Sapmelas-lehden toiminnasta
Sapmelas-lehden historiaa
Sápmelašin (suom. saamelainen) perustamisesta tuli marraskuussa 2014 kuluneeksi 80 vuotta. Lehti oli saamelaisten oma ja saamelaisille tarkoitettu kulttuurilehti, joka kykeni ilmestymään ankeissakin olosuhteissa, esim. sodan aikana. Kun lehti alkoi ilmestyä vuonna 1934, oli maailma Saamenmassakin aika lailla toisenlainen kuin nyt, ihmisikää myöhemmin.
Saamenkielisen lehden perustaminen 1930-luvun taloudellisen laman olosuhteissa oli varsin rohkea teko, varsinkin kun 1930-luvun politiikkaan kuului kaikenlaisten "poikkeavien" pikku heimojen sulauttaminen suureen suomalaiseen kansaan. Tuohon aikaan saamen kieli oli vastatuulessa jopa saamelaisille tarkoitetuissa kouluissa ja hengellisessä palvelussa. Esim. Inarin opiston rehtorin Tuomo Itkosen (1894-1984) yritykset saada tukea saamenkielisten alkeisoppikirjojen laatimiseen eivät johtaneet juuri mihinkään tuloksiin.
Suomen puolella saamelaisten kansalliset pyrkimykset olivat kovin heikkoja verrattuna esim. Norjan puoleen, jossa saamelaiset olivat eläneet kovan norjalaistamispolitiikan paineessa jo vuosikymmenien ajan. Valistuneiden ihmisten mielestä Suomen saamelaiset kansanryhmänä tarvitsivat mahdollisuuksia, joiden varassa he voisivat välittää kielensä ja kulttuurinsa edistämiskeinot ja tavoitteet. Monet suomalaiset sivistyneet näkivät, että pääväestön tuli antaa saamelaisille takaisin tällaiset mahdollisuudet, koska sehän se oli ne vienyt tai tehnyt mahdottomaksi saamelaisen omaehtoisen kulttuurin ylläpidon. Vaikka Lapin Sivistysseura kuulosti nimestään alkaen holhoavalta, sen perusajatus oli luoda edellytyksiä sille, että lappalaiset voisivat itse ajaa omia etujaan.
Lapin Sivistysseuran perustamiskokous 11.12.1932 päätti esittää Suomen hallitukselle mm., että
- valtion kustannuksella julkaistaisiin saamenkielinen aapinen
- valtion kustannuksella toimitettaisiin saamelaisille säännöllisesti ilmestyvää lehteä
- valtion toimesta järjestettäisiin pikimmiten saamen kielen kurssit niille suomalaisille (kuten sairaanhoitajattarille ja papeille), jotka toimivat Lapin saamelaisten parissa
- kaikki saamelaisia ja Lappia koskevat lait ja asetukset painettaisiin myös saamen kielellä.
Lapin Sivistysseuran vuoden 1934 vuosikokous sai ilokseen avata Sápmelašin ensimmäisen numeron - selaamisesta ei voinut puhua, sillä lehdessä oli silloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin vain 4 sivua.
Sábmelašin toimittivat aluksi Paavo Ravila (1934-43) ja Erkki Itkonen (1935-50), jotka toimivat myös seuran ensimmäisinä sihteereinä. Kumpikaan ei olut saamelainen, mutta molemmat olivat Helsingin yliopiston suomalaisugrilaisten kielten professoreita, Inarissa syntynyt Itkonen vuodesta 1950.
Lehden julkaisutoiminnan mahdollisti valtiolta saatu rahallinen tuki, jonka määrä ei tosin aina vastannut odotuksia. Sábmelaš sai valtion tukea vuodesta 1935 lähtien.
Vuoden 1951 alusta Sábmelaš alkoi käyttää tarkistettua kirjoitustapaa, jota sittemmin kutsuttiin Lapin Sivistysseuran järjestelmäksi. Mutta tärkeämpi kuin kirjoitustapa oli Sábmelašin siirtyminen pysyvästi Lapin Sivistysseuran ja Inarissa kotipaikkaa pitävän saamelaisyhdistyksen Samii Litton yhteiseksi julkaisuksi. Toimituksen osoitteeksi tuli 1951 lähtien Inari, sillä päätoimittajan tehtävät otti hoitaakseen Johan Nuorgam. Lisäksi toimituskunnassa olivat mukana Oula Aikio, H.A. Guttorm, Erkki Itkonen, Erkki Jomppanen, Uula Morottaja ja Kalle Nickul. Erkki Itkonen oli ollut vastuullisena toimittajana alusta asti, ensin yhdessä Paavo Ravilan kanssa vuoteen 1943, sitten H.A. Guttormin ja K. Nickulin kanssa vuoteen 1947 ja sen jälkeen Pekka Lukkarin ja Nickulin kanssa. Nuorgamin, Itkosen ja Nickulin yhteistyö lehdentoimituksessa jatkui sitten aina vuoden 1966 loppuun ja Morottaja oli heidän mukanaan kuolemaansa (1963) saakka. Muut toimituskunnan jäsenet jättivät 1957 paikkansa Iisakki Paadarille, joka niin ikään ehti toimittaa lehteä kymmenen vuotta. Iisakki muisti senkin jälkeen lehden lukijoita mukavilla humoristisilla kirjoituksillaan.
Sábmelašin osalta elettiin jälleen lievää siirtymäkautta 1960-luvun lopulta lähtien. Uusiksi toimittajiksi tulivat 1967 Samuli Aikio ja Oula Näkkäläjärvi ja vuotta myöhemmin Pekka Sammallahti, 1974 lisäksi Sulo Aikio ja Helvi Nuorgam-Poutasuo. Toimitus itse pyrki laajempaan ja pitävämpään yhteyteen saamelaisalueen kanssa. Lapin Sivistysseuran piirissä syntyi 1973 opetusministeriölle osoitettu muistio Sábmelašintilanteesta ja tulevaisuuden tehtävistä. Sen ja erillisten aloitteiden pohjalta saatiin 1974 valtion budjettiin pieni määräraha saamelaisen julkaisutoiminnan tukemiseksi, ja hyvässä yhteisymmärryksessä saamelaisjärjestöjen kanssa sitä voitiin ruveta käyttämään Sábmelašin hyväksi.
Sábmelašia koskevaa yhteisymmärrystä saamelaisyhdistysten taholla lisäsi myös Lapin Sivistysseuran vilpitön pyrkimys laajentaa lehden julkaisijapohjaa. 1970-luvun puolivälissä seuran puheenjohtaja Johannes Helander sekä sihteerit Samuli Aikio ja Tarmo Salo järjestivät lehteä koskevia yhteisneuvotteluja ja päästiin niin pitkälle, että Sábmelašille muodostettiin vuosiksi 1977-78 väliaikainen toimitusneuvosto, joka koostui Suomen saamelaisjärjestöjen edustajista. Suunnitelmana oli tehdä Sábmelašista järjestöjen yhteisjulkaisu ja samalla kasvattaa lehden taloutta ja ilmestymiskertoja tuntuvasti. Hanke kuivui kokoon, koska haviteltua valtionapua ei saatu nostetuksi riittävästi eivätkä järjestötkään olleen vielä kypsiä muodostamaan tarvittavaa yhteistä julkaisuelintä. Työtä yhteisymmärryksen etsimisessä jatkettiin pitkin 1980-lukua pitämällä kokouksia 1983 Riutulassa, 1989 Karigasniemessä, Inarissa 1991. Lehti toimi edelleen - vuoden 1979 oikeinkirjoitusuudistuksesta lähtien Sápmelaš-nimisenä - Lapin Sivistysseuran ja Samii Litton julkaisuna vuoteen 1987 asti ja sen jälkeen Lapin Sivistysseuran siipien suojissa vuoteen 1994 asti. Kun lehden 60-vuotisjuhlat pidettiin Inarissa 1993, tilanne näytti vielä kohtalaisen valoisalta. 19.6.1993 lehdelle perustettiin oma kannatusyhdistys, jonka kotipaikka oli Inari.
Päätoimittajana vuodesta 1980-1999 välisenä aikana toimi lähinnä talkootyöpohjalla allekirjoittanut tarkastaja Jouni Kitti, ja toimitustyöhön osallistuivat myös Oulun yliopiston saamelaisopiskelijat, opettajat ja saamelaisjärjestöt. Lehden talous pysyi jatkuvasti tiukkana. Suomalaisen yhtenäiskulttuurin kuvaan ei ole kuulunut kulttuurien monimuotoisuuden edistäminen, vaan yhdenmukaistaminen ja sen yhtenä osana saamenkielen hiljainen hävittäminen ja samalla saamelaisen identiteetin painamisessa näkymättömiin. Tällaista politiikkaa toteutti vuosikymmenten ajan hallituspuolue maalaisliitto (myöh. Keskusta) yhdessä vasemmistopuolueiden kanssa. Maalaisliitolle ja sen muodostamille hallituskoalitioille on kuitenkin annettava tunnustus siitä, että saamelaisten asuin- ja elinolosuhteita on edistetty monipuolisemmin kuin Norjassa ja Ruotsissa.
On ehkä paikallaan kertoa pieni tarina siitä minkälaiseksi päätoimittajan vaihtuminen vuonna 1980 koettiin keskustan piirissä. Aloin opetella lehden tekemistä, ja kun olin toimittanut muutaman numeron, alkoi puskasta kuulua miten huonoksi lehti oli päätoimittajan vaihduttua muuttunut. Nimettömiä valituksia alkoi tulla lehden julkaisijalle Lapin Sivistyseuralle. Samoin saamelaisradion toimittajat alkoivat julkisesti moittia minua vääräoppiseksi. Niinpä saamelaisradio järjesti suoran keskusteluohjelman aiheesta, johon kuuntelijat saivat soittaa ja kertoa mielipiteensä. Olin yllättynyt siitä myönteisestä palautteesta minkä ohjelma sai aikaan. Sen jälkeen saamelaisradio ei enää uskaltanut aiheeseen palata. Yllättävää oli myös havaita se, että tilaajien määrä kasvoi jatkuvasti minun päätoimittajakaudellani.
1990-alussa Pekka Sammallahti ilmoitti yllättäen olevansa halukas lehden päätoimittajaksi. Sammallahdella oli tuolloin yritys jonka puitteissa hän ja hänen puolisonsa Inka Guttorm tekivät käännöstöitä mm. Norjaan. Sammallahden ajatuksena lienee ollut laajentaa yritystoimintaa Sápmelaš-lehden päätoimittajuudella tai peräti lehden julkaisutoiminnan siirtämisellä yritykseensä. Sammallahtihan oli kuulunut 1970-luvulla perustettuun lehden toimituskuntaan, mutta hänen näyttönsä tuolta ajalta olivat jääneet varsin vähäisiksi. Niinpä hänen ehdotuksensa ei saanut vastakaikua lehteä julkaisevassa kannatusyhdistyksessä. Monet kannatusyhdistyksen hallituksen jäsenistä kokivat, että päätoimittajan vaihtaminen tilanteessa jossa lehden toimitustyö oli tuottamassa hedelmää, olisi kentälle päin huono signaali, ja sitä paitsi Sápmelaš oli tuolloin ainoa saamenkielinen kulttuurilehti pohjoismaissa. Kannatusyhdistys katsoi, että tärkein asia oli tuohon aikaan lehden rahoituspohjan turvaaminen eikä uuden päätoimittajan palkkaaminen, semminkin kun tämän palkka olisi niellyt lehden julkaisemiseen varatut vähäiset resurssit.
Oma toimintaperiaatteeni oli, että puhelinkulut ja toimitustyöhön liittyvät matkakulut lehden ylläpitäjä Lapin Sivistysseura ja myöhemmin kannatusyhdistys korvasivat esitettyjen laskujen pohjalta. Myös juttujen hankintaan liittyvät matkapäivärahat korvattiin valtion matkustussäännön mukaan. 1990-luvulla kannatusyhdistys maksoi minulle joistakin vaativimmista juttujen kirjoittamisesta toimituspalkkiota, enimmillään vuodessa n. 3000 markkaa (n. 500 euroa). Suurin osa lehden budjetista meni painatukseen, postitukseen, kielen tarkistukseen ja kuvapalkkioihin. Omat rahalliset ansioni saamenkielisten juttujen kirjoittamisesta koostuivat siitä, että samaan aikaan kirjoitin Lapin Kansaan Sami Jietna (suom. saamelaisten ääni) -palstalle viikoittain suomeksi ja saameksi. Vuosittain siitä työstä ansioni olivat parhaimmillaan 15 000-20 000 markkaa vuodessa.
70-vuotisen taipaleen päättyminen
Tarkasteltaessa Sápmelašin lähes 70-vuotista taivalta, huomataan miten usein ja paljon saamelaisilla on ollut vaikeuksia kulttuurinsa säilyttämisessä ja ylläpitämisessä. Koululakien ja lukuisten muiden lakien nojalla suomalainen yhteiskunta on yrittänyt sulauttaa meidät itseensä. Välillä näköpiirissä näyttikin olevan saamenkielen ja saamelaisen elämänmuodon nopea katoaminen. Vasta 1970-luvun alkupuolelta lähtien tilanne alkoi parantua saamelaisten omien pyrkimysten edesauttamana.
Nuorempi saamelaispolvi näki selvästi mihin johtaa se alistumisen tie, johon vanhemmat olivat tottuneet. Sápmelaš-lehdelle tämä kuitenkin tiesi uudenlaisia vaikeuksia. Monesti ulkopuolisten yritykset tukea saamelaisia on koettu holhouksena ja Sápmelaš koettiin tällaisen holhouksen välineeksi. Siksi vaadittiin, että Sápmelaššin tuli olla "meidän oma lehti". Monien pienten askelten kautta tähän oltiinkin pääsemässä. Vuonna 1993 Norjassa oli alkanut ilmestyä kaksipäiväinen saamenkielinen sanomalehti áššu (suom. hiillos). Lehti tavoitteli lukijoilta koko saamelaisalueelta. Sápmelaššin kannatusyhdistys yritti jatkaa oman lehtensä ilmestymistä yhteistyössä áššun kanssa siten, että yhdistys palkkasi kesätoimittajan, joka kirjoitti lehdelle juttuja.
1990-puolivälissä tehtiin laaja lukijatutkimus Sápmelaš-lehden vastaanotosta. Tulos yllätti myönteisesti. Erityisesti nuoret ja lapset kokivat lehden "meidän lehdeksi". Vuonna 1995 saamelaisen kulttuurin turvaamiseksi tarkoitetun määrärahan käytöstä päättäminen siirtyi kuitenkin vasta perustetulle saamelaiskäräjille, jonka kulttuurilautakunta eväsi Sápmelašilta tuen. Tämän seurauksena lehden saama vuotuinen valtionapu tippui 50 000 eurosta 8500 euroon. Saamelaiskäräjien päätös ja viesti oli selvä: lehti oli päätetty lakkauttaa. Käytännössä lehden tarina päättyi vuonna 2001. Virallisesti lehden ilmestyminen loppui vuonna 2002, jolloin ilmestyi viimeinen numero "Saamelaiset ja ympäristö". Numeron kustansi Euroopan unioni.
Oma kauteni päätoimittajana
Sápmelaš pyrki minun päätoimittajakautena toimimaan sen perusajatuksen pohjalta, että etusijalla on saamelainen ja hänen kulttuurinsa. Tämä kattaa saamenkielen, saamelaisen ajattelutavan ja kaikkea sitä mikä koskettaa tavalla tai toisella saamelaiselämää. Tähän ajatukseen perustui lehden toimituspolitiikkakin. Kun alettiin keskustella saamelaisten kulttuuriautonomiasta, painotin, että syrjäseutujen kylien elämänedellytysten säilyttämisessä on loppujen lopuksi kyse saamelaiskulttuurin säilymisestä. Mikäli kulttuuriautonomia ymmärrettäisiin ainoastaan valtion saamelaiskulttuurin tukemiseksi tarkoitettujen varojen jakamisena yksittäisille saamelaisilla ja saamelaisten järjestöille, oltiin menossa vikaan. Kulttuuriautonomiakäsite laajasti ottaen liittyy koko saamelaisten elämänedellytysten turvaamiseen.
Toiminnallani pyrin valamaan luottamusta ja uskoa saamelaisten elämään ja niille arvoille, jotka ovat olleet rakkaita meitä edeltäneille saamelaissukupolville. Ympäristö on aikojen alusta lähtien ollut saamelaiskulttuurin voimanlähde, jonka merkityksen toivoin toimituksen tuovan esille. Tällaisesta laiminlyönnistä luonto tavalla tai toisella muistuttaa. Toin esille, että elämme aikoja, jolloin valtayhteisöillä näyttää olevan entistä suuremmat valmiudet hyödyntää myös saamelaisalueiden ympäristöjä Pohjoismaissa. Tavaroiden tuottamisella mitataan edistystä. Totesin sivukylien silloisen kehityksen valossa menettävän elinvoimansa varsin nopeasti. Valitettavasti, sillä juuri niissä on perinteinen saamelaiselämä säilyttänyt monia luontoon ja luonnon käyttöön pohjautuvia piirteitään.
Nuo ajatukseni olivat siis peräisin Sápmelašin lakkauttamisen ajoilta, joista on pian kulunut viitisentoista vuotta. Sapmelas-lehden tekeminen avasi silmäni näkemään sen rappion johon saamenkielinen väestö oli ajettu; itsetunto oli nitistetty, tervettä kansallista ylpeyttä ei ollut. Lehden ollessa lakkauttamisuhan alainen pidin lakkauttamista vääränä toimenpiteenä ja tunsin luonnollisesti katkeruutta. Kun kunnialla pääsin eroon lehden tekemiseen liittyvistä vastuista, koin kuitenkin suurta helpotusta, koska sen jälkeen saatoin keskittyä arvioimaan itsenäisesti ja vailla sidoksia lehden julkaisijoihin mikä tämä ILO sopimus oikein on, ja palauttaako sen ratifioiminen saamenkielen takaisin niin kuin johtavat saamelaispoliitikot väittivät. Tein kaikkeni heidän valheellisen rakennelman läpivalaisemiseksi ja sen takana olevien tarkoitusperien paljastamiseksi. Lopputuloksen me nyt tiedämme sen jälkeen kun eduskunta äänin 162-28 hylkäsi saamelaiskäräjien ja oikeusministeriön yhdessä kehittämän entistäkin syrjivämmän saamelaiskäräjälakiesityksen. ILO-sopimuksen ratifiointiesitys on vielä muodollisesti hengissä, mutta julkisessa keskustelussa ja parlamentaarisessa käsittelyssä pahoin ryvettyneenä ja kolhittuna. Itse luotan siihen, että uusi oikeusministeri tulee saamansa informaation perusteella tekemään oikeat ratkaisut.