Varoittavana esimerkkinä Viktoria järvi Afrikassa

Viimeisten vuosikymmenien aikana on myös saamelaisalueen vesiin istutettu muualta peräisin olevia kalalajeja. Tällaisista voisi mainita harmaanieriä, saimaanlohi, muikku, tyynenmerenlohi. Monesti perusteluksi uusien tulokkaiden istutuksille on esitetty kalastuksen monipuolistamista ja kalastuksen arvon nostamista karuissa pohjoisissa vesissä. Mutta onko asia todella näin. Kolmekymmentä vuotta sitten käydessäni ensi kerran Afrikassa kuulin Niilin latvalla sijaitsevan Viktoriajärven tilanteesta huolestuttavia uutisia ja asia on minua kovasti sen jälkeen vaivannut. Muutama vuosi sen jälkeen osui silmiini saksankielinen Geographische Rundsvhau (3/97)niminen maantieteellinen aikakauslehti, johon norjalainen kehitystutkija Eirik G. Jansen oli kirjoittanut maailmankaupan ja kehitysavun vaikutuksista kalastukseen Viktoriajärvellä Itä-Afrikassa.Luin artikkelin lapi suurella mielenkiinnolla ja asian periaatteellisen luonteen johdosta seuraavassa kerron ko. tutkijan käsityksiä kotisivujeni lukijoille.

Kalastuksesta on vuoden 1980 jälkeen kehittynyt Viktoriajärvellä merkittävä vientipainotteinen elinkeino, jonka syntymisessä on kehitysapujärjestöillä ja kansainvälisillä kehityspankeilla ollut tärkeä osuus. Viktoriajärvi on maailman toiseksi suurin järvi (69 000 km2, Irlannin kokoinen), ja sen jakavat kolme maata, Tansania, Uganda ja Kenia.

Niilinahventa istutettiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa järven Ugandan ja Kenian puoleiseen osaan. Vuoteen 1979 asti ahven muodosti vain häviävän pienen osan kokonaissaaliista, mutta on sen jälkeen levinnyt nopeasti ja mullistanut Viktoriajärven kalastuksen.

Viktoriajärven kokonaiskalansaalis oli 1960- ja 1970-luvulla suhteellisen vakaa, vuosittain noin 100 000 tonnia. 1970-luvun puoliväliin asti kalastusta harjoittivat vain pienkalastajat, joita oli arviolta 50 000 noin 12 000 veneellä. Hyvin harvoilla veneenomistajilla oli useampi kuin yksi vene tai niin paljon verkkoja, että kalastus yli oman tarpeen olisi ollut mahdollista. Kalastuksesta saadut tulot jakautuivat tasapuolisesti. Teknisiin parannuksiin investoitiin harvoin: veneissä oli purjeet ja niitä ohjattiin perinteiseen tapaan käsin.

Niilinahvenen pyynti alkoi levitä nopeasti järven Kenian-puoleisessa osassa 15-20 vuotta istutuksen jälkeen. Vuonna 1978 niilinahventa pyydettiin 1 000 tonnia, vuonna 1981 23 000 tonnia, ja vuonna 1985 jo 50 000 tonnia. Vielä nopeampi kasvu tapahtui Tansaniassa ja Ugandassa: niilinahventa kalastettiin vuonna 1981 molemmissa maissa yhteensä alle 1 000 tonnia, mutta vuonna 1986 luku oli 41 000 tonnia pelkästään Ugandassa ja 124 000 tonnia Tansaniassa. Vuonna 1989 niilinahventa pyydettiin kaikissa kolmessa maassa jo 325 000 tonnia. Järven kokonaiskalansaalis oli kymmenessä vuodessa 1979-89 noussut 100 000 tonnista 500 000 tonniin. Siitä lähtien saalis on pysytellyt samoissa lukemissa. Tällä vuosikymmenellä Viktoriajärven kalastuksen osuus on ollut 25 prosenttia Afrikan koko sisävesikalastuksesta.

Saaliin nopean kasvun myötä muuttui myös järven kalasto dramaattisesti. Niilinahven on petokala ja käyttää ravinnokseen lähes kaikkia muita järven kaloja. Viktoriajärven aikaisemmin hyvin monipuolinen kalasto supistui pääasiassa kolmeen lajiin: hallitseva laji on niilinahven, mutta kolmasosa saaliista koostuu pienistä, sardiinin kaltaisista kaloista. Em. lajit muodostavat 10 prosenttia saaliista.

Kalastuksesta elantonsa saavat ovat pysyneet huomattavan hyvin mukana tässä ripeässä kasvussa. Kaikki pyyntiä, jalostusta ja myyntiä harjoittavat ovat saaneet osansa menestyksestä. Kalastuksen piirissä on syntynyt 1980-luvulla arviolta 180 000 työpaikkaa, jolloin monet vajaatyöllistetyt ja työttömät ovat saaneet mahdollisuuden toimeentuloon. Kalastajat ovatkin nimittäneet niilinahventa leikillisesti "pelastajaksi".

Parin-, kolminkertainen kalansaalis oli vielä 1980-luvun puolivälissä sillä tavalla hallinnassa, että se ei vaikuttanut hintakehitykseen. Se osoittaa myös niilinahvenen suosiota ja keskihintaisen kalan suurta kysyntää koko Viktoriajärven alueella. Epäilemättä monet uudet kalankuluttajat hyötyivät kalastuksen muutoksesta Viktoriajärvellä 1980-luvulla.

Toinen uusi ilmiö on kalatehtaiden kilpailu riittävän suurista kalatoimituksista. Jotkin tehtaat ovat jo ostaneet tai vuokranneet omia kalastusveneitä ja pestanneet omia miehistöjä saadakseen riittävästi kalaa jalostukseen. Näin siis kalastajat omistavat veneistä ja laivoista yhä pienemmän osan. Myös saaliista saadut myyntivoitot hyödyttävät enää hyvin pientä osaa perinteisistä kalastajaryhmistä.

Kala jalostettiin ennen niilinahvenen istutusta enimmäkseen lähellä rantautumispaikkoja. Työn suorittivat useimmiten köyhät naiset, joista monet olivat kalastajien vaimoja. Nykyään viedään suurin osa niilinahvenesta suoraan kalatehtaisiin. Naiset jalostavat enää pienet ja vähempiarvoiset kalat, joita tehtaiden ostajat eivät huoli. Monet perinteistä jalostusta tehneet naiset ovat siten menettäneet työnsä, mutta tehtaissa on toisaalta syntynyt sekä naisille että miehille uusia työpaikkoja. Myös ahvenen fileoinnista ylijääneen lihan jalostus on luonut uusia työpaikkoja. Koska kalatarjontaa ei ole paikallisilla markkinoilla riittävästi, näille perkuutähteille on kehittynyt uudet markkinat. "Perinteinen kalanjalostus" rajoittuu nykyään laajalti niiden jalostamiseen. Perinteisten työpaikkojen menetystä ei sillä kuitenkaan voida kompensoida.

Kalantähteitä pidettiin aikaisemmin "köyhien" ruokana, mutta nykyään ollaan tähteiden varassa. Kokonaiseen kalaan - kalalajista riippumatta - ei edes keskiluokkaan kuuluvilla ole varaa. Kilohinta voi ylittää hallituksen virkamiehen päiväpalkan.

Viktoriajärven tilanteen kehittymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet paitsi Kenian, Ugandan ja Tansanian hallitukset ja kalatehtaiden omistajat myös erilaiset kehitysapujärjestöt. Kaikissa kolmessa maassa on varsin selvää, että viennin ja valuuttatulojen lisääminen on ensisijainen tavoite. Samaan pyrkii myös maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston kiivaasti vaatima rakenteellinen sopeutusohjelma.

Kalatehtaiden omistajat ovat vain harvoin tekemisissä Viktoriajärven kalastajien kanssa. He kuuluvat usein Itä-Afrikan aasialaiseen väestöryhmään. Jotkin tehtaat ovat myös kansainvälisten yritysten tai eurooppalaisten sijoittajien omistuksessa. Vaikka tehtaat kilpailevat niukasta kalatarjonnasta, niillä on yhteisiä etuja, joita puolustetaan tiiviissä yhteistyössä. Omistajat tekevät valtavaa lobbaustyötä vaikuttaakseen hallituksen päätöksiin. Perinteisillä kalastajaryhmillä ei ole mahdollisuuksia samanlaiseen lobbaukseen. Vain pieni osa kalanviennistä saadusta pääomasta palautuu investointeina Viktoriajärven alueelle.

Monien jalostusyritysten omistajat ovat saaneet taloudellista ja teknistä tukea pankeilta ja kehitysapujärjestöiltä. Lisäksi ovat mm. monet YK:n järjestöt tukeneet näiden kolmen maan hallituksia Viktoriajärven kehityssuunnitelmien muuttamisessa. Kansainväliset järjestöt ovat asettuneet puolustamaan pontevasti "reilua kauppaa": on edistetty modernia ja ympäristöystävällistä tuotantoa ja jalostusta, on järjestetty kalan pakkaaminen ja kuljetus ympäristöä rasittamatta ja vastattu kansainvälisten markkinoiden korkeisiin laatuvaatimuksiin, on kehitelty jopa - vaikkakaan ei tähän mennessä menestyksekkäästi - Viktoriajärven kalavarojen kestävää hyödyntämistä. Mutta hallitusten listaamista tavoitteista on pyritty lähinnä vain viennin ja valuuttatulojen maksimoimiseen. Muita tavoitteita - mm. sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sosiaalierojen tasaamista, työllistymismahdollisuuksia ja kalastuksesta saatujen voittojen uudelleeninvestointeja alueelle - on tuskin huomioitu.

Mitä voisimme edellämainistua ottaa opiksi? Ainakin sen, että kaikilla kehittämisprojekteilla Lapissa ja saamenmaassa on kaksi puolta. Kun vesistöön tuodaan vieras kalalaji - syntyy ketjureaktio, jonka tuloksena useita paikallisia kalalajeja voi kuolla sukupuuttoon. Viktoriajärvellä tulokaskalaji - niilinahven on aiheuttanut vertaansa vailla olevaa tuhoa. Järven alkuperäiseen lajistoon kuului 300 eri kirjoahventa, joista 99 prosenttia esiintyi ainoastaan Viktoriajärvellä. Järvessä perinteisesti esiintyneen kirjonahventen tuhoksi koitui siis järveen istutettu niilinahven, joka runsastui nopeasti 1980-luvulla. Niilinahven saalisti kirjoahvenia hyvin tehokkaasti ja tutkijat arvelevatkin, että jopa 60 prosenttia kirjoahvenlajeista on kuollut sukupuuttoon.