Vuonna 2014 ilmestyi siirtolaisinstituutin julkaisemana julkaisu "Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia". Tutkimuksia A 50. Artikkelijulkaisu koostuu saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historiaa käsittelevistä teksteistä, joissa tuodaan esiin kirkon, suomalaisen koululaitoksen ja saamelaisuuden kohtaaminen. Tutkimustuloksiaan esittelevät erityisesti Suomen saamelaisten kouluhistoriaan perehtyneet asiantuntijat ja toimijat. Tutkimuksia A 50 ovat toimittaneet Pigga Keskitalo, Veli-Pekka Lehtola ja Merja Paksuniemi.

Lapin metsä ja kalastajasaamelaiset kuuluvat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta on niukalti julkaistu kirjallisia lähteitä. Nykyään elossa oleva pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa, että omia heimolaisiaan ja alueelle muuttaneita porosaamelaisia vastaan. Jos pohditaan sitä miksi esim. Inarin saamenkieli on melkein sukupuutossa kannattaa palauttaa mieleen millaista politiikkaa valtio on harjoittanut keskiajalta lähtien aivan 1990-luvun alkuun Inarin ja metsäsaamenkielten suhteen. Nyt käsillä on nyt ensimmäinen julkaisu joka valottaa tätä puolta seikkaperäisesti.

Täydentävinä huomioina voidaan todeta, että valtio ja kirkko noudattivat linjaa, että lappalaisia piti sivistää ja heille piti opettaa suomea ottamalla lapset pois vanhempien kotiensa alkeellisesta ympäristöstä sijoittamalla heitä suomen kieltä käyttäviin sisäoppilaitoksiin, joissa saamenkielen käyttö oli kerta kaikkiaan kielletty ja siitä rangaistiin aluksi fyysisellä väkivallalla ja myöhemmin nöyryytyksellä. Tällaisen politiikan taustalla oli, että saamelaisten puhumilla saamenkielillä puhuminen ei ole vain hyödytöntä, vaan myös vahingollista heidän koulutuksensa ja sivistämisensä kannalta, eikä sitä sallittu. Niin ikää uskottiin, että saamelaisten opettaminen heidän omalla barbaarisella kielellään on suoraan haitaksi hänelle. Ensimmäinen askel sivistyksen suuntaan, siihen, että saamelaiset opetetaan näkemään barbaaristen tapojensa jatkamisen vahingollisuus ja mielettömyys on opettaa heille suomen kieli.

Edellä olevaan voidaan vielä lisätä, että toisaalta Lapissa saamenkielten menettäminen on edennyt salakavalammalla tavalla. Paikallaan asettuminen, liikkuvuus ja lisääntyneet seka-avioliitot ovat lisänneet saamekielen vähenemistä. Taloudellisia mahdollisuuksia tavoittelevat saamelaisnuoret lähtevät kotikylästään ja siirtyvät aluksi kuntakeskuksiin, sieltä edelleen alueen ulkopuolella sijaitseviin kaupunkikeskuksiin, joissa heidän oman kielensä puhujia on paljon vähemmän kuin muista heimotaustoista tulleista ihmisistä ja joissa keskenään viestimään joutuvilla saamelaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua enemmistön kieltä eli suomea.

Kun saamelaiset avioituvat eri kieliryhmistä tulevien kanssa yhä useammin joutuvat he turvautumaan enemmistön kieleen puhuessaan keskenään, jolloin he siirtävät enemmistön kielen myös lapsilleen. Vaikka lapset oppisivat puhumaan myös vanhempiensa puhumaa kieltä, heidän on käytettävä enemmistön kieltä, koska se avaa tien arvostukseen, valtaan, kauppaan ja ulkomaailmaan. Työpaikat, sanomalehdet, radio ja televisio käyttävät useimmiten työntekijöille, kuluttajille, mainostajille ja tilaajille yhteistä enemmistön kieltä.

Tavallinen tulos on tästä, että saamelaisvähemmistön nuorilla aikuisilla on taipumus tulla kaksikieliseksi ja sen jälkeen heidän lapsistaan tulee yksikielisiä, enemmistö kielten puhujia. Yleislinja on ollut se, että saamenkieliset vanhemmat haluavat lastensa oppivan enemmistö puhuman suomenkielen, että heidän lapsensa voivat menestyä koulussa ja työpaikoilla, ja lapset eivät halua oppia vanhempiensa kieltä, vaan ainoastaan enemmistön kielen ymmärtääkseen televisiosta tulevia ohjelmia, koulussa ja leikkitovereita. Olen itse nähnyt joutunut henkilökohtaisesti kokemaan tämän prosessin. Tulos on se, että lapset oppivat suomea, mutta eivät vanhempiensa kieltä. Lopulta vain vanhukset puhuvat enää saamea, kunne viimeinenkin kuolee.

Kauan ennen tätä lopputulosta saamenkieli on rappeutunut, koska se on menettänyt koko ajan kielen monimuotoisuuttaan, äidinkielen sanoja on unohtunut ja siihen on liitetty vierasta sanastoa ja suomen kielen kieliopin piirteitä. Saamenkielen on uhanalaisuuden määrittämisessä ratkaisevaa on se, että siirtyykö kieli edelleen vanhemmilta lapsille. Kun kielen siirtyminen katkeaa kieli on tuomittu. Vaikka kuluisi yli 80 vuotta ennen kuin viimeinen kieltä sujuvasti osaava lapsi ja hänen kanssaan itse kieli kuolee. Näin on parhaillaan tilanne kehittymässä Länsi-Inarissa, missä aktiivisia inarin saamenkielen käyttäjiä oli vuonna 1950 noin 60 niin nyt heitä on enää 5-10.

Tekijöitä joiden ansiosta kielen siirtyminen vanhemmalle lapselle todennäköisesti jatkuu, ovat suuri kielen suuri osuus väestöstä, valtion tunnustama kielen asema virallisena valtakunnallisena tai paikallisena kielenä, puhujien asenteet omaa kieltään kohtaan, ja puuttuvat siirtolaiset, jotka puhuvat monia muita kieliä. Valtion tuki ei kuitenkaan takaa saamenkielen asemaa tilanteessa, jossa suomen 10 000 saamelaisesta 7000 asuu saamelaisalueen ulkopuolella.

Jos ajatellaan Pohjois-Lapin metsä ja kalastajasaamelaisia niin heidän osaltaan voidaan todeta, että he ovat joutuneet kahdelta suunnalta tulleen vyörytyksen kohteeksi: alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja uudisasukkaiden. he ovat joutuneet mukautumaan uuteen kulttuuriin. He joutuivat opettelemaan viljelemään maata ja puhumaan suomea. Oma kieli hiipui pois vähitellen. Syy oli valtion. Saamenkielen puhumista pidettiin vaarallisena ja sen puhuminen kiellettiin. Inarin metsä ja kalastajasaamelaiset joutuivat luopumaan vähitellen elämäntavastaan ja vaihtamaan puhumansa kielet suomeksi. Nyt rauenneella hallituksen esityksellä vielä nykyistäkin ahtaamman saamelaismääritelmän nojalla pyrittiin lyömään lopullinen este kalastaja- ja metsäsaamelaisista polveutuvien ihmisten identifioitumiselle saamelaiseksi. Tätä puolta muuten ansiokkaassa tutkimusraportissa ei käsitellä.

Takaisin