Aluksi

Tapaus, josta nyt kerron on vuodelta 1956; osallistuin tuolloin heinäkuussa Saariselällä Mannerheimin lastensuojeluliiton järjestämään ryhtileiriin, joka pidettiin Luttojokivarrella sijaitsevalla liiton majalla. Sain kuulla leiristä koulun kevätjuhlan jälkeen kätilö Aino Jomppaselta, joka hyvin innostavassa sävyssä suositteli osallistumista leirille. Pitemmittä puheitta pyysin, että jos vain hänelle sopii, että hän ilmoittaisi minut leirille. Tarjous tuntui kiinnostavalta; voisinhan tavata muita samanikäisiäni.

Matka Saariselälle

Matkustin Kaunispäälle Eskelisen linja-autolla. En ollut sitten evakkomatkan (1944-1945) käynyt näin etelässä. Kun saavuin perille käynnissä oli nimenhuuto. Suurin osa leirille ilmoittautuneista oli jo paikalla. Aluksi selitti leirin johtaja ryhtileirin tarkoitusta ja tavoitteita. Marsalkka Mannerheim nimi nousi esiin. Saimme kuulla miten hän oli johtanut suomalaisten urheaa taistelua venäläisiä vastaan toisessa maailmansodassa ja muutoinkin hänen merkittävä roolinsa itsenäisen Suomen symbolina tuli selväksi. Ne näyttivät olevan asioita joilla oli erityisen suuri painoarvo liiton toiminnassa. Päivä alkoi tavallisesti pienellä aamiaisella ja sen jälkeen pidettiin aamunavaus. Aurinko paistoi ja ympäristö oli kauneimmillaan. Leiriaika muodosti kaikkine ohjelmineen ikimuistoisen kokonaisuuden meille kaikille osallistujille. Välillä sääskien karkoittamat porot etsiytyivät suojaan läheiselle soramontulle.

Uudelleen Saariselälle kesällä 2009

Kun kävin uudelleen samalla paikalla vuonna 2009, tunnelma oli täysin toisenlainen. Kaunispään rinne oli tupaten täynnä rakennuksia, hotelleja, lomamajoja, laskettelurinteitä ja hiihtohissejä. Kadut kuhisivat elämää. Ihmettelin tunturin rinteille pysäköityjen autojen suurta määrää. Läheisellä lentopallokentällä oli käynnissä ystävällisessä hengessä paikallisia kamppailuja. Kahviloissa näkyi ihmisiä kannettavat tietokoneet päällä, jotkut puhuivat satelliittipuhelimillaan toiselle puolen maailmaa. Tilanteessa oli jotain sellaista, joka pani pohtimaan maailman muuttumista täälläkin. Ympäristössä näkyvät tunturit nousivat korostuneesti ikimetsien yläpuolelle. Tunnelmassa välittyi viidenkymmenen neljän vuoden välinen kohtaaminen; minulla oli mahdollisuus nähdä täältä vuonna 1956 pidettyyn Mannerheimin lastensuojeluliiton ryhtileiriin ja sen herättämiin muistoihin ja mielikuviin. Kokemusta syvensivät vielä erilaiset leirin aikaiset tapahtumat, jotka nostivat haikeita muistoja. Tässä oli yllättäen tullut tilaisuus pysähtyä ja nähdä noissa maisemissa jotakin jotka kertoivat myös jotakin omasta itsestänikin.

Mitä leiri merkitsi minulle?

Leiri näin jälkeen päin katsottuna merkitsi minulle paljon. Se laajensi siihen astisen maailman rajoja kauemmaksi kotiseutuni ulkopuolelle näkemään, että ihmisiä asuu täällä harvaan asutulla alueella myös muualla kuin Lemmenjoella. Leiri antoi minulle mahdollisuuden astua sellaiselle alueelle, mistä minulla ei ollut aikaisempia kokemuksia. Tunne ei välttämättä ollut kovin vahva, mutta muistan, että tuosta viikosta on tallentunut ainutkertaisia kokemuksia, pieniä väläyksiä tunnelmista, joiden tavoitteleminen myöhemmin vuosien vierimisen myötä on ollut vaikea tavoittaa.

Aika haalistaa muistot

On siis aika kertoa millaista oli olla mukana mitä tein tuolloin viikon aikana täällä Saariselällä, Luttojokivarrella Kaunispään ja Iisakkipään ihanissa maisemissa. Muistikuvat tuosta viikosta nivoutuvat kiinteästi yhteen tämän kirjoituksen syntytarinan kanssa. Aution erämaan ja outojen ihmisten kohtaaminen nousevat mieleeni samoin havainnot taustalla kohoavista tuntureista ja ikimetsistä, joissa tiesin isäni Lassi-Uulan 1900-luvun alussa paimentaneen poroja. Minua kiinnostivat innokkaana koulumaantiedon harrastajana kysymykset milloin nämä alueet olivat syntyneet, miten ihmisen toiminta oli aikojen saatossa niitä muovannut, mikä oli tämän paikan tarina ja merkitys minulle?

Muistot tuolta viikolta ovat kuin jäänne menneisyydestäni. Muistoillani kytken itseni seudun pitkään historialliseen jatkumoon samoin niihin suomalaisiin poikiin ja tyttäriin, jotka kanssani täällä osallistuivat leirille. Kaikki tähän liittyvät tarinat kietoutuvat tavalla tai toisella yhteen ja muodostavat yllättävän nopeasti joka puolelle rönsyilevän kokonaisuuden.

Mielestäni leiri oli tärkeä siihen osallistuneiden määritellessä ja pohtiessa itseään. Alussa häpesin, että olin saamelainen. Leiriin tullessani minulla oli lapintakki päällä. Olin ainoa saamelainen, toiset leiriläiset olivat eri puolilta laajaa Lappia, kauimmaiset Sallasta, Simosta ja Torniosta. Ikäiseni pojat ja tytöt täällä herran kukkarossa saivat täällä tulkita itseään ohjatusti uusin tavoin, tutustua itseensä ja hyväksyä toisensa. Täällä tarjoutui minullekin mahdollisuuksia luoda kontakteja ja kokeilla monenlaisia yhdessä olon muotoja. Tilanne minulle ujolle saamelaispojalle tilanne oli haastava.

Aktiviteettäjä ja kokemuksia leiristä

Erityisen mieleenpainuvia olivat Luttojokivarressa pidetyt iltatilaisuudet. Siellä oli jokaisella mahdollisuus kertoa erilaisia tarinoita, lausua runoja tai laulaa. Muistan miten yhtenä iltana eräs torniolainen tyttö pyysi kertomaan tarinoita kotiseutuni lappalaisten elämästä. Nousin seisomaan ja laitoin neljän tuulen lakin päähäni ja aloin kertoa Lisman erämaakylässä riehuneesta "Lisman pirusta". Välillä pidin tauon katsellen ilmeitä. Tunnelma tiivistyi; "Jouni jatka", kuului kannustavia kommentteja yleisön joukosta. Torniolaisen tytön kanssa jatkui keskustelu seuraavana päivänä. Hän oli iloinen ja vaaleatukkainen kasvoillaan jonkinlainen elämää pursua ilme. Hänessä tuntui asuvan syvällinen sielu. Tähän keskusteluun hänen kanssaan olin varautunut pitkää ja huolellisesti. Hän kannusti minua elämänilollaan ja optimismillaan. Tunsin pitkästä aikaa itseni reippaaksi ja rohkeaksi.

Seuraavana päivän iltanuotiolla jatkui keskustelu tällä kertaa lappalaisesta kulttuurista mitä se on ollut ja mitä se on. Välillä joikasin tunnetun joikun äitini pikkuserkusta Inguna Gandasta. Muistin mitä T.I. Itkonen oli näihin liittyvistä asioista kirjassaan Suomen Lappalaiset vuoteen 1945 asti kertonut. Niiden pohjalta kuvailin miten maailma näissäkin kairoissa oli aikoinaan lappalaisille täynnä yliluonnollisia voimia. Lappalaisten maailmaan kuuluivat myös pahat voimat: ikimetsissä asuvat peikot, kummitukset, maahiset staalot. Uskonto ja uskomukset kuuluivat elämään. Lähes kaikki askareet olivat täynnä uskonnollisia merkityksiä. Haltijat hallitsivat luontoa ja eläimiä.

Aikoinaan ihmiset täällä muuttivat väin vähän elinpiiriään. Toisinaan he kaatoivat puita nuotioitaan varten ja hakkasivat aukkoja metsään leiripaikoikseen, joita täälläkin lähiympäristössäkin näkyi. Heidän metsästyksensä oli rajoittunutta, sillä heidän keskuudessaan vallitsi vielä itsesäätely. Metsästystä harjoittavia yhteisöjä ohjasivat puoleksi uskonnolliset, puoleksi eettiset lait. Ne kuvastivat ihmisen ja ympäristön välistä tasapainoa. Kun oli näitä meidän lappalaisten kulttuuriin ja historiaan liittyvistä asioista kertonut tunsin ensimmäisen kerran, että minut oli huomattu myönteisessä hengessä. Se tuntui hyvältä. Leiri ole täyttänyt toiveeni. Tästä oli hyvä jatkaa.

Lähialueet tutuiksi

Myös lähialueet tulivat viikon aikana tutuiksi. Siellä pääsimme esittämään itsemme metsänpoika ja metsäntyttöryhminä ottamalla alue haltuumme varsin suvereenilla otteella. Retkeilyn lisäksi liikunta ja erilaiset kilpailut olivat lähes jokapäiväisiä. Urheilu näyttäytyikin eri yhteyksissä nimenomaan yhdistävänä tekijänä. Välillä parin kaverini kanssa kävimme yhdessä onkimassa Luttojoesta taimenia, välillä kiipeilimme Kiilopään päältä ihastelemassa Saariselkää ja sen ympäristön erämaa-alueita.

Tarinaa iltanuotiotilaisuuksilla

Iltanuotiotilaisuuksia katse kontaktit, fyysinen läheisyys johtivat melkein aina keskusteluun leiriläisten kanssa. Kun kerroin tulevani Inarista ja olevani saamelainen herätti se heti kiinnostuksen kansallisuudestani. Tämän kuultuaan, levisi naapurini kasvoille kiinnostunut ja myönteinen ilme, kun hän kysyi "Jouni olet siis Inarista. Miten hauskaa tavata aito lappalainen. Eikös tämä Lappi olekin kaunis maa? Olen aina halunnut käydä täällä. Mutta kerro minulle miten te saamelaiset tulette toimeen talvella tulipalopakkasilla ja kesäkuumien aikaan hyttysten kanssa." Näistä ja monista muista asioista riitti kokonaisen viikon ajan keskusteltavaa. Kysymyksiä tuli enemmän kuin niihin ennätin vastata.

Se mikä minulle selvisi viikon aikana oli se, että olin erilainen kuin nuo muut. Olin heille outo, kaiken lisäksi lappalainen, joka tulin kylmästä ja sääskien piinaamasta maasta. Olin näille ihanille suomalaispojille ja tytöille vieras, mutta kiinnostava. Jatkaessamme iltatilaisuuksissa tarinointia yksi ja toinenkin leiriläinen näytti tietävän joitakin asioita lappalaisista ja Inarista. Sen joku tiesi, että suuri osa lappalaisista on poromiehiä, mutta siihen tietämys lappalaisista lopahtikin. Joku muisti, että lappalaiset ovat nokisia ja likaisia. Välillä puhuttiin suomalaisia ja lappalaisia erottavista piirteistä. Viimeinen päivä oli juhlava. Muistan vieläkin leirin vetäjän kannustavien päätössanat ihanteiden merkityksestä nuoren ihmisen kasvuprosessissa.

Leirin johtaja leirin hengen luojana

Ihailin leirin johtajan joustavaa älyä ja monipuolista asiantuntemusta, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden tarttua ongelmaan kuin ongelmaan. Hän tyylinsä oli niukka ja koruton, mutta eloisa. Iskevin lyhyin lausein, monimutkaisia rakenteita karttaen pedagosisesti itseään säästämättä hän jakoi meille leiriläisille tietoa monista asioista kuten piispa Wallinmaan kuolemasta sota-aikana leiripaikkamme lähistöllä. Hän kertoi miten neuvostoliittolaiset desantit hyökkäsivät heinäkuun 4 päivänä 1943 täällä Laanilassa linja-auton kimppuun, jossa oli 19 matkustajaa. Yksi matkustajista oli virkamatkallaan ollut Oulun silloinen piispa Yrjö Wallinmaa, jonka desantit murhasivat raa'asti. Kunnia hänen muistolleen.

Hän toi loppupuheenvuorossaan esille, että yhteiskunta jonka jäseniä te leiriläisetkin olette muodostuu erilaisista ihmisistä. Kun sitten aikuisina suunnittelette toimenpiteitä täytyy osata myös toteuttaa ne. Niistä vastaa joka ihminen itse. Nämä sanat jäivät minulle elämänohjeena kummasti mieleen.

Välillä leirin johtaja kertoi sodan vaurioista ja elämästä täällä ja Lapin jälleen rakentamisesta karttaen kuitenkin äärimmäisiä ilmauksia. Näin jälkeen päin voisi todeta, että leirissä kylvettiin siemen joka minun kohdalla kuluneiden vuosikymmenten aikana on konkretisoitunut saamenmaaksi jossa kaikille ihmisille ja heidän ajatuksilleen on ihmisoikeuksien hengessä sijaa.

Muutama vuosi leirin jälkeen Lapin kanssa uutisointiin miten Kaunispäälle räkkää pakoon noussut lähes 5000-päinen porotokkasta saksalaisten miinan ja räjähdyksessä oli kuollut satoja poroja. Me leiriläiset liikuimme kullan kimalluksen houkuttelemina enimmäkseen Luttojoki ja Laaniojan varressa. Jotkut saivat kultahippuja koevaskauksissa.

Lopuksi

Kuten edellä oleva osoittaa viikon ryhtileirillä vierähtäneen nopeasti. Se oli myös herättänyt minussa monia ajatuksia. Paluumatkalla Inariin huomasin ajattelevani tulevaisuuttani joko täällä Inarissa ja muualla. Tulisiko minusta mitään, mutta silloin ne olivat pelkkiä mietteitä ja haaveita. Edessäni oli kuitenkin tuntematon tulevaisuus. Minkälaista olisi saamelaisena työskennellä kouluttamattomana suomalaisessa yhteiskunnassa? Pystyisinkö mihinkään kunnolliseen työhön? Muilta leiriläisiltä olin kuullut viikon aikana kunnianhimoisista tulevaisuuden suunnitelmista. Joku voisi sanoa, että leirin sisältö oli jonkinlaista aivopesua, itseohjautuvaa assimilaatiota suomalaiseksi. Minulle leiri merkitsi kuitenkin uuden polun alkua, jonka tallominen edelleenkin jatkuu.

Takaisin