On vapunaatto vuonna 1975. Olemme lentäneet Inarista Jaakkolan Eetun Cessnalla tänne Vaskojoen latvoille, lähellä Norjan rajaa sijaitsevalle Siikajärvelle. Minulla on muutaman vuoden ajan ollut kultavaltaus Siikajärven latvoilla. Valtaukselle olimme vuonna 1969 rakentaneet pienen kämpän. Se on aivan vaatimaton maja, poromiesten kämpän tapainen, mutta siinä on lämmin ja turvallinen nukkua silloinkin, kun ulkona vihainen puhuri tupruttaa lunta. Kämpän ikkunaan näkyy Siikajärvi ja sen takaista hakkaamatonta metsää, jossa on keloja, tervaksia ja aihkipetäjiä. Nykyään alue kuuluu laajennettuun Lemmenjoen kansallispuistoon.

On kulunut jo vuosia siitä kun kalastelin ja keräsin kalanäytteitä kämpän ylä- ja alapuolisesta Vaskojoesta ja päätin hakea valtausta tähän paikkaan, johon liittyi muistoja 1940-luvun loppupuolelta. Aina kun astelen kämpän seudun jäkäläistä kamaraa, tunnen yhä saman riemun. Tuntuu siltä kuin tulisin sukuni alkukotiin. Mutta niinpä minulla on ollut oma reviirini täällä Angelissa, Inarinjoella ja Vaskojoelle jo 1940-luvun lopulta lähtien. Ensimmäisen kerran vietin pari päivää tällä samalla paikalla kuuden vuoden ikäisenä vuonna 1949, jolloin isäpuoleni Niilan ja hänen äitinsä Maijun kanssa nuottasimme Siikajärvellä. Korva herkistyy, katse terästyy. Seisoskelen kämpän pihalla, kuuntelen, katselen ja ihmettelen. Joka kerta kun tulen tänne, tapahtuu jotakin, joka herättää, aukaisee näkemään uusia asioita tästä seudusta.

Tällä reviirilläni minulla on ollut aikaa seurata luontoa ja sen elämää. Vietämme siis vapunaattoa täällä kaukana Lemmenjoen kansallispuiston sydämessä. On vielä täysi talvi, lunta yli metrin verran. Helsingissä ihmiset ostavat ilmapalloja, kuljeskelevat keveästi pukeutuneina kaupungilla iloisina, juhlat mielessä. Meillä vapunaaton hämärtyvät iltatunnit kuluvat polttopuiden hankinnassa ja kämpän kunnostamisessa. Sää on tyypillistä huhtikuuta. Välillä päivä paistaa, helottaa tuolta Sänkivaaran yläpuolelta. Suojapaikoissa voisi hyvin istua yläruumis paljaana, mutta kun pilvi kulkee auringon ohitse, kylmä viima pyyhkäisee lumikenttien yli.

Herätessämme kämpällä vapunpäivän aamuna huomaan miten keväinen aurinko hiipii Marastotuntureiden takaa purppurassa kylpien. Yöt ovat käyneet jo lyhyiksi ja valoisiksi. Muistelen täällä vietettyjä aikoja sitä, miten toisinaan kevät saapuu hitaasti hiipien. Toisinaan se taas tulee sellaisella rytinällä, että tunturipurojen uomissa vedet nousevat metrikaupalla. Vaskojoessa jäät tunkeutuvat kauaksi kovalle rantamaalle ja metsiin. Näin luonto näyttää meille pienille ihmisille voimansa. Nyt ollaan jo vapussa, ja kevät tekee tuloaan pohjoiseenkin, mutta eri tavoin kuin etelässä. Siikajärven törmien alta on paljastunut pälvi jos toinenkin poikineen. Vielä on kuitenkin pitkälti matkaa kesään.

Katselen kämpän pihalla ympäristöä; keväiset hanget kimaltelevat. Ne häikäisevät valkeudellaan silmiäni. Vaskojoen takaa Sänkivaaran suunnalta kuuluu urosriekon päkätystä ja sen päälle naurua. Ladnja-aivin rinteessä liikkuu porotokka, etsien pälvistä jäkälää ruuakseen. Ladnja-aivi on ystävällinen vieraanvarainen tunturi, joka nostaa korkeimman lakensa 591 metrin korkeuteen, reilusti kolmesataa metriä ympäröiviä tuntureita ylemmäksi. Se on siis ympäristöään selvästi vallitseva katseenvangitsija.

1970-luvun puolessavälissä tämä Norjan rajalle asti ulottuva Länsi-Inarin erämaa oli luultavasti yksi Suomen laajimmista asumattomista seuduista Suomen rajojen sisäpuolella. Norjan rajalta Korsajärveltä Inarinjärveen virtaavasta Ivalonjoesta alkaen se ulottui yhtenäisenä korpena Inari-Kittilän tielle jatkuen aina nelostielle. Pohjoiseen käsin erämaa ulottui aina Inari-Karigasniemi maantielle asti. Muutamat erämaakylät, sellaiset kuin Pokka, Lisma, Kuttura ja Angeli eivät asumattomuuden vaikutelmaa vähentäneet, pikemminkin päinvastoin, kyyhöttäessään mataline harmaine hirsimökkeineen erämaan keskellä tiettömien taipaleiden takana. Täällä ylhäällä katseen levätessä maisemassa, hyväillessä sinertävää rannatonta salomaata havumetsän tummuutta monin kohdin täplittää ja kirjavoi järvien ja metsien valkohanki.

Kiirettä pitämättä lähdemme matkaan. Yhdessä hujauksessa olemme Siikajärven jäällä ja saman tien sujauttelemmekin jo kohti Ladna-aivia. Sininen taivaankupu kattona, hiljainen erämaa ympärillä. Tätähän täältä on lähdetty hakemaan ja kokemaan. Suurinta ylellisyyttä on meidän kaltaisille kulkijoille rauha, hiljaisuus, yksinäisyys, puhdas ja raikas ilma, hohtavan valkoinen hanki ja koskematon korpi ympärillä.

Tunturi lähenee. Nousemme Postijoen takaa siintävälle Ladnjajotaiville. Tunturille noustessa on tilaisuus tehdä havaintoja erämaan elämästä jälkien perusteella. Poroja on risteillyt kaikkialla. Ilma lämpenee auringon kiivetessä yhä ylemmäksi radallaan. Pitkän nousuponnistelun jälkeen ja sen palkinnoksi voimme ihailla tunturin laelta käsin kaunista Lemmenjoen alueen luontoa lähes silmänkantamattomiin. Panen merkille miten lumen alta erottuvat kivirakat muodostavat arvoituksellisen mielikuvituksellisia mosaiikkeja, kaunista mutta karua luontoa.

Alhaalla näkyvän laajan metsikön reunassa tunturin alla on pieni yksinäinen järvi, joka houkuttelee katseen puoleensa ja kaikkialla huokuu erämaan rauha. Vasko- ja Postijokivarsien koivikot kertovat kasviston sitkeästä elinvoimasta, jota karu kasvupaikka ei ole lannistanut. Naapurituntureilla näkyy puuraja selvänä. Alhaalla Vasko- ja Postijokien yhtymäkohdassa kyyhöttävä ilmavoimien säätiön maja tarjoaa vaeltajalle turvallisen yösijan.

Ladjna-aivilta saamme ihailla hienoja näköaloja vähän kaikille ilmansuunnille. Tänne näkyy Muotkatunturit Kuorbikotseineen varsin uljaasti, varsinkin tuossa illan suussa, jolloin laskeva aurinko kultaa pohjoisessa aaltoilevan tunturimaan kymmenet laet. Siellä erottuvat Peldoaivit ja Palopäät. Täältä näkee satakilometristä saloa ja korpea lännessä ja pohjoisessa. Näitä tuntureita olen tullut kolunneeksi ja kierrelleeksi enemmän kuin mitään muuta seutua. Lukemattomat muistot- koskaan unohtumattomat kytkeytyvät tavalla tai toisella juuri tähän tunturiketjuun. Se on Lemmenjoen tunturialueen läntinen portti. Tällä seudulla myös äitini esivanhemmat laidunsivat porojaan 1860-luvulta lähtien.

Kirkas taivas on yllämme. Taivaanrannan rajamailla Norjan rajan suunnalla värit käyvät siniharmaiksi. Siellä Norjan raja tuntumassa häämöttävät tunturinhuiput ovat salaperäisen usvan kietomina. Siellä jossakin kulkee Inarin ja Tenon lapinkylien raja. Alhaalla mutkitteleva Vaskojoki kiemurtelee vaarojen välissä. Paikoin se katoaa kokonaan näkyvistä, jossakin jängän reunassa se putkahtaa taas näkyviin metsän kätköistä. Tänne nousi aikoinaan Inarinjärven taimen kutemaan.

Täältä Marastotuntureiden korkeimmalta huipulta katselevana koin sävähdyksen sisimmässäni vaistotessani alhaalla näkyvien vaarojen, rovien, selänteiden ja laajojen soiden viiltävän avaruuden autiuden. Näkymässä oli omaa laatuaan laajuutta ja suuruutta, joka ainakin minuun tehoaa jopa ehdottomammin kuin tunturijonojen kaaret.

Ihailemme näköalaa suoraan etelään. Postijoen takaa valkoista aapaa jatkuu kilometrikaupalla, sitten siitä oikealle Sänkivaarat, taivaanrannalla Stuorraboggi ja Skietsimätunturit, Peltotunturit ja Korsatunturi häikäisevän valkoisina. Tuolla noissa alapuolellamme näkyvissä maisemissa 1800-luvun lopulla eli vielä yli tuhat villipeuraa, jotka vähitellen sekoittuivat ja katosivat alueelle Norjasta muuttaneiden Kittien ja Länsmannien suuriin porokarjoihin.

Maisemassa korostuu kokonaisvaltainen ylevyys, mutta yhtä paljon tuhansien yksityiskohtien runsautta ja vaihtelua talvisessa asussaankin. Pelkkä näköaistimus, tuo ylevä panoraama yksinään vaihtelee vitivalkoisesta pikimustaan. Tuolla alhaalla jossakin työntyy jängälle pitkä koivikko tai männikkö niemeke. Ladjna-aivin laelta avautuu etelään laaja Repokaira, Ivalonjoen latvahaarojen halkoma suoseutu, jonka puolivälissä kulkee Lemmenjoen kansallispuiston uusi raja. Ja hyvällä säällä näkyy tänne Norjan puolelta Pyhä-Outa.

Kun olemme illlansuussa saapuneet kämpälle kuulemme Inarin suunnalta lähestyvän moottorikelkan äänen. Ja kas kummaa, kämpän pihalle tulee yllätysvieraita Inarista; tunnistan yhden vieraista inarilaiseksi Veikko Aatami Heikkiläksi. Kerrotaan kuulumiset. Veikko kuvailee vuolaasti juuri tänne päättämäänsä matkaansa moottorikelkalla. Ennen nukkumaanmenoa Veikko käy vielä laskemassa jään alle muutaman verkon.

Seuraavana päivänä keskustelemme vieraiden kanssa alueen entisestä ja nykyisestä elämästä. Olin kuullut Vaskojoen suulla syntyneeltä Iisakki Paadarilta, että koko tämä laaja-alue oli ollut inarinsaamelaisten Mattusten ja Paadareitten peuranpynti- ja kalastusaluetta. Vaskojoesta ja muista läheisistä joista he pyysivät Inarinjärvestä nousevia taimenia ja siikoja. Vaskojoen alaosassa on vieläkin näkösällä taimenpadon jäänteitä. Kalaa oli siihen aikaan runsaasti; taimenet ja siiat nousivat Inarinjärvestä suurina parvina näitä jokia ylös aivan tänne latvavesille.

Näistä erämaista he pyytivät myös metsänriistaa. Villipeuroja liikkui erityisesti Lemmenjoen ja Vaskojoen laaksoissa. Oli myös karhuja, kettuja, näätiä ja saukkoja. Nämä erämaat olivat kulkeneet perintönä sukupolvelta toiselle. Tulin tietämään, että monilla 1800-luvulla Venäjän vallan aikana perustettujen tilojen perustamisasiakirjoihin on kirjattu laajat niittymaat, kalastusalueet ja metsästysmaat. Niin on myös Iisakki Paadarin isän Pekka Paadarin perustamalle Lusmaniemi tilalle.

Vuosikymmenten aikana näitä seutuja kulkeneena olen pannut merkille, että monilukuiset vanhat kentät, kotasijat, hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonneet jäänteet kankailla kertovat alueen entisistä eläjistä, samoin kuin lukuisat tarinat ja muistelukset. Myös lukuisat paikannimet, mitä täällä ennen elänyt väki jättänyt tälle alueelle, kertovat inarinsaamelaisten rikkaasta menneisyydestä. Nämä näiden suurten selkosten ja tunturimaiden eläjät viihtyivät hyvin yhdessä ja tulivat toimeen toistensa kanssa, mutta yhtä lailla myös 1852 jälkeen pohjoisesta käsin tänne muuttaneiden porosaamelaisten kanssa. Mutta uusien perheiden muuttaminen inarilaisten alueelle merkitsi myös erään aikakauden loppua ja uuden alkamista. Sitä mukaa kun tulijoiden porokarjat kasvoivat, hävisivät inarinsaamelaisten peuralaumat muuttajien poroeloihin. Se oli vääjäämätöntä, sillä yhdellä ja samalla alueella ei voi harjoittaa villipeuran metsästystä ja kesyporojen hoitamista. Inarinsaamelaiset alkoivat kasvattaa omia porokarjojaan, ja pian peuroja pyydettiin vain vanhojen miesten tarinoissa ja unissa.

Kaikkialla Länsi-Inarissa alueella näkee merkkejä peuranpyyntikulttuurista. Peuranpyyntihautoja on kaikkialla. Aluksi peuroja pyydettiin salahaudoilla, syvillä petollisesti naamioiduilla, piikkipohjaisilla kuopilla, joita kaivettiin jäkäläkankaille, järvien taikka jänkien välisille kannaksille. Alueella peuroja pyydettiin myös hankailla, rakennettiin pitkiä peura-aitoja poikki kankaiden, jätettiin aitoihin aukkoja ja viritettiin niihin ansoja, joihin peurat aitoja seuratessaan ja aukosta yrittäessään jäivät ansaan. Iisakki Paadarin mukaan hänen isänsä pyysi täällä peuroja uudemmilla menetelmillä. Peurojen jälkiä seurattiin koirien kanssa ja sitten kun päästiin lähelle ammuttiin.

Joskus pistäytyivät alueelle muuttaneet pororikkaat taloissa asuvien inarinsaamelaisten luona ja hyvin tulijoita kohdeltiin. Hyvin kohtelivat kodissa asuvat tulokkaat inarinsaamelaisiakin kun nämä tulivat vieraisille porokylään, joksi tänne muuttaneiden asentopaikkkoja sanottiin, vaikka se olisi ollut vain yksinäinen kota. Se oli molemmin puolin hyvää aikaa, jolloin porosaamelaiset saivat vapaasti vaeltaa inarinsaamelaisten entisillä pyyntialueilla ja jolloin porokarjoilla oli näissä laajoissa selkosissa yltä kyllin maata ja laidunta. Silloin oli poroja niin paljon, että oli lihaa ja rahaakin. Muuttajat kuitenkin luopuivat kotaelämästä melko pian, kun rakensivat hirsitaloja Lismaan, Angeliin ja Lemmen- ja Vaskojoen varsiin.

Vapun jälkeisinä päivinä pyryt ja päivänpaisteet vaihtelevat, kuin taistellen keskenään. Välillä taivas on pilvessä ja sataai vitilunta hangelle. Illalla taivas kuitenkin kirkastuu valaen kylmää kirkkauttaan maisemaan. Kuluu tunti toisensa jälkeen ja yhä selvemmäksi käy, että päivänpaiste voittaa. Pyryt lyhenevät ja lopulta taivas selkenee kokonaan. On hyvin lämmin. Puista tippuu suuria kirkkaita vesipisaroita, ja valoa on niin paljon, että varjot siihen hukkuvat. Tuulikin tyyntyy ja jonkin ajan kuluttua erämaasta ei kuulu pienintäkään ääntä.

Hiljaista on laajoilla alueilla, tuntui kuin täällä erämaassa ei olisikaan elämää. Parin päivän kuluttua on kova pakkanen. Hanki kestää hyvin kävellä, minne vain vaikka haukikoukkuja kokemaan. Alhaalla joen rannan koivikossa kuuluu riekon ääntelyä.

Aurinko kiipeää kiipeämistään tunturien yläpuolelle ja valaisee laajasti maisemaa. Etelästä puhaltaa lämmin tuulenhenki. On niin lämmin, että puiden tyville hangelle varisseitten neulasten ja luppotukkojen päällä kimaltelee vesipisaroita.

Vuoden 1949 reissun takaa häämöttää vielä varhaisempi muisto, hakee hetken muotoa ja lähtee kirkastumaan. Siinäkin muistossa on vapunpäivä, vuosi on 1946 olen tullut tänne isäpuoleni Niilan mukana Närrijärveltä kevätkalastukseen ja porojen vasotuksen läheisen suon reunassa. Tuo reissu Angelista tänne Vaskojoelle on monestakin syystä jäänyt mieleeni aivan erityisesti. Silloinkin kuuntelin aamuvarhain eläinten ääniä soilta ja metsistä. Äänet kertoivat, että kurjet ja joutsenet olivat tulleet.

Matka oli monivaiheinen. Ensin ylitettiin tulviva Vaskojoki pororaidolla, sitten kuljettiin useita peninkulmia. Närrijärveltä lähtiessä kulku oli sitä paitsi huonoa ja raskasta sohjolumessa. Erityisesti jängillä upotti kovasti, mutta iltaa kohti keli parani. Ainoatakaan pilveä ei näkynyt. Hangen jääkuori kiilteli, kuvasteli puita ja reki luisti hyvin. Matkan aikana porokeli loppui kesken ja minulla viimeisin taival tapahtui poron vetämässä tavara-ahkiossa. Tulevan kodin lähellä sijaitsevat vaarat kutsuivat jo luokseen houkuttelevina, kun matkaan tulikin yllättävä viivytys. Erään suon reunalla sattui eteemme tuoreet karhunjäljet, joiden suunta näytti olevan Niilan vaadinvennikko. Karhua oli kovasti upottanut sohjolumessa. Tästä pelästyneenä Niila sanoi, että porojen suojelemiseksi karhuilta on pakko hakea kotoa Angelistä hirvikivääri. Näin myös tehtiin ja vasta sen jälkeen jatkettiin vennikolle.

Kun tilanne on asettunut ja tutkittu, selviää että karhu suunnisti naapurivennikolle, joka sijaitsi saman suon toisella puolen lähempänä Angelin kylää. Vallen Matin ja Mikon asennolla kuitenkin koirat haistoivat karhun tulon ja nostivat riettaanmoisen haukun ja ulinan. Veljekset tästä säikähtäneinä yrittivät ampua karhun, joka kuitenkin pääsi pakenemaan läheiseen koivikkoon. Sen kummemmin siitä ei kuultu. Niilan asentopaikalla oltiin koko ajan varuillaan ja porot saatiin varjeltua.

Näin kuluvat toukokuun päivät ja yöt Inarin läntisissä erämaissa. Hanget ovat korkeat ja liikkumattomat, vain puiden tyvillä huomaa heikkoja kevään merkkejä, auringon sulattamia pieniä pälviä. Kohta parinviikon aika täällä on päättymässä. Lumi on melkein kokonaan sulanut tänä aikana. Erämaasta kuulu yötä päivää ääniä. Muuttolintuja saapuu jatkuvalla syötöllä tänne soille, jokien ja purojen varsille. On aika lähteä kohti Angelin erämaakylää, joka sijaitsee 20 kilometrin päässä.

Ylitämme tulvivia puroja ja jokia. Angelissa matkan päätepisteessä odotamme ennen kuin Jaakkolan Eetu tulee meidät noutamaan Cessnallaan. Tapaamme Antti Nuorgamin hänen pihamaallaan. Hän on kyyryselkäinen saamelaisvanhus, mutta vielä hänen jalkansa keveästi nousee, eikä käsi vapise tervehtiessämme. Siinä edessämme on itse Antti, erämaiden gentlemanni. Tämän perän ensimmäisiä asukkaita, joista elämä täällä on alkanut. Se talo, jonka hän itse ensin rakensi näkyy hänen selkänsä takana. Tämä talo taas tällä puolen on hänen poikiensa tekemä. Pojilla on jo omat oltavansa, monella suuret perheet. Antti katselee ympäristöään, puhelee hiljaa itsekseen: "Jo vain nyt on kumman lämmintä ja sitä näyttää jatkuvan".

Samalla Antti tunnustelee tuulen suuntaa. On miltei tyven, mutta Antti arvelee, että etelästä lämmin tuulenhenki tulee. Antti kertoo, että osa kylän miespuolisesta väestä on parhaillaan vasottamassa kylän läheisen "Vainolainen" niminen suon reunamailla. Inarinjoelta kuuluu yhtäkkiä kaakkurin huuto. Antin ajatus käväisee siellä joella, koskettelee tuttuja kohtia ja tyytyväinen hymy kirkastaa hänen kasvojaan, kun hän muistaa joelle tehdyt heinänteko- ja kalastusmatkat.

Puhumme Antin kanssa entisestä ja nykyisestä elämästä täällä. Antti kertoo miten ennen pedot alinomaa uhkasivat poromiehen toimeentuloa. Hän kertoi nuorempana kaataneensa useita karhuja, aluksi keihäillä ja sitten pyssyillä. Nyt häntä eivät pojat ole päästäneet tähän vaaralliseen touhuun, kun on nuoria miehiä ihan tarpeeksi.

Auringonpaiste ja häikäisevän kirkkaita säteitä osuu Antin talon läheisyydessä olevan lammen pintaan. Muuttolintuja lentää Inarinjokivartta seuraillen pohjoista kohti, niiden äänet tulevat Antin korviin tuttuna soittona. Lentokonetta odotellessamme käveleskelemme Angelista Inariin johtavan polun päähän. Polku on kapea. Maantieyhteyttä kylästä ei Inariin ole, mutta Antin mukaan se on tulossa. Sen puuttumista kyläläiset ovat pitäneet puutteena. Sen sijaan maantieyhteys Karigasniemeen on tullut jo vuosia sitten. Mitäpä teistä ja kaiken maailman autoista. On niitä ilman ennekin eletty. Antti kertoo meille tietävänsä sen miten tiet ja autot tuovat vain kiirettä ja turhaa touhua. Sen verran evakkomatkalla Antti on maailman sitäkin puolta katsellut, että hän tietää mitä tiet ja autot ovat.

Antti kertoo siitä ajasta miten ajoporoilla poronruhot vaivattomasti kuljetettiin markkinapaikkoihin. Ja pääsihän täältä kesälläkin kuormia viemään jokiteitä suvantojen ja koskien kautta. Samassa kuuluu lähestyvän lentokoneen ääni. Hetken kuluttua näemme miten Eetu kaartaa ja laskeutuu Savujärven jäälle. Kun nousemme ilmaan seisoo Nuorgamin Antti yhä pihamaalla.