Suomi siirtomaaisäntänä?

Tämän tästä nousee ihmisiä, jotka vaativat saamelaisten sorron lopettamista Suomessa ja Pohjoismaissa. Heidän mielestään sortoa harjoittaa Suomen valtio ja paikalliset suomalaiset, jotka kaiken lisäksi haluavat lopettaa saamelaisen demokraattisen itsehallinnon, tuhota sen.

Saamelaiseliitti on jatkuvasti syyttänyt miten valtio ja paikalliset vaikuttajat haluavat estää saamelaisia harjoittamasta vapaaasti perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Esitetyt syytökset ovat tuulesta temmattuja eivätkä ne perustu faktoihin. Jos katsotaan millaista politiikkaa Suomi on Lapissa harjoittanut, voi sanoa, että sen tarkoituksena on ollut alueen kehittäminen siten, että se hyödyttäisi koko tasavaltaa. Myös saamelaiselinkeinoja on siksi tuettu vahvasti. Tämä linja on heijastunut vahvasti saamelaisia ja saamelaisaluetta koskeneeseen tutkimukseen.

Lapin haltuunootto on pitkässä kehitysketjussa tapahtunut ilman sodanjulistusta monipuolisen asutuslainsäädönnön ohjaamana. Vertailtavaksi voi ottaa sen miten Suomi perusteli jatkosodan aikana itärajan takana olevien alueiden haltuunottoa kun se jatkosodassa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Tämän kampanjaan oikeuttamiseen osallistuivat myös suomalaiset tiedemiehet. Hyökkäystä Itä-Karjalaan perusteltiin alueen luonnonvarojen saamisella hyödyntämään Suomen talouselämää. Tässä yhteydessä tulee muistaa, että Itä-Karjala ei koskaan ennen jatkosotaa kuulunut Suomeen.

Koska tiedustelutietoa tarvittiin muustakin kuin sotilaallisista aiheista, vaatimukset henkilösten asiantuntemukselle korostuivat. Nyt tarvittiin kansantaloustieteilijöitä, eri energiatalouden asiantuntijoita, sekä kielten ja kulttuurien asiantuntijoita kirjoittamaan Suomelle moraalinen ja yhteiskuntatieteellinen oikeutus Itä-Karjalan valtaamiseen. Siksi sotaltiedustelun tehtäviin sijoitettiin jatkosodan aikana esimerkiksi merkittävä joukko historioitsijoita. Lapin osalta näin ei toimittu, vaan käytetiin pikemminkin hivutustaktiikkaa.

Suomen ainoa potentiaalinen vihollinen viime vuosisadalla oli Neuvostoliitto, jonka heikkoutena pidettiin sitä, että se koostui useista eri kansoista. Kansallisten vähemmistöjen tunnustaminen sekä niiden suhteen määrittäminen neuvostohallintoon oli tehtävä, jossa kansatieteilijät ja historioitsijat olivat huomattavan vahvoilla. Kuten Sakari Kännön toimittama kirja "Petsamo mittaamattomien mahdollisuuksien maa" osoittaa, Suomi pyrki Petsamon alueen luonnonvaroja hyödyntämällä edesauttamaan koko Suomen taloudellisten olojen parantamista. Petsamon liittämistä Suomeen perusteltiin samoilla perusteilla kuin Itä-Karjalan, mutta liittäminen tapahtui rauhallisesti.

Tiedustelualan kansatieteilijöiden joukko oli lukuisa. Yliopistomaailmassa tuolloin pisimmällle oli ehtinyt kansatieteen professori ja Venäjän suomensukuisten kansojen tutkija Albert Hämäläinen, joka selvitti etupäässä inkeriäisiä koskevia tiedustelukysymyksiä. Eräs keskeisistä hahmoista oli Reino Castren, joka innokkaana Akateemisen Karjan Seuralaisena oli hyvin perillä heimoaatteen ja Itä-Karjalan asioista. Muita tiedemiehiä voidaan mainita Arvi Korhonen, Jussi Saukkonen, Aarno Niini ja Veikko Okko.

Petsamon mineeralit

Saamelaisten yhteys Suomeen oli Haminan rauhansopimuksen jälkeen 1809 jatkuvasti tiivistynyt ennen kaikkea taloussuhteiden vuoksi, mutta erityisesti sen jälkeen kun Neuvotoliitto luovutti Tarton rauhansopimuksella vuonna 1920 Petsamon Suomelle. Tässä sopimuksessa ja sen jälkeen taloudellista toimintaa säätelevissä saannöksissä ei erikseen mainittu mitään saamelaisista.

Tilanne muuttui jatkosodassa, jolloin Saksan ote Petsamon luonnovarojen hyödyntämissä sai keskeisen roolin. Jatkosodan syttymisen jälkeen Saksa oli talouspoliittisen vaikutusvaltansa huipulla ja nousi Suomen tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Pian Saksa osoitti Suomelle erityistoiveita, jotka koskivat kaivannaisia: kuparia, nikkeliä, sekä erilaisia teräksen parannusaineita. Missään Saksan hallisemilla alueilla niitä ei esiintynyt, vaan esimerkiksi kupari tuotiin Saksaan Yhdysvalloista ja Englannin siirtomaista. Suunnittelmansa sodan vuoksi Saksa joutui varautumaan näiden toimitusten katkeamiseen.

Suomi puolestaan tarvitsi Saksalta viljaa niin kipeästi, että Saksan toiveet oli yksinkertaisesti pakko toteuttaa, joten moelmpien katseet käätyivät kallioperältään rikkaisiin Itä-Karjalan ja Petsamon alueisiin.

Petsamon aluetta varten yritettiin saada eri tieteenaloja edustavia tutkijoita, jota olisivat laatineet suunnitelmia Petsamon alueen luonnonvarojen käyttämisestä heti kun ne vapautuisivat käyttöön. Lapin ja Petsamon alueen kallioperää tutki muutama geologi, joista osa toimi valtion rahoituksella.

Saamelaisten kotisetualueen tutkimuksen nousu

Saamelaisiin ja saamelaisalueeseen keskittynen tutkimustoiminnan suunta alkoi muuttua Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun viranomaiset havaitsivat käytettävissä olevan tiedemiespotentiaalin tarjoamat vaikutusmahdollisuudet. Alkuvaiheessa tutkimusta pyrittiin kohdistimaan niin, että se olisi palvellut valtion hallinnon ja suunnittelun tarpeita. Ennen toista maailman sotaa saamenkieliä tutkivat Paavo Ravila ja Erkki Itkonen.

Tutkimustoiminta sai uuden suunnan heti sen jälkeen kun Petsamo Tarton rauhansopimuksella 1920 liitettiin Suomeen. Erityisesti Väinö Tanner ja Martti Wallenius ryhtyivät arvioimaan Petsamon mahdollisuuksia Pohjois-Suomen talouselämän kehittämisen kannalta. Alkuvaiheessa tieteellistä tutkimusta pyrittiinkin kohdistamaan niin, että se palvelisi Petsamon hallinnon ja suunnittelun tarpeita, erityisesti kaivosteollisuuden, maa-. metsä- ja kalatalouden tarpeita. Metsätieteellisellä tutkimuksella on ollut oma tärkeä sijansa, olihan alueella vielä 1950 -luvulla suuret metsävarat. Humanistien vaikutus tutkimukseen Samuli Paulaharjua lukuunottamatta jäi pitkään vähäiseksi.

Alkuaikoina monet tutkijat edustivat luonnontieteitä, kuten esimerkisi Kaarlo Linkola. Mainittakoon, että esimerkiksi Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn haitallisia vaikutuksia kalastusoihin ja kalakantojen elinehtoihin selvitetty laajasti 1960-luvulta lähtien valtion kalatalouden tutkimulaitoksen toimesta. Myöhemmin tutkijoiden joukko laajeni ja mukaan tuli myös humanisteja. Suomalainen tiedemaailma oli vielä 1940-luvulla varsin suppea. Samat henkilö olivat ideoimassa tutkimusta, valvomassa sitä ja myös valitsemassa tutkimukseen osallistujia. Tutkimusryhmien johtajina toimineeet professorit eivät juurikaan julkaisseet tieteellisia tutkimustuloksia lukuunottamatta Erkki ja T.I. Itkosta.

Samuli Paulaharjun ja T.I. Itkosen tutkimukset ovat osaltaan luoneet kokonaiskuvaa lappalaiskulttuuriin piiriin kuuluvasta varhaisimmista aiheista. Paikannimet ja arkeologiset löydökset antavat viitteitä Inarin alueen eri väesöryhmien alkuperästä. Niiden perusteella voidaan osoittaa, että etteivät 1864 lähtien Suomeen muuttaneet porosaamelaiset ole alueen todellista alkuperäistä väestöä, vaikka sellaisena tänä päivänä esiintyvät.

1960-luvun alussa käynnistettiin laaja sosiologinen tutkimushanke, jossa kartoitettiin saamenkieliä puhuvien väestöjen tilanne. Sen jälkeen vasta 1990-luvulla mielenkiinto kohdistui saamelaisten maa- ja vesioikeuksiin ja niiden oikeushistoriallisten perusteiden selvittämiseen. Aihetta valaisseen Oulun ylioposton tutkijajoukon laatima laaja tutkimusraportti julkaistiin vuoinna 2005 ja Matti Enbusken väistökirja Lapin maiden asuttamisesta vuonna 2008.

Lopuksi

Saamelaisten ja heidän kotiseutualueensa tutkimus on saavuttanut vakiintuneen aseman suomalaisissa tutkimusinstituutioissa: yliopistoissa ja valtion sektoritutkimuslaitoksissa. Tässä listaus aloista, joilla tehdän jatkuvasti tutkimusta, joka koskee saamelaisia:

1. Maa- ja metsätaloutta hyödyttävät tutkimukset

2. Kalataloudelliset tutkimukset

3. Eläintieteelliset tutkimukset mm. riistakanta- ja porolaiduntutkimukset

4. Geologiset tutkimukset

5. Antropologiset tutkimukset, jotka kohdistuvat väestön alkuperään

6. Ylä-Lapin kansankulttuurin muistomerkkien ja kansanelämän erikoispiirteiden kuvaus.

7. Saamenkielen tutkimus

Takaisin