kansalaisyhteiskunta on edelleen samanlaisessa halvaantuneessa tilassa, jollaisena se oli jo Pekka Aikion puheenjohtajuuden aikana. Nykyinen puheenjohtaja on jatkanut siitä, mihin Pekka Aikio lopetti.

Ongelma ei ole saamelaisväestön kehittymättömyys; heidän joukossaan on hyvin tervejärkisiä ja osaavia ihmisiä, vaan sosiaalinen kehittymättömyys yhteiskunnassa, jonka perusteita heidän on ollut määrä suojata ja säilyttää. Saamelaiskäräjien poliittisen johdon pimitys ja yhteiskunnallinen vastuuttomuus estävät tällä hetkellä yhteiskunnan kehitykselle suotuisten olojen kehittymistä. Näiden esteiden poistaminen merkitsisi kuitenkin saamelaiskäräjien vallanpitäjille itsensä kyseenalaistamista. Tai ainakin sellaisia ratkaisuja, jotka saattaisivat saamelaiskäräjien toiminnan hajaannuksen partaalle. Ja voi kaiken takana olla pelko siitä, miten elää, jos totuttua saamelaispolitiikkaa ei olisikaan.

Kysymys siitä, onko muusta väestöstä erottuvaa, erityistä saamelaista ihmistä, on romantiikkaa. Viime aikainen julkinen keskustelu on kuitenkin hionut saamelaisuudesta mystiikan ja romantiikan sädekehän, jonka 1990-luvun julkisuus on luonut. Saamelaisuudesta on hiljalleen muotoutumassa oma aatesuuntansa, jolla on oma tehtävänsä sosiaalisessa kentässä. Uskottavaa vaatimusta valtion maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille saamelaisjohtajat eivät enää anna, vaikka antaisivatkin, ei sitä noudatettaisi. Mutta riittääkö enää puolustava toimintatapa, jossa hyökkäys on eräänlainen etujen äiti. Vai onko kyse pienen väestön elintaistelusta vai siitä, että perinteistä elämänmuotoa ei enää ole. Saamelaisuuden aitous on sen omassa todellisuudessa, joka ympäristö muuttaa.

Suhde lappalaisiin on paitsi poliittinen mutta myös psykologinen ongelma. Saamelaiskäräjien poliittinen johto hakee tekijöitä, jotka valaisevat sen vihamielistä suhdetta lappalaisiin, jotka ovat saman asumisalueen alkuperäiskansaa. Muuttunut yhteiskunta on luonut uudenlaisen saamelaisen poliittisen johdon; senkin on muututtava.

Pekka Aikion aikana radikaalit saivat tilaisuuden, jota heillä koskaan aikaisemmin ei ollut ollut. Syrjityt saamelaiset astuivat tehokkaimpaan mahdolliseen julkisuuteen. Seurauksena tästä on ollut taistelu oikeuksiaan puolustamaan nousseita lappalaisia vastaan. Lappalaiset ovat pystyneet osoittamaan saamelaisjohtajille faktoja, joita he eivät olleet nähneet. Hankauskohdat saamelaisten ja lappalaisten välillä paljastuivat tuota pikaa. Nyt hiotaan näitä hankauskohtia. Pinnalle on noussut esille saamelaisten ja lappalaisten yhteinen alkuperä, yhteinen historia, pääasiassa samanlaiset lailliset oikeudet maahan ja veteen, yhteinen laillinen saanto ja paljon muuta. Tämä osoittaa, ettei löydetä tilaustyönä etnisten saamelaisten mukaan tehtyä yhteiskuntamuotoa.

Saamelaiskäräjien ja lappalaisten välit sopivat hämmästyttävän hyvin vertauskohteeksi; elleivät välit ole kunnossa, pienistäkin kahnauksista voi syntyä iso kahakka. Henkilösuhteet ovat elintärkeitä.