Kolttien pitkäaikainen luottamusmiehes Matti Sverloffin kirjoittama kirja "Suenjelin saamelaisten perintö" on laajalle lukijakunnalle tarkoitettu yleistajuinen kertomus koko Suenjelin kolttien muinaisuudesta tähän päivään asti. Sisältönsä puolesta se on täyspainoista tekstiä, joka monessa suhteessa edustaa uutta ja itsenäistä otetta alalla. Se on samalla ensimmäinen koltta-aluetta ja siellä asuneita kolttia esittelevä teos, jonka kolttasaamelainen itse on kirjoittanut. Esitystapa on sangen selkeä ja pääasioissa pysyttelevää. Lukija saa hyvän yleiskuvan, koska kuvaus on jäntevästi hallittua, joka faktojen lisäksi nojaa kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin. Kirjasta paljastuu miten kirjan kirjoittajalla on ollut omakohtaisesti ollut tilaisuus elää Suenjelissa parhaat lapsuus ja nuoruusvuodet. Siten Matti on voinut omakohtaisesti tutustua kolttakylän suku ja perhealueiden toimintaan sekä aikaisemmin eläneiden kolttasukupolvien elämään. Näin ollen Matti itse on oikea esimerkki kertomaan miten historiallinen lapinkylä toimi ennen toista maailmansotaa. Tällaiselle omakohtaisilla kokemuksilla luonnosta etääntyneille nykyajan ihmisille Matin sujuva ja asiallinen kerronta osoittaa miten luonnonvaraisessa kolttayhteisössä aikoinaan toimittiin. Asiaa valaisevat mainiolla tavalla myös kartat, jotka ovat sitäkin tärkeämpiä koska niistä ilmenevät Suenjelin eri sukujen ja perheiden nauttimat alueet. Sen lisäksi kirjan kuvat elävöittävät mainiolla tavalla kirja kuvausta.

Kirjasta käy ilmi, että Suenjel on ollut vuosisatojen ajan koltta-alueen tärkeimpiä kyliä, jossa toisen maailmansodan alkamiseen asti toimi perinteinen lapinkylähallinto. Sellainen oli Suenjeliin rajoittuvassa Inarin ja Kemin lapinkyläsdsä jo parivuosisataa aikaisemmin romahtanut. Matin kirja kertoo meille miten Luttojoen vesistön ympärillä muinaisista ajoista lähtien eläneet koltta saamelaiset olivat eristäytyneisyytensä vuoksi saaneet verrattomasti vähemmän vaikutteita ulkopuolelta kuin muualla Lapissa asuvat saamelaisryhmät. Suenjelin kolttayhdyskunta oli saanut vuosisatojen ajan kehittyä erämaan omien olosuhteiden perusteella. Vielä 1930-luvulla kullakin perheellä oli omat kalajärvensä, joita ei kuitenkaan omistettu, vaan nautittiin. Järvet saattoivat ilman korvausta siirtyä perheeltä toiselle kylän vanhempain päätöksellä.

Kirjan jälkimmäinen puolisko on omistettu selvittelyille koltien sodanaikaisista vaiheista heidän päätymisestään evakkoon Pohjanmaalle ja ja evakon jälkeisesta sijoittumisesta Sevettijärven ja Nellimön alueille. Tässä jälkimmäisessä jaksossa käsitellään sellaisia asioita kuin ensivaikutelmia uusille asuinalueille sijoittumisesta, olojen kehittymistä ja vakiintumista. Kirjassa kuvataan kaikki Suenjelin kolttasuvut tarkasti aina sukualueita myöten. Tuloksena on monipuolinen ja käyttökelpoinen tietopaketti, jolle on syytä toivoa jatkoa. Painavinta tähän mennessä julkaistussa osassa on mielestäni se seikka, että vihdoinkin olemme saaneet pätevän ja laajan kuvauksen yhdestä keskeisimmästä kolttien ydinalueesta ja siellä asuneen kolttaheimon vaiheista.

Toivomuksena olisi saada muistakin kolttakylistä vastaavanlaisia teoksia. Matti Sverloffin kirjoittama kirja muodostaa siis eräänlaisen entisen Petsamon alueeseen kaiverretun historiallisen kartan tai kertomuksen Suenjelin alueen kolttien sukupolvelta toiselle jatkuneesta yhtäjaksoisesta menneisyydestä nykyisyyteen etenevänä tarinana. Suenjeliin liittyvä suuri kertomus on siitan jälkeläisten kollektiivinen yhteenkuuluvuuden kertomus, jossa pyritään vastamaan kysymykseen keitä koltat ovat ja mistä he tulevat Kuten Sverloff osoittaa Suenjelin kolttien kulttuurihistoriallisiin muistomerkkeihin liittyy aina menneisyyden tarina, eikä ole lainkaan yhdentekevää miten tämä tarina esitetään. Matin kirja sisältää siis runsaasti Suenjelin aluetta koskevia menneisyyden välähdyksiä; rajat, rajamerkit ym. historialliset kohteet on sijoitettu oikeisiin toiminnallisiin yhteyksiinsä ja taustaansa. Teos tarjoaa varteenotettavia näkemyksiä myös lapinkyliä koskevaan historialliseen tutkimukseen. Suenjelia koskevat yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet tulevat myös hyvin esille.

Yhteenvetona kirjasta voisin todeta, että siitä käy ilmi Nellimön eteläpuolisen alueen ja Nuorttijärven välisen alueen olleen historiallisesti kolttien maata. Heidän siitansa sijoittuivat aikoinaan Näätämöjoen, Paatsjoen, Petsamojoen ja Tulomajoen valuma-alueille. He saivat elää rauhassa omalla tavallaan aivan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kolttaheimo oli alunperinkin niin pieni, että olemassaolon jatkuminen oli tästäkin syystä uhattuna. Ilman ulkopuolisia paineita he olisivat ehkä kyenneet säilymään. Mutta kun Neuvostoliiton, Suomen ja Norjan edut törmäsivät alueella 1900-luvun alussa vastakkain, jäivät koltat alakynteen. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään myönteisenä sitä, että Petsamo annettiin Tarton rauhassa Suomelle. Koltille se merkitsi kuitenkin suurta muutosta.

Tulomajoen alueella oli alunperin kaksi läheisessä vuorovaikutuksessa ollutta kolttasiitaa, toinen Nuorttijärvellä ja toinen, Suenjel (Suonikylä), Luton varrella. Tarton rauhan raja halkaisi alueen keskeltä. Suenjelin vanha talvikylä jäi Suomen ja Neuvostoliiton valtakuntien välisen rajan taakse Akkajoen ja Luton yhtymäkohdan tienoille. Uuden talvikylän paikka lännempänä oli huonompi. Oleellisempaa oli kuitenkin yhteyksien katkeaminen Nuorttijärvelle. Yhteinen lohen pyynti ja -kauppa Kuolaan käsin loppui, kun taas yhteydet Suomen suuntaan alkoivat vahvistua. Jää myös kysymään olisiko ollut ollut mahdollista tiivistää vuorovaikutusta Paatsjoen ja Petsamon suuntaan. Siellä asuvat koltat katsoivat kuitenkin olevansa jotenkin rintamailta suomalaisten Jäämerentien varressa. Suenjelin "herran kukkarossa" eläviä metsäkyläläisiä katsottiin pitkin nenän vartta. Suhteet toimivat joten kuten, mutta Nuorttijärvi ei ollut mitenkään korvattavissa.

Toinen maailmansota antoi ratkaisevan iskun koltille. Suomen puolen koltat evakuoitiin Paatsjoen ja Petsamojoen varresta Nellimiin ja Suenjelista aivan koillis- Inariin Sevettijärvelle. Neuvostoliiton puolellakin koltat joutuivat evakkoon. Suomalaiset rakensivat 1960-luvulla Neuvostoliiton puolelle Ylä-Tuloman vesivoimalaitoksen, mikä merkitsi sitä, että Nuorttijärvi laajennettiin pinta-alaltaan moninkertaiseksi vesivarastoksi samaan tapaan kuin Kemijoen latvoille rakennetut Lokka ja Porttipahta. Koltat joutuivat siirtymään Tulomajoen alajuoksulle Tuloman sovhoosiin poronhoitajiksi. Nyt poronhoito on lopetettu sielläkin. Kaikki vanha elämänmuoto on hävinnyt. Vanha kolttien maa on autioitunut rajan takana on autioitunut. Matin ikäpolven koltat ovat voineet viime vuosien aikana käydä omin silmin toteamassa miten rajan takana sijaitseva lapsuus ja nuoruuden aikainen maisema on uuden isännän Neuvostoliiton toimesta muutettu sellaiseksi, jota on enää vaikea tunnistaa omaan elämään kuuluneeksi ympäristöksi.

Sisällöltään monipuolisen ja helppolukuisen "Suonjel saamelainen perintö" niminen kirja on ensimmäinen itsenäinen kolttasaamelinen teos, jonka avulla ulkopuolisella on mahdollisuus 1700-luvulta lähtien kurkistaa sisälle Suenjelin kolttakylään ja tarkastella sen elämää katkeamattoman sukupolvikuvauksen avulla. Vastaavanlaisia esim. Inarin lapinkylää koskevaa teosta ei lapinkylästä polveutuvat saamelaiset ole toistaiseksi laatineet. Toivottavasti jatkossa pääsemme kurkistamaan myös Suenjelin naapurikylän Inarin lapinkyläyhteisöön. Nyt kun historiallinen Inarin lapinkylä on virallisesti järjestäytymässä jään mielenkiinnolla odottamaan sitä, että pääsisin samalla lailla kuin mitä Matin teos tarjoaa, kurkistamaan historiallisen Inarin lapinkylän sisälle. Onhan tiedossa, että meillä on mitä parhaimmat arkistotiedot Inarissa asuneista verolappalaissuvuista ja tilan perustaneista lappalaisista aina 1600-luvulta lähtien. Tämä arkistomateriaali tarjoaa siten mitä parhaimmat mahdollisuudet asianomaisille lapinkylästä polveutuville laatia Matin esityksen tapaan sukupolvelta toiselle jatkuva kertomus Inarin lapinkylän eri vaiheista.

Teoksen eittämätön ansio on kiinnostavan ja monipuolisen sisällön lisäksi erinomainen ja kiinnostava kuvitus. Myös taitto sekä karttojen ja kuvien käyttö on lukijaystävällistä. Kaikkinensa teos on ulkoisesti näyttävä. Kolttien elämään, kutuuriin ja Lapinkylien historiaan painottuva teos ei vanhene hetkessä.