Olen vuodesta 1961 lähtien joka kesä vaeltanut jossakin käsin laajaa Saamenmaata, milloin Suomessa lähinnä Inarin alueella, milloin Ruotsin Lapissa, Finnmarkkenissa tai Tromssan suunnalla.

En tiedä mikä vietti minua on jo pienestä pitäen vetänyt Saamenmaan metsiin ja tuntureille. Kun toukokuussa 1960-luvun lopulla vaelsin viimeisten lumien aikaan Lemmenjoen tuntureilla, huomasin miten auringon lämpö sulatti lumen, lämmitti maaperän, ilman ja puut, maaperä alkoi äännellä ja solista roudan ja lumen sulaessa, pisarat leikkivät ja sula vesi virtasi tuntureiden ja vaarojen rinteillä alas noroina, ojina, jokina.

Lemmenjokilaaksoa

Siinä oli tuhansia kevään tuntomerkkejä. Sellaisia olen myös vaeltamisen aikana havainnut. Olen huomannut miten olen näillä monilla vaelluksilla olen täyttynyt uusilla ajatuksilla, mielikuvilla, aistimuksilla ja sanoilla. Luulen, että jokainen ihminen on ainakin kerran elämässään kokenut tuon henkisen nousun ja elävään todellisuuteen mieltymyksen. Yksinäisillä retkilläni koulupoikana ja aikuisena metsissä ja tuntureilla olen tavannut harvoin paikallisia saamelaisia, mutta nämä tapaamiset ovat tehneet minuun monesti hyvin suuren ja mieleen jäävän vaikutuksen.

Muistan miten vuonna 1966 Muotkatuntureille noustessani huomasin aluskasvillisuutta olevan vähän ja minun oli helppo kulkea eteenpäin. Ehkä liiankin helppoa. Lumous ja nuoren ihmisen seikkailunhalu veti yhä syvemmälle tähän salaperäiseen tunturimaailmaan, jossa esi-isäni olivat vuosisatojen ajan poroja paimentaneet.

Muotkatunturit

Varsinainen maisemanmuutos Saamenmaata lähestyttäessä etelästä käsin tapahtuu vasta silloin, kun taivaanrantaan alkaa kohota tummansininen Luoston tunturinhuippu. Se saa joka kerta sydämeni hypähtämään ja mieleni täyttymään jännityksellä. Jossakin sopivassa paikassa jätän tavallisesti maantien ja jatkan taivaltamista erämaihin, jokivarsiin tai tuntureille. Viikon kuiva muona mukana, teltta, maakupussi, -alusta, selkä vääränä, mutta katse suunattuna eteenpäin vaellan uusien alueiden halki.

Toisinaan matkanteko vaikeissa maastoissa ei ole helppoa: kestää tunteja laskeutua jyrkkiä kallioita ja ylittää edessä oleva kuru tai äytsi. Sitten kuluu vielä runsaasti aikaa ennen kuin pääsee kiipeämään edessä olevalle tunturin laelle. Liikkumista haittaa tällaissa tilanteissa täyteen pakattu rinkka.

Kun lopulta tulen huipulle pysähdyn ihailemaan ympärillä levittäytyvää maisemaa. Lännen suunnalla kumpuilee Inarinjokilaakso. Mieleni täyttää syvä kunnioitus, kun katselen näkymää. Tuntureilla on vaikuttavaa nähdä alue, jota ei ole aikaisemmin nähnyt. Se on minulle sellainen kokemus, joka sävähdyttää joka kerta aivan erityisellä tavalla. Joskus pitkän päivän jälkeen on asennolla miellyttävää kuunnella lehtien kahinaa ja puiden suhinaa. Silloin huomaan, kuinka luonnonäänet ovat todellisimpia ja herättävät minussa enemmän tunteita kuin autot ja lentokoneet. Luonnonääniä kuunnellessani tunnen palaavani siihen tilaan, missä ihmisen kuuluukin olla. Joskus päivän sarastaessa tulee hetki, jolloin näkymä on henkeäsalpaava - kuin maailma syntyisi uudestaan. Sellaista tunnetta ei unohda koskaan. Kerran sen koettuaan ihminen jää sitä kaipaamaan.

Kesä on valtamiselle suotuisaa aikaa: vaeltaja tarkenee kevyissäkin varusteissa ainakin outamaissa ja luonto on kesällä elävimmillään. Maaston aiheuttamat vastukset sekä kimppuun käyvät sääski-, paarma-, mäkäräis ja polttiaispilvet unohtuvat kun kunto kohoaa ja vaeltaja sulautuu tunturimaiden, outametsien ja jänkien luonnonrauhaan. Lapin ruskan leimahtaessa paloon koivussa, haavassa, pajussa ja maanpinnan varpukasveissa maisemat saavat uuden ilmeen: väriloiston yltäkylläisyys on huumava, kirpeä kuulas ilma on raikas hengittää, piinalliset hyönteiset ovat häipyneet. Tummat yöt ja loistavat päivät luovat vastakohtaisuutta, joka synnyttää erämaahan oman taianomaisen tunnelman. Muistan miten oman erikoisen tunnelman muodostaa alku ja sydäntalven kaamosaika, jolloin Lappi on mielestäni omimmillaan.

Mieleeni on jäänyt hiihtovaellus vuodellta 1968, jonka teimme vaimoni kanssa pääsiäisenä Lemmenjoen Njurgalahdelta yli Morgam Maraston Vaskojoen Siikäjärvelle ja sieltä edelleen Angeliin jne. Turntureilla ja metsissä lumi ei ollut vielä sulanut, se näytti sinertävältä. Sen isoissa karheissa kristalleissa syntyi ja tiivistyi Vaskojoen suvantojen veden sini. Aurinkoisilla tunturin rinteillä lumi suli, vesi kohisi tunturikurujen puroissa. Lumen, veden ja jään kahlitsemien lätäköiden kimallus häikäisi silmiä. Valoa oli niin paljon, että siinä joutui tarpomaan kuin tieheikössä. Valo teki levottomaksi, häiritsi, ja kun me astuimme jäätyneille lättäköille ja pirstoutuva jää välkähtäli auringossa, tuntui kuin valo olisi rusahdellut jalkojen alla, pirstoutunut pistävän teräviksi säteensirpaleiksi. Eräässä tunturinrinteen ojasssa virtasi valo ja kohdissa, joissa kivet patosivat puron, valo paisui ja vaahtosi, pulputti ja solisi. Kevätaurinko oli tullut aivan lähelle maata.

Minusta tuntui, että minun pakkasen polttama kurkkuni, tupakan, pölyn ja kirousten karstoittama kurkkuni oli nyt valon ja taivaan sinen kirkkaaksi huuhtoma. Hiihtelimme Ladnjajotaivin alapuoliseen metsään, ensimmäisten mäntyjen alle. Täällä lumi oli yhä sulamatta, tiiviinä nietoksena. Männyissä, sen oksastossa uurastivat oravat ja alhaalla lumen karamellimaisella pinnalla oli laajan ympyrän alalla nakerreltuja käpyjä ja puunlastuja. Metsän hiljaisuus johtui siitä, että monikerroksisen neulaston suodattama valo ei melunnut, ei helähdellyt, vaan tuntui varovasti kietovan maan ja meidät taiaomaiseen syleisyynsä. Kuljimme yhä vaiti, me olimme yhdessä ja se saik kaiken ympärillä näyttämään ihanalta. Oli tullut kevät.

Äkkiä pysähdyimme. Kaksi ylensyönyttä kuukelia istui männyn oksalla. Lintujen paksut punaiset rinnat näyttivät kukkasilta, taikalumelle kukkaan puhjenneilta. Outo, ihmeellinen oli sillä hetkellä hiljaisuus metsikössä.

Siinä istui edellsen vuoden lehtisukupolven muisto, sateiden, rakennettujen ja hylättyjen pesien, muurahaisten ilottoman työn, kettujen ja haukkojen ryöväämisen muisto. Mutta metsän kylmässä kevään aisti jännittyneemmäksi kuin auringon valaisimmalla karuilla tuntureiden rinteillä.

Joskus kun seison tunturin huipulla mietin miten onnekas olenkaan ollut kun minulla on yli 60-vuoden ajan ollut mahdollisuus tutustua esi-isieni maan eri kolkkiin kesällä ja talvella. Tämän muistan hyvin syvästi kun katselin kesällä Ounastunturin laelta Peltojärven suuntaan, josta vuonna 1601 eräs Kitti niminen mies lähti Jäämeren rannikolle etsimään parempaa tulevaisuutta. Nyt tässä tunturinlaella katseli kaksi hänen jälkeläsitään tätä samaa aluetta. Rengas oli jotenkin sulkeutunut.

Mutta vaellus jatkuu; kahlaan purot, kiipeän tuntureiden ja vaarojen rakkarinteitä ja illalla olen lopulta perillä väsyneenä, mutta jälleen kerran onnellisena. Vaelluksella viivyn päiviä, joskus viikkoja, ennen kuin palaan ulkonaisesti ehkä väsyneenä, mutta henkisesti uudistuneena.

Vaelluksen aikana erityisen viehätyksen maisemille antavat lukemattomat järvet ja pikkulammet, jotka uinuvat erämaitten keskellä, metsissä tai tuntureitten lomissa. Inarissa ja muualla Saamenmaassa on myös pitkiä kalarikkaita jokia ja niissä pauhaa vielä vapaita koskia. Välillä on loppumattoman tuntuisesti kirkkaita vesiä, selkiä, väyliä, lempeitä rantalehtoja - toisinaan taas paljon rasituksia- sitten jälleen salaperäisiä lampia, tai purojen hiljaista, uuvuttavaa solinaa.

Välillä yövyn autiotuvassa, teltassa tai nuotion ääressä, kaksin tai yksin. Onnen tunteen löydän usein miten tunturin huipulla: arvaamattomat näköalat, vilvoittava tuulenvire hellesäälläkin. Sääskiaikaan tämän kokenut huomaa hyttysten häipyneen.

Mieleeni on jäänyt tuokio Peldoaivin huipulla muutama vuosi sitten. Tunturin rinne kasvoi matalaa tunturikoivua aina siniselle Peldojärvelle asti; sen länsirannan pinnassa näkyi vaaleita läikkiä matalikkojen kohdalla. Hiekka välkkyi hopeavärisenä auringonpaisteessa. Toivoin, että olisin osannut maalata, tallentaa luonnon muuttuvat värit katsellakseni niitä pimeinä talvi- iltoina, jolloin vietän neljän seinän sisällä täällä Käpylässä.

Olen joskus ihmetellyt mikä saa minut ehdoin tahdoin vuosi toisensa jälkeen hakeutumaan eri seuduille Inarissa ja muualla, pääasiassa sellaisille asumattomille seuduille, joissa ei ole etelän loistoa eikä rehevyyttä. Näiden seutujen teho ei silti ole jäänyt vähäisemmäksi, vaan päin vastoin. Mielestäni Saamenmaan luonnon vetovoima perustuu sen karuun kauneuteen, maiseman avaruuteen, maisemien vaihtelevuuteen, vaeltajan eteen avautuviin äärettömyyksiin, joissa ihminen tuntee oman todellisen mitättömyytensä.

Tuntureiden mykistävä suuruus, mittaamattomat erämaat, usein jopa sadankilometrin päässä siintävät vaarat ja tunturit sekä ympärillä vallitseva hiljaisuus koskettavat ja vavahduttavat joka kerta. Tässä ympäristössä kaupunkilainen, sellainen kuin minä, tuntee vapautuvansa sivistyksen kahleista, kaikesta kiireestä ja maallisesta turhuudesta. Juuri täällä koen saavani vastakaikua sille sukupolvien saamelaiselle perussävelelle, jota kannan ummikkosaamenkielisen äitini henkisenä perintönä sydämessäni ja jonka tunnen kovin läheiseksi ja omakseni.

Olin elokuun lopulla vuonna 2000 vaeltamassa Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa. Aikaisemmin olen liikkunut laajasti syntymäpitäjäni Inarin erämaissa, viime vuosina jonkin verran Ruotsin suurtuntureilla. Lähdin siis Pallastunturin hotellin pihalta kohti Hettaa johtavaa merkittyä reittiä pitkin. Tunturille noustuani avautuivat huikaisevat näköalat kaikkialle Pohjois-Lappiin; lännestä häämöittivät Gebnegaissan muodot, siitä pohjoiseen käsin Norjan suurtunturit ja pohjoisempana taas silmänkantamttomiin asumaton metsäerämaata.

Viimeisenä päivänä jo palaillessani kohti Raattaaman kylää tuli pohdiskelin hiukan mielessäni vaeltamisen ideaa. Tulin siihen tulokseen, että kaltaisiani vaeltajia ei voi verrata sellaisiin autoileviin Lappiin tuleviin turisteihin, jotka ajavat autoillaan leveitä maanteitä pitkin näkemättä ja kokematta oikeastaan mitään. Itseasiassa jutavilla saamelaisilla on kautta aikojen ollu tarve kulkea ja siirtyä porojensa kanssa paikasta toiseen. Tähän liikkumiseen on sitten liittynyt vielä erilaisia välttämättömiä asioita. Kun vaeltaja kulkee tuntureilla ja metsissä on hänellä aikaa runsaasti ympäristölle, havainnoida sitä ja sen tapahtumia. Täällä eivät moottorit ja kova melu ole myöskään esteenä kuulo ja näköhavaintojen tekemiselle. Aloin ymmärtää paremmin miksi etelän ihmiset tulevat vuosi vuoden jälkeen tänne, jotkut jopa itseään kiusaamaan.

Kun ihminen vaeltaa koskemattomien seuduilla vuoden- ja vuorokauden antavat maisemiin oman lisänsä ja erilaisten säiden tuodessa lisäväriä. Erämaissa liikkuva ei ole myöskään sidottu kellon aikoihin. Hyvällä säällä on kiva pystyttää teltan tai rankisen johonkin mieluisaan paikkaa, jossa voi nukahtaa tai levähtää ja jatkaa taas kulkemista. Erämaassa löytyneet vanhat tuli- ja laavusijat kertovat, että näillä alueilla ovat kauan aikaa sitten saamelaisten porot laiduntaneet syksyisin ja talvisin ja täällä nykyiset pormiehet kokoavat syksyisin porot erotuksia varten.

Monet tämän päivän kaupunkilaiset haluavat lomallaan käydä luonnontilaissa erämaissa, koska niitä ei juuri enää heidän asuinalueillaan ole. Erämaissa tällainen ihminen voi kokea vapaudentunteen. Siellä hän saatta nähdä ikivanhoja koskemattomia luppomänniköitä, vanhoja kantoja ja jäkäläpeitteisiä kallioita. Täällä kasvaa myöskin erilaisia varpuja ja marjoja. Vaeltaja saattaa löytää ihmeellisen kauniita kasveja.

Elintasoa pohtiessani tulin sellaiseen johtopäätökseen, että yritykset kaupungissa päästä parempaan elämään onkin toteutumaton uni. Vasta erävaelluksella ymmärtää sen, että se jos mikä on elämän laatua. Joka kerta kun olen ollut vaeltamassa olen huomannut miten näkemykseni elämästä on avartunut ja olen myös saanut uusia ajatuksia.

Lapissa lomavaihtoehtoja on jo niin runsaasti, että vaativallekin matkailijalle löytyy erilaisia vaihtoehtoja. Perinteisten hotellilomien lisäksi tarjolla on valikoima myös paikalliseen kulttuuriin ja ympäristöön liittyviä vaihtoehtoja. Mutta sellaiselle matkailijalle joka haluaa yhdistää ympäristöasiat ja paikallisen kulttuurin matkaansa, valinta on jo vaikeampaa.

Sellaisen saamelaisen yrittäjän, joka ymmärsi yhdistää nämä seikat yhdeksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi, tapasin huhtikuun lopussa vuonna 2000 Kittilän Raattamasta. Hän oli tuolloin vielä elossa oleva Unto Autto, joka yhdisti toiminnassaan porotalouden, matkailun ja ympäristön siten, että hänen luonaan oli mahdollista oppia uusia asioita ja kokea elämyksiä upeassa Pallas- Ounastunturin kansallispuistossa ja sen ympäristössä. Siten täällä kerran vieraillut sai taatusti uusia näkökulmia omiin ajatuksiinsa ja asenteisiinsa. Täällä Unton luona vierailleen kokema hieno luonto ja kultuurielämyselämys lisäsi kunnioitusta Lapin luontoa kohtaan ja luonnon kunnioitus onkin ympäristönsuojelun keskeinen perusedellytys.

Pallas-Ounastunturialueen vetovoima perustuu puiston ja sen ympäristön kylien kulttuuriin. Täällä vierailevalle Unton opastuksella tuli Unton ja asiantuntemuksella puiston luonto ja alueen kulttuuri tutuiksi helpolla ja hauskalla tavalla. Pallas-Ounastunturin luontoon tutustutaan kesällä patikoiden, talvella hiihtäen tai porolla ajaen. Reitit ovat vaihtelevia. Muutaman päivän pituiseen oleskeluun Raattamassa mahtuu luontoa että kultuurielämyksiä. Täällä vieraillut saakin aimo annoksen tietoa alueen historiasta, luonnosta, elinkeinoista ja kulttuurista.

Tuhansia vuosia jatkunut ihmistoiminnan vaikutus täkäläiseen luontoon näkyy monin eri tavoin. Alueelta löytyy monenlaisia ekosysteemejä lempeästä Ounasjokivarresta kylmempään metsäraja-alueeseen. Keskustelumme sivuaa erämaiden tulevaisuutta. "Erämaita tai muutakaan alkuperäistä luontoa ei ehkä saada enää takaisin sellaisena kuin olen nuoruudessani nähnyt, mutta uskon, että puiston avulla voidaan säilyttää kosketuskohtaa siihen ympäristöön, jossa esi-isämme ovat eläneet. Ihminen kuuluu tähän luontoon ja maisemaan siinä kuin porot ja muut luontokappaleet. Täkäläinen ihminen on oppinut käyttämään ympäristöään tarpeittensa mukaan."

Unto jatkoi: "Teen työkseni porotalouden lisäksi maatilamatkailua, jossa poro ja luontaistalouden esittämisellä on tärkeä osuus. Yritän herättää asiakkaat näkemään laajoja kokonaisuuksia. En pyri julistamaan, että kun teette niin tai näin, luonto pelastuu, vaan uskon, että sanoma menee perille parhaiten esimerkkieni avulla. Pyrin osoittamaan mitä kaikkea poromiehen elämässä täkäläisessä toimintaympäristössä eri vuodenaikoina tapahtuu, kerron asioista, joista ulkopuolinen ei muutoin ehkä koskaan huomaisi." Poroasioista ja täkäläisestä elämänmuodosta kertominen niin aikuisellekin kuin leirikoululaisillekin on Unton mielestä erittäin haastavaa. Näin vuosisatojen aikana hankittu kokemusperäinen tieto luonnonkäytöstä välittyy myös tämän päivän ihmisille. On tullut runsaasti myönteistä palautetta. "Siitä päätellen ihmiset ovat kiinnostuneita täkäläisestä luonnosta ja kulttuurista. Tällaisen tiedon jakaminen on myös palkitsevaa," lopetti Unto.

Takaisin