Vaskojoella heinäkuun alussa vuonna 1968
Heinäkuun alussa 1968 starttasimme erään suomalaisen ystäväni kanssa Inarin Solojärveltä Juhani Sarrelta ostetulla Vaskon entisellä postiveneellä kohti Vaskojoen suuta. Tarkoituksenamme oli nousta aina Vaskojärvelle asti, sikäli kuin vesi joessa riittäisi. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Paadarjärven itärannalla sijaitseva Sotkaniemen lapintalo, jonka asukkaat olivat minulle ennestään tuttuja. Täältä matka jatkui kohti Tirron saamelaiskylää, jossa myös poikkesimme.
Heikkilän lapintalosta ylöskäsin alkoi pitkiä yhtenäisiä koskialueita. Iltapäivällä saavumme Närrijärvelle, jonka vanhan lapin talon rantaan ajoimme veneemme. Talo näytti luokseen kutsuvalta ja kotoisalta. Talon vanha isäntä Niila sattuu olemaan kotosalla. Ajatukseni viipyvät pitkään niissä kaikissa tapahtumissa mitä täällä aikaisemmin oli tapahtunut. Muistelin talon lähiympäristöä metsälampineen ja jäkäläkankaineen.
Inarista käsin katsottuna tämä alue on sellaista jumalan hylkäämää seutua, jonne kesällä oli matkaa Vaskojokea pitkin kymmeniä kilometreja soutaen ja sauvoen, talvella enimmäkseen tänne kuljettiin poroilla. Vain harvoin tänne eksyi ulkopuolinen. Naapurikylät olivat kaukana, Angelin kylä parinkymmenen kilometrin päässä, lähin naapuritalo Uutela oli kolmenkilometrin päässä. Koin iloa, että olin jälleen täällä. Muistelen mielessäni, että edellisen kerran olin käynyt talossa 1957 pääsiäisen aikoihin. Vaihdamme kuulumiset.
Helsinkiläinen toverini innostuu kyselemään kaikenlaista Niilalta, joka vähitellen innostuu kertomaan kaikenlaista nuoruudenaikaista kokemuksistaan täällä selkosten keskellä. Niila kertoo eläneensä täällä koko ikänsä kuten seudun muutkin poromiehet. Oli ainoinaan nähnyt ja kokenut Espanjan taudin, nähnyt ja kokenut yhtä ja toista sellaista mitä ikäpolveni ihmiset eivät edes käsitä. Hän oli kuin olikin selvinnyt kaikista vastoinkäymisistään ja hoitanut porojaan kuten toisetkin poromiehet. Niilan kertomukset siinä talon pirtissä hänen nuoruuden aikaista elämästään jäävät voimakkaina mieleemme.
Hänen kertomustensa koruttomuus tekee meihin syvän vaikutuksen. Hänen elävästi kertomansa kokemuksensa näillä selkosilla vuosikymmenten aikana antavat siten meille mahdollisimman pätevän todistuksen ihmisen kyvystä selvitä vaikeissakin olosuhteissa. Tällaiset lapsuuteeni ja nuoruuteeni aikaan kuuluvat tarinat ja kertomukset kuuluvat näiden kairojen asukkaiden rikkaaseen kertomaperinteeseen. Istuimme kauan siinä Närrijärven talon tuvassa kuunnellen Niilan rauhallista jutustelua talon nuoren isännän Uulan osallistuessa myös keskusteluun. Talon nuori emäntä Birit-Kirstin puuhaillessa pirtissä. Väki oli valmistautumassa lähtemään Pyhäjärvelle seuroihin.
Ennen kuin jatkoimme matkaa tiedusteli Niila matkamme määränpäätä: "mitä, ihanko aiotte nousta tuolla vanhalla Vaskon postilaivalla Siikajärvelle asti näin matalan veden aikaan." Kelpasi siinä rannalla katsella Niinan hämmästynyttä ilmettä, kun jatkoimme Närrijärven yläpäätä kohti.
Närrijärveltä ylöskäsin jouduimme välillä vetämään venettä köysillä pitkiä koskijaksoja. Monesti jouduimme vuolaimmissa virtapaikoissa molemmat nousemaan veneestä ja vetämään matalimpien kohtien ylitse. Välillä joen vesi painui syvälle kivikkoon, jolloin jouduimme hyppelemään kiviä pitkin, vetämään ja työntämään venettä. Sitten taas sauvottiin, nivat ja pitemmät suvannot soudettiin samalla uistatellen. Välillä väylä katosi. Silloin täytyi molempien kahlata ja vetää venettä.
Närrijärven jälkeen Kutusuvannolle päästyämme päivä oli ennättänyt vierähtää iltaan. Nousemme suvannon länsirannelle, missä maisema muuttuu kangasmaastoksi. Ennen nukahtamista pohdiskelimme tämän maiseman syntyhistoriaa ja paikannimien saamenkielisiä merkityksiä. Iltanuotiolla pohdiskelimme myös sitä miten Länsi-Inari oli säilynyt sellaisena alueena, jossa laidunsivat porojaan Norjasta 1800-luvun jälkimäisellä puoliskolla alueelle muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset. Ylä-Lappiin suuntautuva kasvava liikenne kiersi sen. Länsi-Inari oli pysynyt kaukaisena maan äärenä, joka avatui vain harvan kulkijan nautittavaksi. Mutta ajat alkoivat 1960-luvun alusta lähtien muuttua: Lemmenjoelle ja Angeliin rakennettiin tieyhteydet ja niiden myötä alkoi näkyä yhä enemmän virkisytykalastajien etenkin Vaskojoelle, jonne myytiin samana vuonna 1968 lähes 1000 virkistyskalastuslupaa.
Eräs seikka Ylä-Lapissa tuottaa minulle aina suurta iloa; lähtö "maaliskylistä" erämaahan", varsinkin tuntematomaan paikkaan. Inarin alueen monipuolinen luonto on alueen ehdottomasti jännittävin ja mielenkiintoisin piirre. On myös hauskaa punnita kokemuksiaan vaa'alla, jonka toisessa kupissa ovat kaikki ne välttämättömien tarpeiden ja erilaisten olosuhteiden yhdistelmät ja arvaamattomat muunnelmat, joita matka erämaahan aina joka kerta tuo mukanaan. Oli hyvä, että minä eikä kumppanini kumpikaan tienneet minkälaisia yllätyksiä oli odotettavissa matkan jakuessa.
Olin joku vuosi aikaisemmin tutustunut Jouko Piirolaan, joka oli väitellyt tohtoriksi jääkauden sulamisvesien vaikutuksesta tämän alueen pinnanmuotoihin. Muistelin hänen kertoneen, miten paksu mannerjää oli tämän alueen aikoinaan peittänyt. Kun jää oli sulanut ja halkeillut olivat sulamisvesivirrat huuhdelleet mannerjään kuluttuman soran alueelle. Sitten vesi oli etsinyt lukemattomia uomia tälle perustalle. Se oli kuljettanut ja lajitellut soran, joka nyt näkyi Vaskon molemmin puolin loivina vaara -ja harjumaisemina. Vaskojoki näytti noudattavan täkäläisten jokien tapaa eli ensin vedet virtaa pohjoista kohden sitten kääntäen suuntaansa koilliseen. Kun maa on jääkauden jälkeen noussut erottuvat entiset joenuomat vedettöminä vakoina siellä täällä.
Paikannimissä taas entisajan saamelaiset ovat käynnöllisesti nimenneet paikkoja. Ne kertovat täällä aikaisemmin eläneen kansan luonteesta, historiasta, taipumuksista ja elämänmuotojen erityispiirteistä. Toteamme, että täällä paikannimet ovat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa. Pohdiskelimme myös paikannimien muuttumista, jota on runsaasti tapahtunut vallankin Inarin ja Ivalon ympäristössä. Jollakin lailla tuntuu siltä, että nimenmuutokset osoittavat alkeellisen kulttuurin ymmärryksen puutteesta, jopa kansan ja maan halveksimisesta.
Ennen Kutusuvantoa leveimmissä kohdissa vesi lirisi siellä täällä kivien koloissa, silloin oli purettava tavarat veneestä ja vene vedettävä yli kivien ja jälleen lastattava. Aloin väsyä alituisesta veneen vetämisestä ja sauvomisesta. Huohotin kuin loppuun ajettu poro. Hiki valui kasvoista valtoimenaan.
Tultuamme Kutusuvannolle huomaamme ilta-auringon heijastuvan suvannosta. Huomaan myös Marastotuntureitten länsirinteet peilaantuvat Kutusuvannon peilityyneen pintaan. Iltatuuli humisee rannan puissa tuoden sieraimiimme rannan kasvillisuuden tuoksun.
Viimein sivuutimme Kutusuvannon päässä Angeliin johtavan polun pään. Edellisen kerran olin käynyt täällä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, jolloin olimme Siikajärveltä veneellä laskeneet polun päähän, josta sitten siirryimme polkua seuraten poroilla Angeliin. Kun olimme tulvivaa Vaskojokea alaspäin laskiessamme kastunut, kuivatti polun päässä tuli ruumiin ja vaatteet, lämmitti veden ja antoi voimaa.
Kutusuvannon Angelin puoleiselle rannalle jäimme yöksi. Rannassa oli runsaasti nuotiopaikkoja. Istuimme tulen äärellä ja katsoime kuinka honkapölkyt paloivat innolla. Juuri kun olimme vaipumassa uneen kuulimme ääniä, suomalaisten urheilukalastajien ääniä. Aluksi emme erottaneet sanoja. Keskustelijat tuntuivat lähestyvän ja pian sanatkin jo erottuivat. Miehet olivat palaamassa kalastusretkeltä ylävirran suunnalta. Puhuttiin kalasaalista, joka oli yllattävän suuri. Kaikenlaisia ja kaikenkoisia kaloja ihan riittävästi. Jutuista päätellen miehet tuntuivat olevan kuin kotonaan. Ainoa asia mitä he kaloja peratessaan ihmettelivät oli se, että aikaisempina vuosina tähän aikaan jokeen nousseita suurikokoisia taimenia puuttui saaliista ja saalis koostui nyt yhä enemmän tammukoista ja harjuksista.
Aamulla jatkamme matkaa. Kutusuvantoa ja hiljalleen virtavaa virta-aluetta riittää muutaman kilometrin verran. Viimein sauvoimme Buortnajokisuussa olevan lennoston kämpän rantaan. On sellainen tunne, että olemme melko kaukana erämaassa. Kun katselemme rannalla karttaa huomaamme, että kuuluisa Lemmenjoen kulta-alue sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä idässä. Sauvomme nyt toista päivää ylös Vaskoa. Liikumme Morgan Maraston länsipuoleisella seudulla, missä Vaskon painanne näyttää upeat männikköä kasvavat vaaramaisemansa. Angelissa olin vanhoilta miehiltä kuullut miten tänne näihin koskiin ja nivoihin nousi Inarinjärven taimen kutemaan.
Aurinko oli jo ehtinyt laskea melko alas, kun sauvomme lennoston kämpän rantaan. Ympärillämme on sääskiä mielettömästi. Kun olemme rantautuneet käymme katsomassa onko kämppä tyhjä. Kämppä takassa kamiina oli vielä lämmin mutta muutoin asukkaita ei ole. Pienen levon jälkeen päätämme käydä vielä ylävirralla tutustumassa maisemiin. Kun saavumme puolen yön maissa Siikajärven luusuaan, leviää eteemme lumoava näkymä; edessämme on Siikajärvi peilikirkkaana.
Järven länsipään takaa heijastelee peilikirkkaaseen veteen Laura-vaarojen silhuetit. Katselimme toverini kanssa sanattomina tätä maisemaa. Leiriydyimme Siikajärven pohjoiselle rannalle. Pystytimme laavun ja sytytimme katajasavut ahneiden sääskien karkottamiseksi. Auringon painuttua alemmaksi pohjoisella taivaankannella ilma viilentyy ja viritämme nyt nuotion. Sen ääressä istuen kulutamme aikaa keskustellen seudulla ennen eläneistä ihmisistä. Huomasimme, että olimme tarvinneet lähes puolitoista vuorokokatutta matkaan, mikä soutaen ja sauvoen olisi vaatinut ainakin neljä päivää. Kaikesta vaativuudestaan huolimatta matka tänne Siikajärvelle oli ollut kiinnostava. Jossakin vaiheessa aamuyötä helsinkiläinen toverini oikaisi laavun perälle nukkumaan ja minä puolestani jäin tulta vartioimaan.
Maisema on muuttunut aamuyön tunteina. Lähistöllä ylävirralta käsin kuuluu tuttuja ääniä, kosken kohinaa ja läheisen puron solinaa. Siikaselän ja Sänkivaaran suojatessa paikkaa yötuulelta puutkaan eivät paljoa humisseet. Sänkivaaran puolelta kuuluva puron lorina kuuluu yhä selkeämmin. Välillä kuuluu taimenten ja harjusten loiskahteluja Siikajärven virtapaikoista. Tuleni hiipuu vähitellen. Asentomme vieressä seisoo yksinäinen petäjä kaikkia muita toisia puita korkeampana. Pohdiskelen siinä miten monta auringon nousua ja laskua tämä petäjä on saanut pitkän elämänsä aikana nähdä. Miten monta jäänlähtöä seurata keväisin ja miten monesti nähdä pakkasen jäädyttävän Siikajärven syksyisin.
Vaivun tulen ääressä vähitellen horrokseen. Ei mikään häiritse, vain toverini hengitys laavun perällä kuuluu vaimeana. On ihanaa tuntea hetki suurta rauhaa ja vapautusta. Tunsin miten täällä metsässä luonnon keskellä olen rikas ja vapaa kuten entisaikojen lappalainen samalla kuitenkin vain pieni hiukkanen maailman kaikkeudessa. Auringon ollessa yöllä alimmillaan pohjoisessa, luontokin hetkeksi tuntuu hiljentyvä, mutta silti se ei nuku. Yritän kuulostella jostakin kauempaa kuuluvia ääniä.
Tämän takia kannatti tulla tänne ajattelin. Heti kun aurinko alkoi nousta ylemmäksi heräsi luontokin jälleen eloon. Jossakin vaiheessa aavistin, että toverini on noussut. Hän menee keräämään puita nuotioon. Nyt on minun vuoroni nukkua, päätän. Kun herään on aurinko jo korkealla. Päivällä seutu näyttää aivan oudolta verrattuna yöllä nähtyyn maisemaan. Palailimme iltapäivällä hiljalleen lipuen myötävirtaan takaisin lennoston kämpälle, jossa kului yö myöhäiseen kahvia keitellen ja jutellen. Kämpässä kuivaamme vaatteemme ja sen jälkeen uni maistui kämpän laverilla.
Aamulla herään hyvänolon tunteeseen. Huomaan, että täällä on ihanaa tuntea elämän syke, hengittää tämän maan ilmaa. Ajattelen edessämme olevaa paluumatkaa ja siihen liittyviä maisemia.
Aamulla vedimme veneen kuivalle maalle. Kun lähdimme Pihlajamäen Heikkiä kohden reittimme nousi Latnjajotoaivin rinnettä ylöskäsin. Pysähdymme hikisinä lähellä huippua katselemaan ympäristöä. Etelämpää näkyy silmänkantamattomiin asumatotonta metsäerämaata. Kaakon suunnassa näkyy puolestaan suoaluetta, jonka toista päätä ei silmä erota. Suoalueen reunoilla näkyy skaidimaita. Tämän kairan liepeillä on idässä Marastotunturit ja lännessä Skietsimätunturit ja etelässä Korsatunturit.
Näissä alhaalla näkyvissä maissa näkyy mäntyjäkin joihin ihminen ei ole koskenut. Kun olemme painaneet näkymän sieluumme, jatkuu matka iloisesti jutellen. Pasasjokivarressa aterioimme kiirettä pitämättä. Vihdoin nostamme rinkat selkäämme ja lähdemme astelemaan kiirettä pitämättä kohti Jäkäläpäätä. Pasasjoen itäpuolella olevan tunturin laidassa hypimme välillä kivikkojen yli. Muistelin vuosien takaista eksymistä täällä. Olin eksynyt palatessani kalamatkalta Postijoelta. Kun on eksyksissä on ensihätään etsittävä jokin puro, koska kaikki purot laskevat täällä Postijokeen.
Rinnettä noustessamme ylöskäsin kuului vasemmalta koivikon takaa poron kellojen ääniä. Siellä liikehti suurehko porotokka, vaikkei sitä näkynytkään. Astelemme ystäväni kanssa ylöskäsin rinnettä yli varpujen ja jäkälälaikkujen. Taaksemme jäävä maisema on autio ja tyhjä. Olemme menossa Jäkäläpää nimisen tunturin yli Miessille. Yritämme päästä sen yli seuraillen erästä kuruntapaista. Vihdoinkin alkaa maa viettää kohti takana näkyvää Martiniiskon paloa kohti. Katsomme välillä karttaa. Tuolla ylempänä Miessin latvalla on tiettävästi joillakin kultamiehillä edelleenkin joitakin valtauksia.
Päästyämme rinteen yli edessämme onkin jo Miessin latvahaarat. Menemme pitkin erästä puron notkoa, välillä loikkien yli mättäiden. Täältä näkee selvästi miten alempana kaukaa jokiuomasta sininen savu nousee kohti suoraan ylös tunturimaailmaan. Pitämättä kiirettä astelemme Miessijojen vartta alas käsin pitkin polkua ympärillämme koko ajan inisevä sääskilauma. Kun saavumme Pihlajamäen Heikin pihalle on aurinko laskenut Jäkäläpään taakse.
Pihlajamäen Heikki oli mieleenjäävä herrasmies, jonka käytös oli erittäin kaunista ja jonka kasvoilla oli rauhallisempi ja lujempi ilme kuin kellään näkemälläni ihmisellä. Inarista hän kävi neljän tai viiden kuukauden välein hakemassa tarvikkeita, kaiken muun ajan hän pysytteli täällä kaivaen kesällä kultaa ja tuntien olevansa häiriintymättömän tyytyväinen. Heikki tiesi jotakin sellaista, mikä oli tietämisen arvoista ja minä toivoin, että olisin voinut jollakin tavalla ilmaista kunnioitukseni, jota tunsin häntä kohtaan. Heikki hertoi, että täältä hän oli löytänyt kaiken mitä oli ikinä halunnut. Hän kertoi haluavansa elää täällä loppuun asti.
Ennen kuin astumme sisään huomaamme, miten Martiniiskonpalon takaa näyttää nousevat tummat sadepilvet. Koputamme oveen. Kun kukaan ei vastannut astuimme sisälle. Tuli palaa kuitenkin kamiinassa. Hetken kuluttua kuulemme kun joku on tulossa ulkoa sisälle. Nyt aukeaa ovi ja samalla tulee raitista ilmaa sisälle ja talon isäntä Heikki astuu sisälle. Hän tuo sylillisen koivuhalkoja, jotka hän pinoaa seinän viereen uunin lähelle. Kun olemme tervehtineet kysäisee Heikki; Jaa mistä käsin pojat tulevat? Kun olemme vaihtaneet kuulumiset, pyytää Heikki meidät jäämään yöksi. Seuraavana aamuna Heikki kyseli meidät kiireistämme. Mikäli teillä ei ole minnekään kiirettä niin lähtekää muutamaksi päiväksi Vaskojoelle kalaan hän ehdotteli.
Kun aamulla heräämme on tunturimaailma pilvien peitossa. Hädin tuskin ovelta näkyy Heikin niliaitta. Aamupalan jälkeen teemme lähtöä. Heikki ihmetteli kovasti sitä, ettei meille kelvannut hänen kalareissutarjouksensa. Noin kello yhdentoista tienoilla heitämme Heikille hyvästit ja niin suuntaamme Morgamojalle johtavalle polulle. Pellisen kämpän yläpuolisella Kaskoaivin rinteellä pysähdymme katselemaan edessä olevaa näkymää. Yön aikana tuntureille levinnyt sumu on parhaillaan hajoamassa ja pilvet nousemassa ylemmäksi. Viibustuntureiden huippujen takaa olevien pilvien lomitse siintää taivas. Lemmenjokilaakson yllä leijuu vielä muutama pilvenriekale. Tästä paikasta katsottuna Lemmenjokeen laskeva Vaijoki näytti olevan huimaavan syvällä.
Tunturimaailmassa sää muuttuu nopeasti. Puolen tunnin päästä on Inarin kunnan korkein huippu Morgam Viibuksen huippu pilvistä vapaa. Sieltä se nyt Lemmenjoen takaa katsoi meitä auringon kultaamin kasvoin. Ennen Pellisen kämppää olevan harjun takaa ilmestyy eteemme kämppä, jonka savupiipusta nousee savua. Laskeutuessamme polkua pitkin kämpän pihalle tunnistan tutun maiseman, puut, hiekkakasat Morgamojan molemmin puolin. Kämpässä ei kuitenkaan ole ketään, vain muutama koivunoksa kytee uunissa. Ulkoa ei kuulu risahdustakaan ja kämpässä on rauhallista.
Pienen tauon jälkeen jatkamme Pellisen kämpältä Morgamjärvelle johtavaa polkua pitkin. Käveltyämme kilometrin verran huomaamme vasemmalla Morgam Maraston mahtavan seinämän ja tuolla oikealla pilvien alapuolella hampaanmuotoiset Poijuskaidit. Seisomme tuokion tässä hiljaisuudessa. Ohitettuamme Maraston rinne jyrkkenee koko ajan. Viimein edessämme puiden lomitse häämöttää puiden lomitse kuultava Morgamjärven pinta. Harmaja savukiehkura kohoa järven rannalla olevasta nuotiosta. Kuulemme nuotion ääressä olevilta parilta turistilta, että Jomppasen Juhani on juuri mennyt Njurgalahteen. Muutoin on aivan hiljaista ja tyventä. Päivällä puhaltanut tuulikin on tyyntynyt. Jokilaakso on aivan äänetön. Pilvet riippuvat jokilaakson yllä. Ihastelen ja ihmettelen tunnelmaa joka on käsin kosketeltavan herkkä, hengitän syvään ja annoin katseeni kierrellä vastapäisessä tunturin rinteessä ja järven peilityvenessä pinnassa. Kuulen miten Lemmenjoki kohisee ylempänä salaperäisen rauhoittavasti.
Illalla ennen nukkumaanmenoa huomaamme toverini kanssa olevamme kokemuksia rikkaampia. Näköala oli nyt toinen kuin lähtiessämme Solojärveltä matkaan, jolloin kokemattomuus esti ymmärtämästä omia voimavaroja ja niihin perustuvia mahdollisuuksia kovissa koskissa. Mutta nyt täällä matkalla koetut vaivat ja vastoinkäymiset unohtuvat. Kun heinäkuun puolivälin jälkeen saavuin uudestaan tänne kalastamaan tiesin jo paljon siitä miten Vaskojoen ärjyvissä ja salaperäisissä koskissa tulisi selvitä.