Helsingin yliopiston suomenkielen professori Ulla-Maija Kulosen, lehtori Irja Seurujärvi-Karin ja dosentti Risto Pulkkisen toimittama kirja Saami a Cultural Encyclopedia (kustantaja SKS 2005) on katsaus saamelaisten historiaan, kulttuuriin ja nykypäivän saamelaisuuteen myös saamelaisten itsensä näkökulmasta: osa kirjan kirjoittajista on itse saamelaisia. Kirjoittajat ja aihepiirit edustavat saamelaishistorian, kulttuurin ja kielen tutkimuksen ja tuntemuksen laajaa kirjoa. Kirjoittajat tarkastelevat etnisen vähemmistön asemaa ns. saamelaisten asuinalueella Skandinaviassa. Miten saamelaisten itseymmärrys on muuttunut ja minkälaisia uusia muotoja etnisen identiteetin ilmaiseminen on viime vuosikymmeninä saanut? Miten koulutuksen kasvava rooli yhteiskunnassa, joukkotiedotusvälineet, julkiset palvelut ja siirtyminen pois perinteisten elinkeinojen harjoittamisesta kuten poronhoidosta ovat vaikuttaneet saamelaisiin ja saamelaisuuteen? Teos on englanninkielinen ja on tarkoitettu kansainväliseen käyttöön. Ei liene uskaliasta väittää, että lukijalla on nyt ensimmäisen kerran mahdollisuus valtaväestöjä edustavien asiantuntijoiden lisäksi tutustua myös saamelaisten tutkijoitten kirjoittamiin omiin teksteihin siitä, miten he hahmottavat saamelaiskulttuurin keskeisten elementtien pohjalta menneisyyttä, tätä päivää, kieltä ja kulttuuria.

Kirja siis johdattaa tiedon tarvitsijan saamelaiskulttuuriin selvittämällä saamelaisia koskevia asioita; mitä me tiedämme koltista tai Sompion vanhoista lapinsuvuista? Tietokirjoja saamelaisista ei tähän mennessä ole julkaistu, joten teos on ensimmäinen laatuaan. Lukija voi itse teoksen avulla arvioida ja jäsentää oman aikamme saamelaista maailmaa ja -yhteiskuntaa ja meneillään olevaa murrosta. Kirja toimii siten ikkuna saamelaisten nykymaailmaan ja -yhteiskuntaan. Kirjan aiheita silmäillessä joutuu kysymään ovatko aiheiden valintaa vaikuttaneet koulukunta ja maailmankatsomuksen lisäksi eri kirjoittajien ominaislaatu, käytettävissä oleva lähdeaineisto, aikaisempi tutkimus ja muut käytännölliset näkökohdat

Viimeksi kuluneiden vuosien aikana on monien saamelaistutkimusta sivuavien tieteenalojen edustajien tekemät tutkimukset tuonut myös uudentyyppisiä ja aikaisempaa laajempia esimerkiksi historiallisia, poliittisia, sosiaalisia ja etnokulttuurillisia näkökulmia ja viitekehyksiä. Varhaisempi saamelaistutkimus on muuttunut erilaisten näkökulmien, lähestymistapojen ja tutkimuskohteiden monimuotoisuudeksi. Teoksen on johtolankana on kysymys saamelaisten alkuperästä, saamelaisalueen ja kulttuurinpiirteiden esittely. Asutusta, kieltä, kulttuuria ja elinkeinoja koskevat tietoiskut tuovat lukijan eteen koko ajan erilaisia saamelaisia koskevia kuvauksia. Tiiviistä ajatuksia herättävästä teoksesta nousee monia näkökulmia pohdittavaksi. Teosta ei kuitenkaan ole syytä lukea pohjoismaisen saamelaistutkimuksen kaiken kattavaksi esittelyksi, vaikka teoksesta saattaa saada sellaisen käsityksen, että teoksen kirjoittajat edustaisivat kaiken kattavasti saamelaistutkimuksen pohjoismaisia tutkijoita.

Artikkeleissa esitettävä perspektiivi kohdistaa mm. näkökulmansa saamelaisalueen asutukseen ja kolonialismiin, valtakuntien rajojen aiheuttamiin muutoksiin. Kirjoituksessa mainittujen alueiden lähihistoria sisältää useita dramaattisia käännekohtia. Useimmiten muutokset ovat valtioiden, eivätkä paikallisten ihmisten aikaansaannoksia. Rajojen syntyminen ja alueiden muodostuminen on ollut eri valtioiden politiikan tulosta. Kirjan teksteistä voidaan siten löytää ne piirteet, jotka selittävät aluetta hallinnoivien valtioiden erityislaatuista politiikkaa, joka on kohdistunut eri tavoin saamenmaan eri alueisiin ja sitä kautta niissä asuviin saamelaisiin. Nämä kirjasta löytyvät tiedot auttavat ymmärtämään sitä mitä Pohjoismaiden valtioiden harjoittamasta politiikasta on seurannut mm. poronhoitajasaamelaille.

Saamelaisille kieli on ollut aina tärkeä. Pari vuosisataa, 1800- ja 1900-luvuilla, kestäneestä valtioiden assimilaatiopolitiikasta huolimatta saamelaisten kosketus omaan kieleen ei kadonnut. Saamenkielen rikkaus ilmenee erityisesti metsästykseen, kalastukseen, poronhoitoon ja lumeen liittyvän sanaston kautta. Saamelaisten perinnetietoon on aina kuulunut kyky kuvata ympäristöään sanallisesti. Toisin sanoen sanallisen kuvauksen avulla oli pystyttävä liikkumaan maastossa; kieli toimi näin eräänlaisen sanallisena karttana. Saamelaisten on oman kielellisen oppimisen lisäksi ollut lähes pakko oppia myös toista, valtaa pitävien kieltä. Kamppailu oman kulttuurin säilyttämiseksi onkin aina sisältänyt paradoksin siitä, että tätä kamppailua on jouduttu käymään valtakulttuurien kielellä. Kaksikielisyys ja muut kulttuuriset taidot valtakulttuurien parissa pärjäämiseksi on asettanut saamelaisille monia haasteita. Toisaalta näitä taitoja on voitu hyödyntää saamelaisen kulttuurin säilymisen hyväksi. Kulosen ym. toimittama kirja on yksi esimerkki siitä, miten saamelaiset voivat tehdä itsensä näkyviksi, saada äänensä kuuluviin ei vain Pohjoismaiden sisällä, vaan laajemman kansainvälisen lukijakunnan keskuudessa.

Kansainvälisten saamelaisten tutkijoiden ja muiden saamelaisten aktivistien toimesta saamelaiset ovat alkaneet nähdä itsensä myös osana globaalia kokonaisuutta, osana maailmanlaajuista alkuperäiskansojen yhteisöä. Toinen saamelaisten elämään yhä enemmän vaikuttava tekijä on tiedotusvälineiden - radion, TV:n ja lehdistön - roolin jatkuva kasvu. Kirjassa tarkastellaan saamenkielisen lehdistön ja radion toimintaa, sen suhdetta valtaväestön tiedotusvälineisiin ja niiden tarjoamaan kuvaan saamelaisista ja saamelaisuudesta.

Teoksesta selviää, että Saamelaisalue on laaja ja olosuhteet poikkeavat toisistaan. Siitä löytyy tietoja siitä, että vanhimmat elinkeinot ovat olleet metsästys ja kalastus, jolloin tarvittiin vain muutamia poroja kantoporoina ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Poronhoito pysytteli pienimuotoisena kauan aikaa. Vasta 1700-luvun keskivaiheilla se yleistyi nykyisen Suomen alueen saamelaisten keskuudessa. Puolipaimentolaisporonhoidossa voitiin käyttää kiinteitä asumuksia, kuten esimerkiksi talvikylää kolttien keskuudessa. Kesäisin siirryttiin järviltä toisille. Sittemmin poronhoidon rinnalle kehittyi vähitellen karjanhoito, jonka saamelaiset omaksuivat suomalaisilta. Se edellytti kiinteää asutusta: aluksi kodassa asumista ja sittemmin siirtymistä hirrestä rakennettuihin tupiin. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui kaikkialla siirtymistä paimentolaiselämästä kiinteään asutukseen ja nykyisin tavataan jutaavia saamelaisia vain Enontekiöllä. Heilläkin on kiinteät asunnot, joissa talvisin asutaan.

Saamelaisten elinkeinot ovat muuttuneet yhteiskunnan kehityksen mukana. Siten ei voida enää puhua vain poroja hoitavista eikä yksistään kalastavista tai metsästävistä saamelaisista, vaan monialayrittäjistä. Vaikka kirjassa kerrotaan monipuolisesti poronhoidosta, ei ainakaan minulle selvinnyt se, että suurin osa saamelaisista ei enää elä poronhoidosta, kalastuksesta ja pienimuotoisesta maanviljelystä. Yhä useampi saamelaisista toimii opettajina, terveydenhuollon parissa, valtion viroissa, palvelualoilla tai muissa ei- perinteisissä ammateissa. Sosiaalinen asema ei saamelaisten kuten ei valtaväestönkään keskuudessa perustu enää yksinomaan varallisuuteen tai perhetaustaan. Tänä päivänä yhä useamman saamelaisen kohdalla henkilökohtainen menestys on paremminkin koulutuksen varassa. Tällä kehityksellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Tämän päivän saamelaisnuori ei voi automaattisesti vanhempiensa tapaan valita elinkeinokseen perinteistä poronhoitoa. Varsinkin tehoporonhoito on johtanut tilanteeseen, jossa laidunten suojelemiseksi poromääriä on jouduttu tarkistamaan laidunten kantokyvyn edellyttämälle tasolle ja sitä kautta myös poronhoitajien määrä on pienentynyt. Ne saamelaisnuorista, jotka ei ole kiinnostuneita kouluttamaan itseään mutta ovat pakotettuja valitsemaan jonkun toisen elämänuran kuin esimerkiksi poronhoidon, saattavat tuntea itsensä syrjäytyneiksi.

Kolmas merkittävä tekijä koulutuksen roolin ja tiedostusvälineiden vaikutuksen kasvamisen rinnalla on valtion julkisten palveluiden kuten terveydenhuollon tuleminen lähemmäksi saamelaisia. Koulutus ei toki tuo tullessaan vain materiaalista hyötyä tai sosiaalisen aseman nousua. Koulutus tarjoaa myös välineitä etniselle itseymmärrykselle. Kirjassa selviää juuri se, kuinka saamelaiset itse ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun valtaväestön ja saamelaisten välisistä suhteista ja näiden suhteiden kulttuurisista ja poliittisista vaikutuksista. Kuinka tutkimus, koulutus ja julkiset tiedotusvälineet ovat muokanneet saamelaisten identiteettiä? Ovatko saamelaiset onnistuneet ottamaan haltuun nämä kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen vaikuttamisen väylät ja pystyneet antamaan niille kasvot? Miten tämä modernisoitumisprosessi on vaikuttanut saamelaisten perinteisiin ja perinnetietoon - kulttuuriin kokonaisuutena? Kirja antaa jossain määrin vastauksen kysymyksen: Mitä on olla saamelainen uudella aikakaudella - moderneissa pohjoismaisissa yhteiskunnissa.

Teoksessa sivutaan myös alkuperäiskansojen nykyisiä ongelmia, jotka usein tavalla tai toisella liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen. Saamelaisten kohdalla voisi todeta perinteisten asuinalueiden ekologisen tasapainon järkkymisestä ja sen vaikutuksista perinteisiin elinkeinoihin. Kirjassa esitellään eri yhteyksissä myös alkuperäis -ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta (ILO), jonka Norja ainoa maana pohjoismaista on ratifioinut. Suomessa näyttää elävän sitkeänä näkemys, että ILO-sopimuksen avulla nykyisille saamelaisille voitaisiin myöntää kaikki mahdolliset oikeudet, jotka kuuluvat perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen. ILO-sopimus ei kuitenkaan anna mahdollisuuksia siihen, että saamelaisille palautettaisiin sellaisia oikeuksia, joita heillä ei ole koskaan ollutkaan. Mikäli tällaiseen tilanteeseen jouduttaisiin, ajaudutaan tilanteeseen, jossa joudutaan kaventamaan muun väestön oikeuksia. Tällainen ei ole oikeusvaltiossa edes mahdollista. Tähän ovat myös Euroopan ja YK:n ihmisoikeustuomioistuimet päätyneet kaikissa viimeaikoina annetuissa tuomioissaan.

Teoksessa ei ilmene se, että ILO-sopimus on tehty paimentolais- heimojen ja keräilytaloudessa elävien kansanosien elinolosuhteiden ja siihen liittyvien maan käyttöoikeuksien turvaamiseksi. Sopimuksella ei ole tarkoitettu muuttaa Suomen kaltaisen järjestäytyneen yhteiskunnan olosuhteita. ILO- sopimuksen tarkoituksena on ollut vaikuttaa ensisijaisesti työoloihin liittyviin kysymyksiin. Siinä yhteydessä on pyritty myös suojaamaan perinteisten elinkeinojen harjoittamisessa tarpeellisia käyttöoikeuksia ja oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Perinteisiä käyttöoikeuksia ovat metsästys ja kalastus. Maankuoren alla olevien kivennäis- ja muiden luonnonvarojen on eri valtioissa vanhastaan katsottu kuuluvan asianomaiselle valtiolle eikä traditionaalisen käyttöoikeuden piiriin. ILO-sopimuksella eivoida kuitenkaan puuttua omistusoikeuteen. Mikäli omistusoikeudesta tai sen käytöstä on erimielisyyttä, asia saadaan ratkaistuksi viimekädessä kansallisessa tuomioistuimessa. Teoksessa puuttuu siis ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyvään maaoikeuskysymyksen moniulotteisuutta ja ristiriitoja koskeva kuvaus esim. sitä miten Suomessa ILO-sopimuksen kansallisessa valmistelussa painotetut ahtaat etniset kriteerit ovat johtaneet konfliktiin saamelaisiakin vanhemman lappalaisväestön kanssa. Tällaiset historiaan perustumattomat poliittiset valinnat ovat kärjistäneet ristiriitoja ja ovat vaikeuttaneet koko alkuperäiskansa keskustelun saattamista Suomessa historiallisesti oikeaan kontekstiin. Mikäli ILO-sopimuksen ratifioinnin halutaan onnistuvan ja siihen liittyviä konflikteja sovitella, ei ahdas etninen ulottuvuus yksinään riitä. ILO-sopimuksen vastustaminen Ylä-Lapissa on ollut niin huomattavaa, että pidän sitä tähän asti merkittävimpänä etnisenä konfliktina Suomessa.

ILO-sopimuksen ratifiointiesteiden poistamisessa tulisi pyrkiä löytämään keinot historiallisten tapahtumien moninaisten kehityspiirteiden selvittämisen avulla. Tutkimuksen on otettava huomioon historiallisen jatkuvuuden merkitys lappalaisuudesta saamelaisuuteen ja päinvastoin. ILO-sopimukseen vedoten on vaadittu valtion nykyisten hallinnoimien alueiden palauttamista takaisin saamelaisille. Tähän on kuitenkin todettava, että mikäli saamelaisväestölle halutaan heille joskus kuuluneet oikeudet maahan ja vesiin palauttaa, on ensin määriteltävä nämä oikeudet. Mikään tähän mennessä tehty selvitys Suomessa ei osoita, että saamelaisten kotiseutualueella olevat entisten lapinkylien maat olisivat kuuluneet Ruotsista ja Norjasta Suomeen pääasiassa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneille rekisterisaamelaisille tai heidän esi-isiensä omistukseen. Sen sijaan asiakirjojen avulla voidaan osoittaa, että erityisesti lappalaisväestö (=josta saamelaiset polveutuvat) on omistanut maata saamelaisten kotiseutualueella, joka tri Wirilanderin mukaan perusti uudistilan veromailleen oikeuksiensa turvaksi. Teoksessa esitetyt tulkinnat tekevät ILO-sopimuksesta koskevista kirjoituksista poliittisia päämääriä sisältävän kokonaisuuden.

Kirja on kaikesta huolimatta todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirja avartaa näkemyksiä saamelaisiin ja heitä koskevaan tutkimukseen. Kirjasta käy ilmi miten saamelaisalue ja saamelaiset eri pohjoismaissa määritellään. Näiden määritelmien lisäksi se sisältää kulttuurillisesti paljon muutakin. Kirjoittajat ovat ilmeisesti yrittäneet liittää kuhunkin teemaan paljon saatavilla olevaa tietoa, mikä tekee kirjasta jossain määrin sirpaleisen ja viimeistelemättömän. Jos koko kirja lukeminen ei kiinnosta, voi yksittäisiä teemoja mielestäni lukea itsenäisinä kokonaisuuksina. Kaiken kaikkiaan teos on varsin oivallinen lisä saamelaisia koskevaan tutkimukseen. Useiden kirjoitusten lopussa tärkeimpiä lähteitä esitellään muutamalla sanalla, mikä perustelee kehotusta lukea lisää. Näin tiedonhaluista lukijaa houkutellaan lisälukemiston pariin. Kiitoksia antaa aihetta se, että toimittajat ja kirjoittajat ovat koonneet kiinnostavan ja haastavan kokonaisuuden, jonka suurin vahvuus tulee esille oivallisten, osin yllättävienkin aihevalintojen avulla. Kirjan kiistattomana ansiona on lukuisten mielenkiintoisten teemojen tuominen samojen kansien väliin. Käytännönkäteisyyteen pyrkivän otteensa vuoksi kirja on siten mitä parhain lähdeteos saamelaisten asioista kiinnostuneille opiskelijoille ja muutoin kiinnostuneille. Teoksen lopussa on kattava hakemisto sekä luettelot lähdekirjallisuudesta ja kuvien karttojen lähteistä.

Teoksen eittämätön ansio on erinomainen ja kiinnostava kuvitus. Myös taitto sekä karttojen ja kuvien käyttö on lukijaystävällistä. Kaikkinensa teos on ulkoisesti näyttävä. Saamelaisten historiaan ja kulttuuriin painottuva teos ei vanhene hetkessä. Mutta maailma on muuttunut viimeisen 10-vuoden aikana paljon. Saamelaisten historiaan ja saamelaisten oikeuksiin liittyvät asiat näyttäytyvät aivan eri tavalla kuin vuonna 1995, jolloin Eduskunta käsitteli lakiesitystä saamelaiskäräjälaiksi, jossa määriteltiin se millä kriteereillä ihminen on saamelainen. Tätä kirjassa ei riittävästi kirjassa valoteta. Tämä ja aikaisemmat julkaisut osoittavat, että kiinnostus saamelaisia kohtaan on viime vuosina lisääntynyt kovasti; seminaareja, opinnäytetöitä ja keskustelutilaisuuksia on järjestetty enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kun tiedetään, että saamelaisten tutkimustraditio on varsin nuorta, on kirjan ilmestymistä pidettävä myös tältäkin osin historiallisena askeleena. Kirjan ilmestyminen on myös historiallinen asia tilanteessa jolloin käydään keskustelua pohjoisesta ulottuvuudesta ja sen sisällöstä. Se mitä tähän mennessä tiedetään saamelaisista tai lappalaisista on pääasiassa pääväestöjä edustavien tutkijoiden tuottamaa tietoa. Joten heidän tieteellinen työ muodostaa vankan perustan saamelaisten omalle tutkimukselle. Ilman aikaisemmin tehtyä tutkimustyötä saamelaisten oman tutkimuksen lähtökohdat olisivat muutoin paljon huonommat. Mielestäni kaikella saamelaisiin liittyvällä tutkimuksella on tärkeä merkitys saamelaisten itsetunnon kannalta. Joten tutkimustulosten heijastusvaikutukset saattavat olla siiten merkittävät myös saamelaisille. Olen varma siitä, että saamelaisiin liittyvä tutkimus ja heidän oma näkökulmansa auttaa tiedostamaan saamelaisten asemaa muuttuvassa maailmassa. Luotettavilla tutkimustuloksilla voidaan vaikuttaa sellaisiin mm. poliittisiin ratkaisuihin, jotka koskevat valtion, saamelaisten ja lappalaisten välisiä kiistoja, porolaidunten tilaa jne.

Kirja elävöittää kaikesta huolimatta saamelaisten historiaa, siinä on valikoituja menneisyyttä ja nykyisyyttä koskevia välähdyksiä. Toivottavaa olisi, että tulevaisuudessa vahva kulttuurihistoriallinen asiantuntemus yhdistyisi yhä suuremmassa määrin saamelaisaluetta koskevaan poikkitieteelliseen tutkimukseen. Näin saataisiin mahdollisuuksia ymmärtää saamelaisuuden/lappalaisuuden moninaisia merkityksiä erilaisissa historiallisissa konteksteissa kuten miten aikoinaan annetut säännökset syrjäyttävät vähitellen saamenkielen ja miten peurakantojen romahtaessa alueelle alkaa muodostua ns. suurporonhoitoa ja miten lappalaiset perustava oikeuksiensa turvaksi tiloja veromailleen.

Takaisin