Seuraavassa pohdiskelen miten nykyinen rakennemuutos vaikuttaa perinteiseen saamelaiseen yhteisöön ja miten tässä muutosprosessia käy saamenkielen?

Lappilainen yhteiskunta on kuluneen sadanviidenkymmenen vuoden aikana käynyt perusteellisia muutoksia, eikä muutosprosessin pää ole suinkaan vielä näkösällä. Erityisen merkittävällä tavalla muutoksia on tapahtunut saamelaisalueen haja-asutusalueiden taajamissa. Ennen niin elinvoimainen maatilatalous on lähestulkoon kokonaan loppunut. Peruselinkeinoista ainoastaan porotalous on enimmäkseen säilyttänyt paikkansa, mutta huonot porolaitumet ja uudet poronhoitotavat ja -välineet ovat aivan toisenlaiset kuin muutama sukupolvi sitten. Elinkeinon kannattavuus on suurissa vaikeuksissa.

Porotalous on muuttunut työvaltaisuudesta kohti konevaltaisuutta, väkeä on jatkuvasti muuttanut kuntien suurimpiin asutuskeskuksiin, alueen saamelaisten ikärakenne on vanhentunut. Toisaalta saamelaisalueen kuntiin on perustettu yritystoimintaa (mm. matkailu), mikä kuitenkin muodoiltaan on olennaisesti toisenlaista kuin vanha sivuelinkeinona harjoitettu käsityö, veneen ja rekien ja ahkioiden valmistaminen. Liikenneyhteyksien tehostuminen on lisännyt liikkuvuutta ei vain maaltapaon muodossa vaan myös saamelaisalueen sisällä.

Monet saamelaisalueen haja-asutusalueen kylistä ja taloista ovat tulleet riippuvaisiksi Ivalon, Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kaltaisista keskuksista sen jälkeen kun pikkukylistä koulut ja kaupat ovat lopettaneet toimintansa. Saamelaisten omavaraisuus on muuttunut peruselintarvikkeiden kohdalta pitkälti valintamyymälävaraisuudeksi. Teollistuneen urbaanin yhteiskunnan mukavuudet ovat levinneet myös saamelaisten keskuuteen ja vähentäneet asumisessa ja asuinympäristössä eroa suurimpien keskusten ja maaseutumaisen elämisen välillä. Ylälappilainen monirakennuksinen pihapiiri tupineen ja aittoineen on hävinnyt poromiesten uudenaikaisten tyyppitalojen tieltä, joista maisemaan sulautumien on joskus kaukana. Harva poromies sitä tuskin pohtii tätä suunnitellessaan paikkaa asuinrakennukselleen. Samalla on perinteinen saamelaisyhteisön sidonnaisuus höltynyt, yhteiset tapahtumat talkoot ja muut työt ovat jääneet menneisyyteen ja monet ovat korvanneet sen kirkonkylän diskolla.

Saamenkielen elvyttämisen kannalta tätä kuvattua muutosprosessia ei ole eri tieteenalojen piirissä lainkaan tutkittu. Oletuksia ja selityksiä tästä aiheesta on kuultu laidasta laitaan. Sen aika on nyt kun etsitään yhteistyötä eri tieteiden välillä saamenkielen ja kulttuurin elvyttämiselle.

Nykyajan saamelaiselle ei enää oma kylä riitä kuin seitsemän vuotta -jo syntymässä hän käy muualla. Sen jälkeen hän lähtee kouluun joka tavallisesti sijaitsee muualla kuin kotikylässään. Ensin ala-asteelle, sitten kirkonkylään, mahdollisesti Inariin, Ivaloon, Utsjoelle, Enentekiöön, Rovaniemelle, Helsinkiin.

Aikaisemmin kylien saamelaisyhteisö oli sosiaalisen elämisen alue, joka piti väestön koossa. Tällaisen saamelaisyhteisön perusta oli tietty paikka ja yhteisötunne ja yhteisö säilyi niin kauan asukkailla oli jotakin yhteistä. Sen jälkeen se oli asuinpaikka. Siihen asti kylä on ollut tärkeä saamelaislapsille; heidän maailmansa rajoittui suurelta osin lähialueeseen ja sen ihmisiin, joista heille muodostui varhaisin sosiaalisten suhteiden ja elämäntavan malli. Täällä lapset oppivat saamenkielen ja oppivat käsittämään mitä on saamelaiskulttuuri.

Saamelaiskulttuuri kielineen on siis saamelaisten kokemuksen ilmaus. Kulttuurille ominaisen tradition perinteineen hän oppi vanhemmiltaan, yhteisöltään, tovereiltaan ja naapureiltaan yhtä hyvin kuin vanhemmiltaan ja opettajaltaan lapsi oppi ryhmänsä perinteen ja sen mitä hänen oli tiedettävä ja tehtävä tullakseen yhdeksi heistä pohjoissaamelaiseksi, koltaksi ja inarinsaamelaiseksi.

Saamelaisalueen kehityskaaressa voidaan viimeisen sadan vuoden jakson kestäessä havaita kaksi selvää murrosta, ensimmäinen näistä ajoittui vuosisadan vaihteen (1800-1900) tienoille ja toinen toisen maailmasodan jälkeiseen kauteen. Vuosisadan vaihteen tienoilla alue eli vielä parhainta aikaa monipuolisine elinkeinoineen sekä vahvoine väestöpohjineen, mutta muutospaine oli samalla voimakas. Uudet keksinnöt ja työmenetelmät alkoivat vähitellen hajottaa yhteistoimintoihin perustunutta elinkeinoelämää sekä luoda pohjaa väestölliselle taantumisen kaudelle. Tätä oli edesauttanut 1800-luvun jälkimmäisenä puoliskona alkaneet nälkävuodet, jolloin Inarin kautta siirtyi Jäämeren rannikolle 8000-10 000 ihmistä eri puolelta Suomea. Inarinsaamelaisistakin meni yli 200 Norjaan, mikä tuolloin olleesta väestömäärästä oli suuri. Toinen suuri inarinsaamelaisiin kohdistuvan väestökadon aiheutti espanjan tauti, jonka seurauksena 200 inarinsaamelaista menehtyi.

Epävirallisessa henkilökohtaisessa kanssakäymisessä oli sukulaisuuden merkitys naapuruutta tärkeämpi, eikä ole enää yleensä tapana poiketa asialle naapuriin iltaa istumaan kuten ennen. Kaiken kaikkiaan aikaisemmin Tenon-varren maanviljelijäyhteisöjen ja Länsi-Inarin poronhoitoyhteisöjen keskinäinen kyläily oli vilkkainta. Saamenkielen asemaan vaikuttaa koululaitoksen lisäksi se, että yhä harvempi saamelaisnuori on kiinnostunut maatila tai poronhoidosta. Edellytyksiä saamelaiskulttuurin olemassaololle sekä on että ei ole. Elinkeinoja koskeva rakennemuutos on katkaissut tämän jatkumon kertaheitolla. Niinpä nykyisen aineellisen kulttuurin modernisoituminen ja ylisuomalaistuminen on tällä karulla ja köyhällä alueella edistynyt pitkälle: alueen nuori väki on enimmäkseen suuntautunut teollisten, akateemisten, palveluammattien kautta kohti urbaaneja elämänmuotoja. Alueen eläköityvän saamelaisväestön siirtäminen tiivistä kylämiljööstä kuntien suurimpiin taajamiin myös heikentää saamelaisyhteisöjen yhteisön kokemuksen perinteen säilymistä. Saamelaisalueen suullisen perinteen asema on tänään paljolti toinen kuin ennen toista maailmansotaa.

Aikaisemmin keskeinen osa siitä tiedosta, jota tarvittiin luontaiselinkeinoissa, sairauksien hoidossa ja parantamisessa, ruuan ja vaatteiden, rakennusten ja työkalujen valmistuksessa, sekä vuotuis ja perhejuhlien vietossa yhtä hyvin kuin käsitykset hyvästä ja pahasta opittiin perheen ja kyläyhteisön piirissä kuuntelemalla vanhempia ihmisiä ja tekemällä niin kuin he neuvoivat.

Elämän ulkoisten puitteiden muuttuessa ja ihmisten alueellisen ja sosiaalisen liikkumalan laajetessa vanhojen tieto ei enää ole sopinut uusiin oloihin. Koululaitos sekä joukkotiedotusvälineet ovat yhä enenevältä osalta ottaneet vastatakseen tiedon ja tradition siirrosta uusille sukupolville sekä toimintaa ohjaavien arvostusten siirrosta uusille ja toimintaa ohjaavien arvostusten ja tarpeiden luomisesta. Myös ne työt, joita tehtiin suurella joukolla ja höystettiin perinteisillä sukkeluuksilla, sekä iltapuhteet, jolloin oli aikaa kuunnella vanhojen ihmisten kertomia pitkiä tarinoita menneiltä ajoilta ja pohdiskella itse kullekin sattuneiden tapausten merkitystä ovat muuttuneet televisioilloiksi, joiden jutut ovat toisesta maailmasta.

Yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksen niissä kylissä joissa maatilatalous luontaiselinkeinoineen on ajettu alas on se, että nuorempi väki muuttaa muualle. Siihen vaikuttavat alueen tarjoamat niukat mahdollisuudet, koulutus ja työmahdollisuuksien puute, vieraantuminen ovat tekijöitä, jotka aiheuttavat poismuuttoa.

Muutos on koskenut koko saamelaisten ja alueella asuvan muun väestö elämänaluetta; työntekoa, ajankäyttöä, asutusta, koulunkäyntiä, kanssakäymistä ja harrastustoimintaa. Se on merkinnyt perinteisen maailmankuvan ja elämän arvojen muuttumista. Alueen perinteinen poronhoitokulttuuri on hajonnut ja sulautunut yhtenäiskulttuuriin.