Johdanto

Tämä kirjoitus on syntynyt tiedoista, joita olen hankkinut vuodesta 1959 lähtien aikana porotaloudesta ja kalastuksesta ensin toimimalla itse poromiehenä ja kalastajana ja myöhemmin valtion palveluksessa tätä monipuolistuvaa toimialaa tutkimalla ja tarkkailemalla. Kuluneen 50-vuoden aikana minulla on ollut onni osallistua moneen opettavaiseen väittelyyn ja keskusteluun porotalouden ja kalatalouden ongelmista ja tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa monille alan ja tutkimusmaailman edustajille niistä antoisista keskusteluista, joita minulla on ollut heidän kanssaan tilaisuus käydä, ei vain Inarissa, vaan myös muualla Suomessa ja maailmassa.

Tutkimusmaailmassa olen erityisen kiitollinen kaikille niille tutkijoille, jotka ovat osallistuneet RKTL:n järjestämiin tutkimusseminaareihin Kaamasen porontutkimusasemalla ja muualla esim. Nascon vuosikokouksissa. Noissa tilaisuuksissa ja seminaareissa on käsitelty saamelaiselinkeinoihin - poronhoitoon ja kalastukseen - liittyviä taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä, ja ajatus itse tämän artikkelin kirjoittamisesta samoin kuin moni tässä kirjoituksessa myöhemmin esittämästäni ajatuksista on lähtöisin kuvattujen, erittäin onnistuneiden seminaarien keskusteluista, joille eri tutkimuslaitosten tutkijat ja alan edustajat ovat uhranneet auliisti aikaansa.

Saamelaiselinkeinojen kuvaaminen vaatii viljalti superlatiiveja. Otettiinpa mittapuuksi mikä tahansa saamelaiselinkeino, poronhoito ja kalastus ovat keskeisiä, ne koskettavat tavalla tai toisella kaikkia saamelaisia.

Siihen aikaan kun itse asuin vielä Inarissa koin, että saamelaiskulttuurin kuuluvaan aihealueeseen sisältyvä tutkimus oli hajanaista ja kaipasin selkeää, systemaattista ja näkyvää yhteyttä saamelaiskulttuuriin. Sen jälkeen kun itse tulin valtion tutkimuslaitoksen RKTL:n palvelukseen, tutkimus on ollut selkeästi aktivoitunut. Tästä lankeaa erityinen kiitos riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselle ja erityisesti sen johtajana toimineelle Kare Turtiaiselle, tohtori Mauri Niemiselle, tohtori Eero Niemelälle ja Lapin kalatalousjohtaja Olli Tuunaiselle.

Ylijohtaja Turtiaisen aikana on ollut hyvin perusteltua vahvistaa saamelaiskelinkeinojen tutkimuksen yhteyttä ennen muuta toisiin valtion tutkimuslaitoksiin ja itse elinkeinoon.  RKTL on selvittänyt saamelaisalueen paliskuntien porolaiduntilanteen samoin kuin saamelaisten ja muun väestön kalastuksen laajuutta ja sen liittymistä muihin luontaiselinkeinoihin.  Esiin nousseiden faktojen pohjalta saatiin myös torjutuksi sellaiset hankkeet, joilla pyrittiin muuttamaan saamelaiselinkeinojen harjoittamisedellytyksiä. Sellaisista voitaneen mainita Tenojoen suurimman latvajärven Jiesjärven vesien kääntäminen Altajokeen rakennettavien voimaloiden lisävesiksi tai Menesjärven luusuaan suunnitellun pienvoimalan rakentamien. Sellaiset suunnitelmat olisivat romuttaneet kaikki siihen asti vallinneen maantavan ja perinteet.

Muistelus

Ensimmäistä kertaa Peldojärvellä käydessäni elokuussa 1965 törmäsin järven eteläosan itärannalla olevaan vanhaan kotakenttään. Katselin kitukasvuisia tunturialueen vaivaispuita, kellahtavaa hiukkarantaa ja autiota seutua. Ajattelin seudun vähälukuisissa turve ja poronnahoilla katetuissa majoissa asuvia kalastajia ja peuranpyytäjiä - miten he mahtoivat kestää pakkaset, muusta maailmasta eristettynä olemisen ja monen kuukauden pituisen kaamoksen ajan. Yritin myös kuvitella miten näillä karuilla mailla heidän esi-isänsä elivät. Kaikesta päätellen voisin otaksua, että luonto oli varustanut tämä seudun peuranpyyntiä ja kalastusta silmällä pitäen. Todennäköisesti täällä asuneet kalastajat ja metsästäjät eivät kenties vierastaneet uudistuksia, mutta eivät silti halunneet rikkoa niiden takia vuosisataisia perinteitään.

Huolimatta taloudellisten elämänmuotojensa alkeellisuudesta, lapsellisista uskomuksistaan ja pelostaan luonnonvoimia kohtaan, muinaiset metsästäjät eivät eläneet vain yhtä päivää varten. He olivat kiinnostuneita metsissä asuvan eläinmaailman säilymisestä, etteivät olisi joutuneet riippuvaisiksi naapuriheimoista.  Entisajan saamelaiset metsästäjät ja kalastajat eivät tietenkään ymmärtäneet ympäristön eri suhteita eivätkä sitä mitä vaatimuksia luonnontasapaino asetti käyttäjälleen. Mutta askel askelelta luonto muistutti pyytömiestä siitä, mikä oli kohtuullista ja mikä ei. Tarkkaillen ja painaen muistiinsa eri asioita entisaikojen metsästäjä oppi olemaan vähitellen sovussa luonnon kanssa ja sopeutumaan sen ehtoihin.

Tutkijan uran alkutaipaleen havaintoja

Aloittaessani tutkimustyön RKTL:ssa vuonna 1968, eräs tutkimuskysymys oli, millaisia olettamuksia, tulkintoja, jatkuvuuksia ja katkeamisia paikallinen saamelainen tieto saa elinkeinorakenteen muutoksen viitekehyksessä? Miten siihen vaikuttaa kielen käytön muuttuminen saamesta suomeksi? Aihe oli noussut varsin ajankohtaiseksi mm. Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyn kalakannoille ja kalastukselle aiheuttamien vahinkojen vuoksi, mutta myös yleisen elinkeinorakenteen muutosten vuoksi.  Lisähaasteena oli selvittää omakohtaisten ja muiden saamelaisten luonnonkäyttäjien kokemusten perusteella saamelaisen luontosuhteen ilmenemismuotoja vanhemmissa ja nuoremmissa saamelaissukupolvissa ja verrata niitä suomalaiseen luontosuhteeseen. Aihe oli herättänyt minussa mielenkiintoa tehdessäni yhteistyötä tohtori Jouko Piirolan kanssa 1960-luvun lopulla Lemmenjoen alueella. Tein myös tähän aihealueeseen liittyviä haastatteluja ennen kuin aloitin varsinaisen työni maataloushallituksen kalantutkimustoimistossa. Työni teki mahdolliseksi tutustumisen paikanpäällä Inarin saamelaisten poronhoitajien, kalastajien  ja kolttasaamelaisten elinolosuhteisiin.

Kun vuonna 1975 tulin mukaan saamelaispolitiikkaan saamelaistietoon liittyvästä aiheesta ei tuolloin paljoakaan keskusteltu. 1990-luvun alusta lähtien Saamelaisalueilla pohjoismaissa "paikallisesta saamelaisesta tiedosta" käytävä keskustelu on lisääntynyt merkittävästi. Tähän on vaikuttanut erityisesti 13.9.2007 annettu YK:n alkuperäiskansojen julistus (61/295) ja kansainvälisen työjärjestö ILOn yleissopimus nro 169 alkuperäiskansoista ja heidän oikeuksistaan, mikä on tarkentanut perinteisen tiedon ja oikeuksien asemaa.

Tutkimustyön aikana tulin ennen pitkää kuitenkin huomaamaan, että saamelaisen tiedon tutkimus kantajiensa näkökulmasta oli siihen aikaan kuitenkin varsin moniselkoinen ja vähän tutkittu aihe. Saamelaisten kotiseutualueen problematiikan sekä maa- ja vesioikeuskeskusteluiden kehittyessä "perinteinen" ja "paikallinen" tieto ja siihen liittyvät keskustelut ovat alkaneet kiinnostaa tutkimusmaailmaa mutta myös hallintoa yhä enemmän yleisestikin, erityisesti alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä. Kun keskustelimme aiheesta vuonna 1971 edesmenneen esimieheni Pekka Tuunaisen kanssa totesi hän minulle yksioikoisesti: "Muista Jouni, ettei ihmistieto ole luonnontiedettä. Se sisältää aina omat erityispiirteensä, ongelmansa ja epärationaalisuutensa."

Tutustuessani tutkimuskirjallisuuteen alkoi hahmottua se, miten saamelaisalueesta oli historiallisessa jatkumossa muodostunut jonkin asteen siirtomaa-alue, jossa harjoitettu siirtomaatoiminta on ollut fyysistä, henkistä, kulttuurista tai muuta tietoista väkivaltaa. Ummikkosaamenkielisistä lähtökohdista käsin oli minulle oleellista kuitenkin havaita kolonisaation erityiset historialliset piirteet ja paikallinen viitekehys. Tämä tuli erityisen selvästi esille mm. valtion tutkimustoiminnan osalta saamelaisalueella 1950-ja 1960-luvuilla. Tutkimustoiminta oli tuolloin satunnaista ja hajanaista.

Esim. Inarinjärven vedenpinnan säännöstelyvahingot selvitettiin pelkästään järven rannassa asuvien kalastajien osalta, mutta ei niiden koltta- ja kalastajasaamelaisten, jotka asuivat esim. Nitsi- ja Sevettijärvellä tai Inarinjärveen laskevien vesistöjen varrella.  Tämä johtui siitä, että haastatteluajankohtana kevättalvella kyseiset kalastajat asuivat muualla kuin Inarinjärven rannalla, mikä ei ollut 1000 kilometrin päässä asuvan tutkijan tiedossa. Vastaavasti säännöstelyvahinkojen selvittelystä oli rajattu kokonaan pois ne laajat Inarinjärveen laskevat vesistöalueet kuten Ivalonjoki, Juutuanjoki, Siuttajoki, Surnujoki ja Nellimöjoki, joihin Inarinjärven taimen ja pohjasiika nousivat. Vasta sen jälkeen kun tämä puute tule säännöstelyvahinkojen vesioikeuskäsittelyssä ilmi, käynnistettiin silloisen vesihallituksen toimeksiannosta laajamittaiset ja kattavat kalatalousselvitykset.

1950-luvulta lähtien Metsähallitus oli aloittanut lisääntyvässä määrin urheilukalastuslupien myynnin näille samoille vesialueille ilman minkäänlaista tietoa ko. kalastusmuodon vaikutuksista vaeltavien taimenkantojen poikastuotannolle ja sitä kautta paikallisen saamelaisväestön kalastuselinkeinolle jokivesistöjen järvialueilla. Sama kolonialistinen ajattelu tuli konkreettisesti esiin niissä esityksissä, joissa kaavailtiin pohjoisimpien kuntien kalavesien jakamista ja valtion vesien kalavesien kalastuksen järjestämistä. Edellä oleva osoittaa miten valtiollinen Suomi ei tuolloin ottanut huomioon tätä kalastajasaamelaisten ja kolttasaamelaisten paikallista tietoa osana tieteellistä tutkimusta ympäristönmuutoksista.  Tuolloin tiedon omistajat eivät itse lainkaan päässeet määrittämään, miten heidän omistamansa tiedon kanssa toimitaan.

Saamelaisten tiedon pulmista tutkimuksessa

Tietoa tuhoutuu ja syntyy koko ajan. Käsitteen osalta luontaistaloustoimet kuten poropaimentolaisuus, kalastus, marjastus, käsityöt, metsästys ja polttopuiden hankinta takaavat tiedon tuhoutumis- ja uusiutumiskierron luontevuuden ja uusiutumisen. Saamelaisalueella luontaistalous viittaa toimintaan, jossa saamelaisyhteisöt tai yksilöt toimivat elinkeinoissa, jollaisia ovat kalastus, metsästys, riekonpyynti, käsityö, poronhoito, marjastus ja kaikkien edellä mainittujen sekataloudet, jotka "hyödyntävät uusiutuvia luonnonvaroja joko omavaraistalouteen tai rahataloudelliseen tarkoitukseen".

Vähitellen jouduin myöntämään, että tutkimuksella on ollut oma, keskeinen sijansa Lapin siirtomaatoiminnassa ja sen luonnonvarojen hyväksikäytön edesauttamisessa.   Myös saamelaisten luontosuhdetta ihannoiva, stereotypioihin ja romantiikkaan pohjaava ajattelu ohjaa usein saamelaisalueen paikallisyhteisöjen parissa tehtäviä kenttätöitä. Nämä jatkumot ovat liitoksissa raaka-aineiden tuotantoon, jalostukseen ja kauppaan.  Tarkastelu vaatii hienovaraista lähestymistä ja ymmärrystä aikaisempien stereotyyppisten kuvausten vaarallisuudesta.

Kerran Olli Tuunaisen kanssa keskustellessamme asiasta, totesi Olli sattuvasti, ettei tutkimuksen arvovalinta saisi kuitenkaan sulkea tutkijan korvia keskustelulta, jonka tutkimus sisältää - se saattaa olla usein ristiriitaista ja monitahoista, yhtenäisyyttä välttävää, mutta vasta muotoutumassa olevaa.  RKTL:ssä työskennellessäni tulin monesti huomaamaan, miten luonnontieteen ja ihmistiedon välinen dialogi on mielenkiintoinen ja monimutkainen asia. Paikallisen saamelaisen tiedon osa-alue, "perinteinen tieto" on tällaisessa keskustelussa keskeinen esim. silloin kun puhutaan, vaikka Tenon lohenkalastuksen historiallisesta kehityksestä.

Huomasin erityisesti vanhempien saamelaisten kanssa keskustellessani miten yhä uudelleen tiedon käsite ja olemassaolo nousi esiin kylissä, kalastusmatkoilla kaukaisilla tunturijärvillä tai porojen paimentamisessa. Tieto ja tietämisen tavat ovatkin monesti tutkijan kannalta keskeinen ongelma. Miten ja mitä esim. Tenon lohenkalastajat lähiympäristöstä tietävät? Minkälaisia erilaisia tulkintoja ja käsityksiä paikallisluonnon ilmiöille on kohdealueilla muodostunut? Tätä jäin pohtimaan haastatellessani vuosina 1968 ja 1969 Juutuanjoen vesistöalueen varrella asuvia saamelaisia kalastajia  Inarinjärven taimenen nousu- ja kutualueista.  

Haastattelut paljastivat minulle vähitellen, miten noiden vesistöjen varrella asuvien luontaistalouskalastajien paikallinen tieto oli paikassaan syntynyttä, ihmisen ja luonnonolosuhteiden välisten suhteiden muokkaamaa kokemusperäistä tietoa.  Kun olin haastatellut kolmisenkymmentä Vaskojoen varren asukasta jouduin toteamaan, että  tieto jokeen nousevista taimen ja siikakannoista sisälsi jatkuvuuksia, katkeamisia, epämääräisiä muistoja, unohduksia, tulkintoja ja uudelleentulkintoja. Ne olivat osa näiden ihmisten suhdetta Inarinjärvestä näihin vesistöihin nousevien vaelluskaloihin liittyvää tapaustutkimusta.

Omia painotuksia ja tutkimuksen nykysuuntauksia

Tultuani mukaan saamelaispolitiikkaan vuonna 1975 aloin vähitellen ymmärtää, että saamelaisille pitää luoda mahdollisuuksia asua ja työskennellä omalla kotiseutualueellaan. Erityisesti saamelaisnuorille tulee olla tarjolla vaihtoehto löytää kouluttautumis- ja työmahdollisuuksia omalla alueellaan, jotta he pysyisivät niin halutessaan lähellä omaa perhettään, yhteisöään, kieltään ja elinkeinojaan. Myös alueelle pysyvästi asettuneiden osalta on tärkeää luoda koulutuksellisia malleja, joilla voidaan mahdollistaa heidän opiskelunsa tasaveroisesti. Nuoria lapsiperheitä pitäisi tukea jäämään alueelle. Suomen saamelaisalueella toimii useita saamelaiskulttuuriin liittyviä organisaatioita. Niiden tarve saamelaiskulttuurin tuntevista ja saamenkielen taitavista korkeakoulutetuista työntekijöistä on suuri yhteiskunnan laaja-alaistuessa ja kansainvälistyessä. Lisäksi kuntasektori ja valtio ovat merkittäviä työllistäjiä.

Perustuslaki myös turvaa saamelaisille heidän kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskevan itsehallinnon sen mukaan kuin lailla säädetään (SPL 121.4 §). Itsehallinnon tavoitteena on luoda saamelaisille perustuslain turvaama hallinnollispoliittinen asema, jonka avulla he voisivat aikaisempaa paremmin vaikuttaa ja osallistua heitä erityisesti koskevien asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon. Perustuslain säännöksellä pyritään siihen, että tulevassa lainsäädännössä säädetään saamelaisten omaa kieltä ja kulttuuria koskevissa asioissa toimielimet, toimivaltarajat ja tehtävät saamelaishallinnolle, kunnalliselle itsehallinnolle ja valtionhallinnolle. Saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon avulla saamelaiset voivat itse kehittää sitä kansanvaltaisesti, päävastuun ollessa vaaleissa valitulla Saamelaiskäräjillä.

Tällä hetkellä pohjoinen tutkimus on pohjoisiin alueisiin suunnattua tai pohjoisille alueille tyypillisten ilmiöiden tutkimusta joko kunkin tieteenalan omista tai monitieteisistä näkökulmista käsin. Sillä on kansainvälistä, kansallista tai alueellista merkitystä joko tieteellisten tulosten tai niihin tukeutuvan koulutuksen kautta. Valtion laitosten mm. RKTL ja METLA Pohjoisen tutkimustoiminta on lähtökohdiltaan monitieteistä ja suurelta osin käytäntöön suuntautunutta, joka tarkoittaa tutkimuksen vahvaa sidosta erilaisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Saamelaisten kannalta tulokset jäävät tällä hetkellä melko etäisiksi lukuun ottamatta RKTL:n Tenojoen tutkimusasemaa ja Kaamasessa toimivaa porontutkimusyksikköä. Siksi mielestäni olisi enemmän tutkittava miten ennustetut pohjoisten alueiden ympäristömuutokset näkyvät luonnossa ja ihmisen toiminnan edellytyksissä.

Tällä hetkellä vähemmälle huomiolle tutkimustoiminnassa on jäänyt pohjoista maankäyttöä koskeva tutkimus. Sellaisessa tutkimustoiminnassa olisi tarkasteltava mm. maankäytön ja yhteiskunnassa tapahtuvien sosio-ekonomisten muutosten välisiä suhteita.  Sellaisten tutkimusten tarve on huutava, jossa tutkimuksen painoalueita ovat globaali ympäristömuutos seurauksineen, kestävä kehitys, ja saamen tutkimus sekä ympäristöoikeus.  Myös ihmisoikeuksien tutkimusta tarvitaan muun muassa siksi, että alueen saamelaiset ja muu paikallinen väestö ovat enenevässä määrin vedonneet ihmisoikeuksiinsa puolustaakseen oikeuksiaan alueen muuttuvissa olosuhteissa. Tässä yhteydessä tulee mieleen metsähallituksen Paadarin skaidissa 1990-luvulla suorittamat hakkuut, joiden yhteydessä hakattiin Vaskojoen varren ja Paadarjärven asukkaiden vanhoilla vasotusalueilla olevat ikimänniköt.

Ympäristöoikeutta tarvitaan, koska arktisen alueen ympäristö ja ekosysteemit ovat erityisen haavoittuvia ihmisen aiheuttamalle ympäristövahingolle. Tämä edellyttää tutkimusta uusista tavoista alueen ympäristön suojelemiseksi. Tärkeitä teemoja ovat myös aiheet, jotka yhdistävät yllämainitut ympäristöoikeuden osa-alueet, esim. alkuperäiskansojen ympäristöllisten oikeuksien sisältö ja soveltamisala. Näiltä osin valtion tutkimustoiminta kytkeytyy oleellisesti myös saamelaisuuteen esim. alkuperäiskansojen oikeuksien ja maankäyttöön ja resursseihin liittyen.

Saamelaiselinkeinoihin ja saamelaisuuteen liittyvää tutkimusta on RKTL:n, METLA:n, Lapin ja Oulun yliopistojen ohella tehty Helsingin yliopistossa. Tosin aihealuetta on kosketeltu myös Suomen muissa yliopistoissa. Pohjoismaissa kansallista saamelaista korkea-asteen tutkimustoimintaa on lisäksi Norjassa ja Ruotsissa. Tutkimustoiminta ei silti nykyisellään riitä täyttämään Suomen saamelaisia ja heidän yhteisönsä kehittämisessä tarvittavia tiedollisia ja osaamisvaatimuksia. Saamelaisalueella on tärkeää olla vahvemmin mukana sen aluetta, ihmisiä ja toimintoja koskevassa tutkimus- ja kehitystyössä, jotta pitkäjänteinen ja perusteltu alueen ja yhteisön olojen kehittäminen yhteistyössä tutkimustiedon soveltamisessa olisi nykyistä tuloksellisempaa.

Edellä osoitin, miten tutkimusta koskevat tarpeet ovat alueellisesti laajat ja monitahoiset. Tärkeimpiä näistä ovat saamelaisen tiedonmuodostuksen ja ajattelutavan tuominen tieteellisen työskentelyn ja käytännön sovellusten voimavaraksi. Saamelaista kulttuuria ymmärtävä tutkimus koetaan saamelaisten keskuudessa nykyisellään vähäiseksi. Joiltakin osin tutkimuksen voidaan kokea suuntautuvan jopa saamelaisyhteisöä ja sen kulttuurista selviämistä vastaan. "Oikean" tiedon tuottaminen päätöksenteon perustaksi on siten yksi tärkeä kulmakivi saamelaisyhteisölle nykyaikaisessa aluekehityksessä. Lisäksi saamelaisiin kohdistuva tutkimustieto ei palaa tai palaa vain kovin vähäisessä määrin saamelaisyhteisön kehittämisen käyttövaraksi.

Elinkeinoista matkailu on merkittävin tulontuoja ja työllistäjä. Erään tutkimuksen mukaan saamelaisalueen suurimpaan kuntaan Inariin tulee matkailusta lähes 80 miljoonaa euroa ja yli 600 henkilötyövuotta. Merkittävä osa matkailualan työntekijöistä toimii korkeakoulututkintoa edellyttävissä tehtävissä. Lisäksi on otettava huomioon metsätalouden ja porotalouden työllistävä merkitys. Matkailusta on viime vuosina valmistunut erinomaisia opinnäytetöitä mm. Monika Lythje (1995).

Saamelaisten perinteinen luontaiselinkeinokalastus on paremminkin kulttuurisidonnainen ympäristönkäyttöjärjestelmä kuin mittava kalantuotantoelinkeino. Luontaiselinkeinokalastukseen ja liittyy kulttuurievoluution tuottamaa ympäristöosaamista, mutta osoittaa kylläkin pohjoisen niukkatuottoiseen luontoon sopeutumista.  Viime aikoina on kiinnitetty vakavaa huomiota siihen, että erityisesti Suomessa on matkailun mainonnassa ja yritystoiminnassa alettu hyödyntää saamelaisten kulttuurista pääomaa tavalla, jossa kulttuurin elementtien sisäinen rakenne ja kulttuuriset merkitykset hämärtyvät ja jopa kokonaan vääristyvät.

Saamelaisten kulttuuri ja elämäntapa ovat nykyisin uhanalaisia globalisoivan maailman yhdenmukaistavassa paineessa. Saamelaiskulttuuri muuntuu ja kehittyy myös omaehtoisesti. Haasteena on kulttuurin ydinarvojen säilyminen sopeutumisprosessissa ja niiden vieminen eteenpäin murrosaikojen yli siten, että kulttuurisia ydinarvoja ei hukata muutoksessa. Tällä hetkellä saamelaista elinkeinotoimintaa pyritään monipuolistamaan ja uudenaikaisia elinkeinoja kehittämään saamelaisten oman kulttuurin ja perinteisen tietämyksen pohjalta. Panostamalla kulttuurintuntemukseen ja perinteiseen osaamiseen tuetaan erityisesti nuorten ja naisten edellytyksiä sekä jatkaa perinteisissä ammateissa että myös luoda uudenaikaisia saamelaiskulttuuriin perustuvia ammattiyhdistelmiä ja uudenlaista yrittäjyyttä.

Helsingissä saamelaisten kansallispäivänä (6.2.) vuonna 2011
Jouni Kitti
Saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja vv. 1980-1999

Takaisin