Jäämereen laskevien suurimmissa lohijoissa kuten Teno, kehittyi ensimmäisessä vaiheessa lohen jokikalastus, joka jo keskiajalla ja 1600-luvulla näyttää olleen varsin tehokasta. Esim. Tenolla oli käytössä useita suuria lohipatoja mm. Outakosken poikkipato ja lisäksi harjoi­tettiin nuotta-, kulle, verkko ja uistinpyyntiä. Rinnan jokipyynnin kanssa harjoitettiin jo tuolloin Teno vuonossa ja Finnmarkkenin rannikolla varsin tehokasta rannikkokalastusta, jossa pääpai­no oli jokiin vaeltavien lohien pyynnissä. Avomerikalastus Pohjois-Atlantin alueella alkoi kehit­tyä oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suuri muutos lohenkalastuksessa tapahtui 1950-luvun lopusta lähtien, kun ensin avomeren ajosiimapyynti ja sittemmin ajo­verkkopyynti kehittyi 1960-luvulla hallitsevaksi kalastusmuodoksi Jäämeren ja Pohjois-Atlantin alueella. Tällöin käyttöön tulivat keinokuituiset ajoverkot. Seurauksena olikin, että Tenon lohesta merkittävä osa kalastettiin merestä. Sittemmin on loheen kohdis­tuvaa avome­rikalastusta voimakkaasti rajoitettu NASCO:n sopimuksella ja Norjan omilla päätöksillä, joten lohella on nykyään paremmat mahdollisuudet selvitä Tenoon kuin aiemmin.

Lohen lisääntyminen tapahtuu makeassa virtaavassa vedessä ja sen syönnös- ja kasvualueet ovat meressä. Atlantin lohen luonnonvaraisen levinneisyysalueen eteläraja on noin 35 astetta pohjoista leveyttä. Näillä tienoin sijaitseva eteläisimmät lisääntymisjoet Atlantin molemmin puolin. Euroopan puolella lohijokia on pitkin rannikkoa niin että itäisin on Petsora (Länsi-Siperia). Pohjois-Amerikan rannikolla lohijokia on pohjoisessa aina Ungavan niemimaalle saakka. Lohikannat ovat pitkän ajan kuluessa perinnöllisesti erilaistuneita. Tutkimukset ovat osoitta­neet eri jokien kantojen eroavan toisistaan ja eron olevan yleensä sitä suuremman, mitä suu­rempi näiden jokien välinen etäisyys tai muu sekoittumiseste on. Esim. Tenojoen luonnon­varaisen lohikannan rakenteessa voidaan havaita eroja myös samassa lisääntymisjoessa eri sivujokien ja virta-alueilla lisääntyvien osakantojen välillä. Geenivirtaa osakannasta toiseen ja jokienkin välillä tapahtuu ja se taas lieventää erilaistumista. Perinnölliset erot näkyvät myös lohien vaellusreiteissä, mereisissä syönnösalueissa, nousuajoissa, kasvunopeuksissa jne.

Atlantin lohen merkitys pohjoispallonpuoliskon alkuperäiskansoille on korvaamaton. Saamelaisille tärkeät Tenojoen ja Näätämöjoen lohikannat ovat tällaisia lohikantoja ja niiden säilyttäminen kalastuskelpoisina on niin joki kuin merisaamelaisen kulttuurin kannalta tärkeä kysymys. Saamelaiset ovat olleet mukana viimeisimpien sopimusten valmistelussa Tenojoen lohenkalastuksen säätelemiseksi. Saamelaiskäräjät on päässyt myös tarkkailijajäseneksi Pohjois- Atlantin lohensuojelujärjestöön (NASCO). Ensimmäinen Suomen ja Norjan välinen sopimus kalastuksesta Tenossa on tehty vuonna 1873 ja viimeisin tuli voimaan vuoden 1990 alusta. Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1970-luvulla kasvoi kalastuksen teho voimak­kaasti sekä joissa että merellä. Lohen syönnösalueilla meressä, kaukana lisääntymisalueilta ta­pahtuva pyynti kohdistuu kasvaviin kaloihin ja mereltä saatu saalis vähentää jokiin paluumat­kalle lähtevien kalojen määrää. Kansainvälisenä yhteistyönä NASCON suosituksesta tapahtu­neen lohen kalastuksen säätelyn tarkoituksena on ollut vähentää meripyyn­tiä ja varmistaa jokiin nousevien kalojen riittävyys, mikä puolestaan tukee jokisaamelaiskulttuurin säilymistä ja matkailukalastuksen kehittämistä.

Saamelaisalueen ydinosissa sijaitsevat Teno ja Näätämö ovat vielä lohijokia, joiden lohikanta on luonnonvarainen. Molemmissa joissa on tallella osakantojen moninaisuus ja luonnonvarai­nen poikastuotanto. Näiden jokien lohikantoihin kohdistuva kalastus ei ole vielä päässyt liialli­seksi joissa, jokisuissa ja meressä, koska erilaiset kalastuksen rajoitustoimenpiteet ovat mitta­suhteiltaan ja ajoituksiltaan onnistuneet suhteellisen hyvin. Tämä on edellyttänyt kansainvälis­tä yhteistyötä jokivarsilla ja merellä sekä Norjan tekemiä kansallisia lohen merikalastuksen ra­joituksia sekä avomerikalastukselle tiukkojen saaliskiintiöiden asettamista (esim. Färsaarten kiintiö). Kalastuksen säätelyn onnistumista kuvaa se, että lohen poikastuotanto pääosissa Tenojoen vesistöä on edelleenkin suhteellisen hyvä. Tenon ja Näätämön lohen poikaset laskeutuvat mereen 4-5 jokivuoden jälkeen. Ne suuntaavat matkansa Tenovuonosta Ruijan rannikkoa seuraillen länteen päin. Suurin osa vaelluspoikasista suuntaa matkansa Färsaarten pohjoispuolisille merialueille, mittava osa vaeltaa syönnösalueil­leen Grönlannin itäpuolisille vesille. Grönlannin vesiltä lohet palaavat kolmen merivuoden kuluttua Tenoon. Färsaarten vesiltä paluu tapahtuu yleensä kahden merivuoden jälkeen ja pikkulohet -tintit ovat viettäneet meressä vain vuoden.

Tenon lohisaalis on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana vaihdellut runsaasti. Par­haimmillaan se on ollut yli 250 tonnia ja huonoimmillaan vain 75 tonnia. 1990-luvulla Tenon lohisaaliit ovat olleet vuosittain 150 tonnin tasolla. Suomen puolelta saatu lohisaalis on ollut n. 40 %:n kokonaissaaliista. Suomalaisten jokisaalis Näätämöjoella on ollut vuosittain 2-3 tonnia ja kokonaissaaliskin vain hiukan päälle 10 tonniin. Molemmissa joissa kalastetaan lohta sekä vapakalastusvälinein että perinteisin pyydyksin. Jokivarsien saamelaiset kalastajat käyttävät molempia pyyntitapoja, mutta muualta tuleville kalastusmatkailijoille vain vapakalastus on mahdollista. Vapakalastuksen saalis näyttelee nykyisin merkittävää osaa Tenojoen lohisaaliista. Taloudelliselta merkitykseltään vapakalastuksen suhteellinen osuus koko lohen­kalastuksessa ja sen heijastusvaikutuksissa jokivarsien saamelaiselle väestölle on varsinaista saalisosuuttaan huomattavasti suurempi.