Tulin Peldojärvelle lokakuun alussa 1968 uudelleen syyskalaan. Olin ollut muutaman päivän asioimassa ja tekemässä ostoksia Inarissa. Saavuin Jaakkolan Eetun mukana Cesnalla lentäen. Purin vähäiset tavarani asentopaikkani rantaan koneesta. Sää sinä päivänä oli mitä erinomaisin. Näytti siltä, että kala liikkuisi ja kävisi pyydyksiin ja niinpä illansuussa laskin parikymmentä verkkoa pyyntiin eri puolille järveä.

Oli kylmä lokakuun ilta, Peldojärvi kohisi enteellisesti kuin kertoen jostakin edessä olevasta jota en tiennyt. Joutsenet, hanhet ja kurjet olivat jo syyskuun puolella kadonneet eteläiselle taivaalle. Kylmä syystuuli puhalsi Peldoaivin suunnalta. Pilvet leijailivat hitaasti yli järven verhoten Kuorbikotsin suunnan hämyyn. Tunturimaiseman kasvot kirkastuivat ja synkistyivät. Pysähdyin järven länsirannalla olevalle hietikolle. Yksinäisyys levittäytyi ympärilläni niin kiehtovana, mutta niin pelottavana. Oli mieleenjäävää kulkea ypöyksin asumattoman järven rannalla. Jokainen aalto, jokainen ohi lentävä lintu tuntuu kutsuvan ja muistuttavan talven tulosta. Hämärsi ja tähdet vilkkuivat itäisellä taivaalla. Tunsin mielessäni miten esi-isieni kutsu puristautui tästä maisemasta ja tilanteesta tunkeutuen syvälle sisimmässäni.

Kuljin rantaa pitkin ja olin kuin kilpasilla aaltojen kanssa, ne vyöryivät rantaan koettaen kastella minut ja yritin pysyä niiden pärskeiden ulottumattomissa. Olin onnellinen tästä hetkestä ja tunnustin, että tämä on todellista onnea. Se että saa elää täällä erämaassa kaukana ihmisistä, olla heistä riippumaton. Yksin täällä Jumalan suuressa sylissä, kaukana kaikista houkutuksista, tähdet päänsä päällä, Muotkatunturit vasemmalla ja Peldojärvi oikealla puolen. Ja lopulta joudun toteamaan, että elämähän onkin juuri nyt kuin satua. Mutta nämä ihanat kokemukset saivat heti jo seuraavana aamuna ankaran kolauksen.

Iltapäivällä virinnyt puuskainen tuuli kiihtyi illan ja yön kuluessa raivoavaksi tunturialueen syysmyrskyksi. Suurella nopeudella kiitävien ilmamassojen vyöryessä tunturimaailman yli ja niiden törmätessä läheisten vaarojen rinteitä vasten aiheutui välillä ukkosen jylinän kaltainen ääni. Läheisestä koivikosta kuului kohinaa puiden runkojen heiluessa myrskytuulen voimasta. Laavupaikkani ympärillä raivoava myrsky teki vähemmän mieluisaksi yöpaikaksi. Repivä puuskittainen tuuli pullisteli laavun seinämiä kuin nostaakseen sen lentoon. Samoin märkien koivujen kytevä tulen liekki heilui tuulen aiheuttamissa pyörteissä milloin mihinkin suuntaan. Laavukankaan kiinnityksiä oli jatkuvasti korjattava ja vahvistettava. Vasta aamun kajon koittaessa ja valaistessa järven takan näkyviä tunturien rinteitä alkoi myrskyn pahin voima taittua.

Kun aamuyöllä heräsin kova pohjoinen lumituisku ulvoi laavuni ympärilla ja laavun keskellä oleva tulisija oli paksun lumikerroksen peittämä. Myös läheisissä koivuissa kuului tuulen vinkunaa. Lumi tunki laavuun kaikista raoista. Päivän valjettua aamukuuden tienoilla ryntään ulos. Lumi lentää kavoilleni suunnattomalla nopeudella. Veneessä on lunta puolillaan. Yritän pelastaa verkot ylös järvestä ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Saan kuin saankin osan verkoistani vedettyäni veneeseen. Mutta yhä kiihtyvä pohjoinen myrsky pakottaa keskeyttämään yritykseni ja niin joudun hiljalleen kovassa aallokossa palailemaan leirilä kohti. Vähän ennen rantaa korkea aalto täytti yllättäen veneeni piripintaan samalla huuhdellen osan verkoista yli laidan järveen. Siinä kamppailessa vedessä tuli mieleen sitaatti Saarnaajan kirjasta: "kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla."

Oliko minun määrähetkeni tässä? Henkeäni haukkoen pyristelin aallokossa joka kieputti minua. Aaltojen pauhu kumisi nyt selvänä korvissani, vaikka en sakealta, vaimentavalta pyryltä ollut äsken kuullut sen varoittavaa kohinaa. Yritin vimmastusti päästä rantaan, mutta aallokko kävi minulle niin ylivoimaiseksi että alkoi kuljettaa minua mukanaan paiskoen välillä venettä vasten. Yritin uida, mutta kylmästä jäykistyneet jalkani painuivat alas eivätkä kätenikään tuntuneet tottelevan. Kovassa tuulessa selviän kuin selviänkin aaltojen kuohuista. Täällä sain tosissani jääkylmässä vedessä taistella myrskytuulta vastaan. Olin likomärkä ja uupunut kun rantaan ja siitä sitten edelleen ryömimimällä pääsin laavulle. Joten kuten sain tulet syttymään ja tulen jo mukavasti lämmittäessä kykenin viimein vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni. Mutta sitten taas rantaan.

Tyhjensin veneestäni veden ja vedin sen kauas kuivalle maalle. Sen jälkeen kokosin rantahietikolta aaltojen rantaan kuljettamat verkot ja muuta tavarat lähellä olevan korkean laakakiven päälle peittäen ne laavukankaalla. Sen jälkeen suunnistin lähes polviin asti ulottuvassa lumessa kahlaten Harakanpesälle. Kun pimeys alkoi käydä uhkaavaksi aloin lopen uupuneena katsella salaa yöpymispaikkaa kun kämppä ei alkanutkaan kuula. Mutta sellaista ei tuntunutkaan nyt helposti löytyvän. Olin hikinen ja melko väsynyt, kun vihdoin nousin järven rannalta ylemmäksi tunturin rinnettä. Valoa oli vielä kuitenkin sen verran, että erotin idän suunnalta järven päässä olevan tutun pesäkummun, jonka rinteellä sijaitsi kämppä, jonne saavuin kahdeksan tunnin lumessa kahlaamisen jälkeen lopen väsyneenä.

Ennen nukahtamista mietin mikä sai minut ehdoin tahdoin tääne hakeutumaan vaikeuksien keskelle. Olinko halunnut kokeilla miten selviän vai oliko kysymyksessä joka liittyi ihmisenä olemiseen tänään täällä ja huomenna jossakin muualla. Minne me oikeastaan olemme menossa ja minkä vuoksi etsimme itsellemme vaikeuksia.

Inariin saavuttuani kerroin lentäjä Eetu Jaakkolalle tapahtuneesta onnettomuudesta ja pyysin, sikäli kuin hänellä on vielä samana syksynä lentoja Muotkatunturin suunnalla, noutamaan hurstisäkkeihin pakatut tavarani ja ulkuihin kuivumaan nostetut verkot. Asia oli jo melkein unohtunut, kun lokakuun lopussa ollessani menossa Helsinkiin poikkesin Eetun luona. Kuulin Eetulta, että viikkoa sen jälkeen kun olin järveltä tullut pois, oli hän paluulennolla ottanut mukaan kaikki minun tavarani ja laittanut veneeni talviteloilleen asentopaikkani rannalle. Tavarani olivat Eetun mukaan noudettavissa Nykäsen kaupan ulkovarastosta. Kun kyselin mitä olin velkaa hänelle vaivannäöstä, totesi hän vain: "Huomasin, että olit todellisen avun tarpeessa ja silloin kun tässä tapauksessa saatoin olla sinulle avuksi, en veloita sinulta mitään. Kalastaja tarvitsee työkalunsa ja kun ilmeisesti ensi kesänä jatkat samoilla verkoilla pyyntiä joko Peldojärvellä tai muualla, pystyt aloittamaan pienemmillä investoinneilla." Kiitin Eetua suuresta avusta. Tällaiset asiat eivät hevin unohdu.