Tenojoki on sekä Suomen että Norja tärkein lohijoki. Tenojoen pituus on 210 km, josta 75 km joen suulta alkaen on Norjan alueella. Tenojoki, Inarijoki ja Skietsimäjoki muodostavat valtakuntien välisen rajan 252 kilometrin matkalla. Lohi nousee edellä mainittujen jokien lisäksi lukuisiin sivujokiin, joista tärkeimmät ovat Norja puolella Karasjoki, Jiesjoki, Maskejoki ja Valjoki. Suomen puolella lohi nousee Utsjokeen, Vetsijokeen ja Pulmankijokeen sekä eräisiin pienempiin jokiin.

Tenojoen vesistöalueen asukkaat ,joista suurin osa on saamelaisia, ovat suuressa määrin riippuvaisia lohenkalastuksesta. Sen lisäksi, että kalastus on monelle utsjokelaiselle elinehto, on matkailukalastukseen perustuvasta toiminnasta muodostunut kalastuspiirin jokilaaksoissa asuville saamelaisille merkittävä tulolähde. Tenojoen merkitys on kuitenkin pohjoisen pallonpuoliskon tärkeimpänä lohijokena erittäin suuri myös kansainvälisesti. Sen vuoksi Tenojoen kalastuksen järjestelyissä on jouduttu ottamaan yhä suuremmassa määrin paikallisten etujen lisäksi myös kansainvälisiä ulottuvuuksia Atlannin merilohen luonnonkantojen suojelemisessa. Atlannin lohen suojelemiseksi lohen avomeripyynti lopetettiin NASCO:n tekemällä päätöksellä 1984 muualta kuin Fär-saarten alueelta ja sieltäkin 1990.

Koska Tenojoki on rajajoki, jonka alajuoksu lisäksi on Norjan alueella tarvitaan näiden tavoitteiden, erityisesti lohen nousumahdollisuuksien turvaamiseksi kiinteää yhteistyötä norjalaisten kanssa. Kun vielä otetaan huomioon, että norjalaisten Tenosta saamasta lohisaaliista noin 80 prosenttia pyydetään Tenojoen alajuoksulta joen suun ja Alakönkään väliseltä joki osuudelta, voidaan todeta lohen nousumahdollisuuksien parantamisen olevan varsin suuressa määrin olevan jokilaaksossa asuvan saamelaisväestön etujen mukaista.

Tenojoen kalastussopimukselle on asetettu kolme tavoitetta. Ne ovat lohikannan säilyminen, paikkakunnan väestön lohenkalastukseen perustuvan elinkeinon turvaaminen ja lohenkalastuksesta kohtuullisen osan varaaminen urheilukalastukselle. Pyyntirajoitukset on tehty näiden kolmen tavoitteen saavuttamiseksi.

Tenojoen kalastuksessa on erityispiirteitä, jotka johtuvat joen rajavesistöasemasta. Esimerkkinä tästä mainittakoon vapa- ja viehekalastuksen järjestäminen. Vavalla ja vieheellä saa kalastaa joella omistussuhteista riippumatta koko joella, jos on lunastanut siihen luvan. Veneestä tapahtuva uisteleminen on saman kalastusluvan nojalla sallittu kummankin valtakunnan vesialueella.

Tenojoen kalastuspiirin yhteisestä kalastussäännöstä tehdyn sopimuksen 6 artiklan mukaan sopimusosapuolet sitoutuvat kalastuspiirin sivuvesistöjä varten voimaan saattamaan voimaan erillisiä säännöksiä ja ryhtymään toimenpiteisiin kalakantojen edistämiseksi. Tenojoen kalastussopimuksen edellyttämät Tenojoen sivuvesistöjen kalastusta koskevat määräykset /A 405/1990) valmisteltiin metsätalousministeriössä ja ne ovat olleet voimassa vuodesta 1990 lähtien.

Tenojoella toimivien kalastuskuntien mahdollisuudet toimia kalastuslaissa tarkoitetulla tavalla Tenojoen kalakantojen hoidon ja kalastuksen järjestämisen hyväksi riippuvat kalastussopimuksen ja - säännön sisällöstä, sillä voimassa olevan kalastuslain mukaan rajana toista valtakuntaa vastaan olevassa joessa sekä sen lisäjoissa on kalastuslain säännöksiä sovellettava, mikäli toisin ei määrätä. Tenojoen sopimuksessa tarkoitetun kalastuspiirin alueella kalastuslain säännökset ovat voimassa siltä osin kuin Tenojoki-sopimuksesta ja -säännöstä ei muuta johdu. Kalastuksen järjestäminen sekä kalakantojen hoito on sopeutettu yhteistoimintaan Suomen ja Norjan kesken kalastussopimuksen ja -säännön puitteissa. Luonnontilaisen Tenojoen kalakantojen hoito on siten ennen kaikkea koko lohen nousualueella tapahtuvan kalastuksen sopeuttamista kalastusedellytysten mukaiseen kestävään kalakantojen hyödyntämiseen.

Tenojoen vesistöalueen lohenkalastajien kalastusta on säännelty Suomen ja Norjan valtioiden välisillä kalastussäännöistä tehdyillä sopimuksilla vuodesta 1873 lähtien. Kalastusaikaa ja kalastusvälineiden käyttöä on vuosien myötä tarkistettu. Kalastuksen säätelyn tavoitteena on ollut estää Tenojoen lohen ylikalastaminen olosuhteissa, jolloin pyyntitekniikka on parantunut uusien pyydysmateriaalien tullessa käyttöön ja kalastajamäärän lisääntyessä. Toisaalta kalastussopimuksilla on pyritty turvaamaan paikallisen väestön lohenkalastukseen perustuvat elinkeinot ja varaamaan kohtuullinen osa lohisaaliista ulkopaikkakuntalaisille vapaa-ajankalastajille. Viimeisin voimassa oleva kalastussäännöstä tehty kalastussopimus on tehty 1.3.1989 ja sen voimaansaattamista tarkoittava laki (1197/89) on annettu 1.12.1989. Tämä kalastussopimus on ollut voimassa kalastuskaudesta 1990 lähtien. Tenojoen vesistöalueen kalastussäännöt ovat muuttuneet pääpiirteissään seuraavasti:

Vuoden 1873 ensimmäiseen sääntöön sisältyivät määräykset mm. vuosi- ja viikkorauhoituksesta, verkkopyydysten silmäkoosta, kielletyistä kalastustavoista kuten tuohustus, pitkänsiiman ja suurkulteen käytöstä, lohen alamitasta, kalastamisesta kalaväylässä, patokalastuksen rajoittamisesta korkeintaan kahteen patoon kalastukseen oikeutettua kohti sekä ulkopaikkakuntalaisten vapaa-ajankalastusluvista. Vuonna 1938 tulivat määräykset mm. nuotan ja seisovan verkon koosta sekä padon rakenteesta. Samalla tiukentuivat nuotalla, seisovalla verkolla sekä kulteella tapahtuneet kalastusta koskevat määräykset.

Vuonna 1953 rajoitettiin nuotalla kalastamista siten, että sen käyttö kiellettiin muualla kuin Levajoen yläpuolella merkityissä apajissa. Lisäksi annettiin määräykset pyydysmateriaaleista ja verkkopyydysten viikkorauhoitusta pidennettiin yhdestä kolmeen vuorokauteen. Ulkopaikkakuntalaiselle myönnettävän kalastusluvan voimassaoloaika rajoitettiin 7 vuorokaudeksi. Vuonna 1960 harrilaudan käyttö kiellettiin, samoin kuin katkaravulla, täkyraksilla ja niitä jäljittelevillä vieheillä sekä syöttikalalla kalastaminen. Samalla kiellettiin myös uistelu virtaan ankkuroidusta sekä moottoriveneestä moottorin käydessä.

Vuonna 1972 määriteltiin paikat, joista kalastus rannalta uistimella on sallittu. Vuoden 1979 sääntöuudistuksessa pidennettiin verkkopyydysten viikkorauhoitus kolmesta neljään vuorokauteen sekä määrättiin myös vapa- ja viehekalastukseen yhden vuorokauden mittainen viikkorauhoitus. Kulkutusaikaa lyhennettiin ja patoverkon pituutta rajoitettiin. Sellaisen veneen käyttö kiellettiin kalastukseen, joka ei kuulu kalastusalueella vakinaisesti asuvalle henkilölle.

Vuodesta 1983 lähtien rajoitettiin kalastusta sivujokien suun kohdalla. Vuodesta 1990 lähtien sopimukseen otettiin määräykset kalatautien leviämisen estämiseksi. Samanaikaisesti käytettävien kulkutusverkkojen lukumäärä rajoitettiin tilaa kohti yhteen ja annettiin tarkennuksia kalastusvälineiden rakenteen ja käytön osalta. Vuosirauhoitusta pidennettiin olemaan voimassa 1.9-20.5. Ulkopaikkakuntalaisten vapa- ja viehekalastus on ollut sallittu 1990-luvun puolivälistä saakka 1.6.-20.8.

Kalastussääntö ja siitä tehty sopimus on voimassa aina siihen saakka kunnes uusi sopimus kumoaa edellisen. Lapin lääninhallitus ja Norjan Finnmarkin läänin fylkesmannen antoivat yhdessä tarkentavia ohjeita ja rajoituksia kalastussäännön pohjalta koskien ulkopaikkakuntalaisia vapaa-ajankalastajia vuoden 2000 alkuun asti, minkä jälkeen suomalaisena neuvotteluosapuolena on ollut Lapin työvoima- ja elinkeinokeskuksen kalatalousyksikkö.

Kaiken kaikkiaan Tenojoen kalastussääntö turvaa Tenojoen pääuomaan sen lähes 50 sivujokeen nousevien lohikantojen lisääntymisen. On lisäksi muistettava että pääuomaan ja sivujokiin erilaistuneet lohikannat eroavat nousuajan ja vaellusominaisuuksiensa puolesta varsin paljon toisistaan. Joten on aika uskaliasta pelkästään pääuomaa koskevien näytteiden perusteella tehdä koko vesistön lohikantojen tilaa koskevia johtopäätöksiä ja vaatia lisää paikallista saamelaisväestöä koskevia kalastusrajoituksia.