Tutustuin elokuun 9-14 välisen ajan Sarmitunturin erämaa-alueeseen. Alueella säästyneet luonnonvaraiset kohteet herättivät matkan aikana monenmoisia mietteitä, joita ajattelin Inarilaisen lukijoille hiukan valottaa. Ennen kuin saavuin alueelle, olin yrittänyt kirjallisten lähteiden avulla perehtyä alueen luontoon ja historiaan. Samoin olin yrittänyt muistella niitä poromiehiä, metsästäjiä ja kalastajia, joita olin aikaisempien vuosien kuluessa tavannut eri yhteyksissä ja joilla oli omakohtaisia kokemuksia alueesta. Tiesin siis ennen kuin tulin tänne, että alueen kantaväestö-Inarin saamelaisväestö- polveutui sitkeästä täällä ikimuistoisista ajoista asuneesta lappalaisheimosta, joka entisinä aikoina oli täällä pyytänyt villipeuroja ja kalastanut. Vanhemmiltaan Inarin samelaisten lapset perivät vaeltamis ja pyyntihalut, kuumentapaisen innon päästä pyyntireviireilleen. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka nämä pojanviikarit itselleen loivat, olivat, että ympäröivän maailman muodostivat erämaat, joet ja järvet ja että alueella asui samaan heimoon kuuluvia metsästäjiä ja kalastajia. Alkeellinen inarilainen saamelainen kylä käsitti peuran tai hirven nahoista valmistettuja asumuksia. Joet ja järvet olivat olemassa sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin.

Näissä Sarmin ja siihen rajoittuvissa kairoissa asuvat elivät ennen toista maailmansotaa samaan tapaan kuin jokseenkin kaikkia kansat entisaikoina elivät - metsästäjinä, kalastajina ja keräilijöinä ja pienviljelijöinä toimeentulon äärirajalla. Ponnistelu hengissä pysymiseen ja jälkeläisten tuottamiseen riittävän ravintomäärän puristamiseksi fyysisestä ympäristöstä oli entisaikojen Inarinsaamelaisille ihmiselämän perushaaste.

Kosketus luontoon oli arkea

Luonnonvaraisessa maailmassa eläneet inarinsaamelaiset kokivat luonnonmaailman vaikutuksen suoraan, välissä ei ollut sähköä. vesilaitosta, kylmäkalausteitä, antibiootteja, autoja eikä muita tekniikan ihmeitä. Villieläimiä ei katseltu kirjoista, eikä eläintarhojen kaltereiden takaa; pedot saattoivat käydä kotieläinten ja lasten kimppuun milloin ja mihin aikaan tahansa. Sää ei ollut harmin aihe, jonka vaikutukset nykyään kumotaan sadevaatteilla ja keskuslämmityksellä; se oli kaikkea hallitseva arvaamattomasti käyttäytyvä voima, jonka oikut ratkaisivat ruuan riittävyyden. Inarinsaamelaiset eivät edellä kerrotun perusteella ansaitse silti villi-ihmisen asemaa; he olivat ihmisiä siinä missä muutkin. Aineellisten olojensa takia he olivat kuitenkin yhä selvistä asioista, jotka suureksi osaksi on unohdettu vauraissa yhteiskunnissa, joissa ihmiset ovat tottuneet ostamaan mahdollisuuden ympäristöolosuhteiden ohittamiseen mm. napsauttamalla ilmastointilaitteiston käyntiin. Etenkin kaupungeissa asuvat näyttävät etääntyneen niin kauas luonnonmaailmasta, että he uskovat tulevansa toimeen ilman sitä. Kun ukkosmyrsky katkaisee sähkövirran heidän tietokoneistaan ja televisioistaan tai kun levottomuudet sulkevat polttoainehanat heidän autoistaan, nämä ihmiset ovat yhtä avuttomia kuin astiaan pudonneet hyönteiset.

Entisajan Inarinsaamelaiset sitä vastoin tiesivät, ettei luonto tarjoa tasaista turvaa. Siksi heillä suhde ympäristöön oli elintärkeä asia, sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys. Ero heidän ja ihmislajin vauraampien edustajien välillä oli kuitenkin vain määrällinen, aste-ero: heidän olemassaolonsa oli koko ajan vaakalaudalla ja he kokivat muutosten seuraukset suoranaisesti heti. Laajalla erämaa-alueella valitsevat sosiaaliset perinteetkään eivät kannustaneet kiireellisyyteen. Nopeasti edistyvät Inarinsaamelaisten esi-isät oppivat käyttämään tulta kehittivät ennen pitkää puhutun kielenkin.

He pitivät itsensä hengissä metsästämällä ja kalastamalla, villejä hedelmiä ja kasveja keräilemällä ja vaeltelemalla säiden ja ravinnonsaantimahdollisuuksien mukaan seudulta toiselle. Metsästäjä-keräilijöiden yhteiskuntaa on sanottu alkuperäiseksi yhteiskuntamuodoksi, koska perustarpeiden - ravinnon ja yksinkertaisen tilapäisasumuksen - hankkimiseen ei kovinkaan paljon tarvittu työtä. Nykyajan ympäristönsuojelijat ovat myös ylistäneet noiden ihmisolentojen kattavaa tietämystä luonnonvaraisesta maailmassa elämisestä.

Näitä arviointeja esitettäessä on kuitenkin samalla muistettava sellaisessa elämässä kohdattujen fyysisten rasitusten ja kolhujen ankaruus ja sen kulttuurin kehittämiselle asettamat rajat. Inarinsaamelaisten metsästäjä-keräilijöiden elämä oli pääsääntöisesti kovaa ja julmaa.

Maatalous oli tuottavaa

Keskiajalta lähtien Lappiin levinnyt maanviljely ei syrjäyttänyt metsästystä eikä keräilyä suinkaan hetkessä; se syrjäytti nuo vanhemmat elinkeinot vähitellen lähinnä suuremman tuottavuuden ansiosta. Maatalous vaati enemmän työtä kuin metsästys tai keräily, mutta työn tuloksena oli kymmenkertainen tai jopa satakertainen elintarvikkeiden saannin lisäys hehtaaria kohti, mikä merkitsi sitä, että perheen tai heimon jäsenistä entistä harvemmat kuolivat aliravitsemukseen ja siihen liittyviin sairauksiin-eikä tämä ollut suinkaan mitätön asia, kun ihmiset elivät kaiken aikaa nälkäkuoleman partaalla.

Edellä olleen perusteella väitän, että maatalouden vallankumous on ollut huomattavin muutos inarinsaamelaisten ja ympäristön suhteissa historian aikana. Sen toteuttaminen vaati laajojen maa-alueiden raivaamista viljelymaiksi ja käynnisti ihmismäärän vähittäisen kasvu. Ennen muuta se aiheutti suurisuuntaisia muutoksia ihmisten sosiaalisissa suhteissa ja nämä muutokset taas ovat mahdollistaneet kaikki myöhemmin tapahtuneet tekniikan edistysaskeleet. Siirtyminen tilojen perustamisen kautta maatilatalouteen kannusti Inarinsaamelaisia luopumaan menneisyyden vaeltelevasta elämäntavasta ja asettumaan aloilleen, ja tämä johti taas ensimmäisten kylien syntymiseen Inarissa jo vuosisatoja sitten sitten. Se vei pohjaa metsästäjä-keräily-yhteisön kollektiiviselta yhteishengeltä. Keskeinen asia tässä muutosprosessissa oli maatalouden kyky tuottaa elintarvikkeita enemmän kuin kullakin hetkellä tarvittiin, sillä koko yhteisön ei enää tarvinnut osallistua suoranaisesti ja yhteistoiminnassa kaikkien muiden kanssa ravinnon hankkimiseen; eräät yhteisön jäsenet saattoivat tehdä muuta niin kauan kuin osa tuotetusta ylimääräisestä ravinnosta ohjattiin heidän tarpeittensa täyttämiseen. Tämä työnjako mahdollisti Inarinsaamelaisten ihmisten ajattelun, luovuuden ja ongelmien ratkaisutaidon uudenlaisen kukoistuksen, joka lisäsi dramaattisesti heidän kykyään käsitellä luonnonmaailmaa ja hyödyntää sitä entistä tehokkaammin.

Uusia teknisiä menettelytapoja ja välineitä alkoi ilmaantua paljon entistä tiheämpään tahtiin, edistysaskelia tapahtui pikemminkin vuosisatojen kuin monien vuosituhansien välein. Ihmisten elintaso alkoi kohota Lapissa merkittävästi 1800-luvun loppupuolella. Ruokaa saatiin yhä enemmän, kun maatalouskoneet ja tieteelliset viljelysmenetelmät tulivat käyttöön sekä jäähdytys- ja pakastustekniikka avuksi elintarvikkeiden varastointiin ja kuljetuksiin. Massatuotantoon perustuvan markkinatalouden kypsyminen veti runsaasti ihmisiä haja-asutusalueilta ja maatilataloudesta ja synnytti todellisia taajamia, jotka olivat taloudellisten mahdollisuuksien ja yhteiskunnallisen käymistilan keskuksia.. Sähköistys antoi mahdollisuuden pitää aktiivisuuttaan yllä pimeänäkin vuorokauden aikana. Millään muulla saamelaissukupolvella ei ole koskaan ollut niin helppoa ja puutteista vapaata elämää kuin nykyajan saamelaisella. Nykyisin tuskin ainutkaan Inarinsaamelainen elää siten kuin hänen isovanhempansa. vuosikymmeniä sitten, mutta suurimman osan saamelaisten historian ajasta sellainen äärimmäinen köyhyys on koskettanut lähes kaikkea väestöä.