Kun raito lähti liikkeelle!

Oltuani alkukesästä 1959 Inarinjoki varressa Ranttilan Uulalla renkinä, lähdin saatuani raivausurakan valmiiksi elokuun alussa Inariin ja sieltä edelleen Lemmenjokisuulle tapaamaan äitiäni. Saavuttuani Inariin huomasin siellä paljon saamenvaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Tuota pikaa minulle selvisikin, että oli alkamassa kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Päätin jäädä katselemaan ja kuulostelemaan.

56 vuoden jälkeen on mahdotonta enää muistaa kaikkea sitä mitä tuon konferenssin aikana tapahtui ja keitä kaikkia tapasin jne. Elämässäni on paljon tuon ajankohdan jälkeen tapahtunut ja myöskin saamenmaan ja sen asukkaiden maailma tuosta ajasta paljon muuttunut. Silti saatan vieläkin muistaa tuosta viikosta joitakin ihmisiä, heidän ilmeitään ja joitakin konferenssin aikana käsiteltyjä teemoja. Konferenssin tilaisuuksista on mieleeni jäänyt tunteita ja tuntemuksia; ihmiset, tilaisuudet, yksityiset ja monet erilliset asiat. Monet yksityiset henkilötkin erottuvat muistikuvissa.

Tuon viikon aikana jouduin ensimmäisen kerran konkreettisesti omakohtaisesti perehtymään saamenkansan silloisiin päivän polttaviin kysymyksiin. Toisaalta minulle tämä viikko näin jälkikäteen merkitsi kuitenkin kokonaisen aikakauden alkua, jonka kuluessa tutustuin pohjoismaiden saamelaispolitiikan alkuunpanijoihin, sen silloisiin ja nykyisiin toteuttajiin, moniin nyt jo keskuudestamme poismenneisiin ja vielä eläviin saamelaisiin. Inarin saamelaiskonferenssi käynnisti minun kohdaltani vaelluksen, jonka päämääränä oli saamelaisia kansana olemisen esteiden madaltaminen ja lopulta niiden poistaminen.

Päivätilaisuuksissa käsiteltiin saamelaisten asumiseen ja toimeentuloon liittyviä kysymyksiä. Tunsin epätietoisuutta ja tuskaa siitä kun kuulin kuinka huonosti olivat saamelaisten asiat siellä ja täällä. Moni esitti asiansa raskaan vakavasti

Konferenssin kuluessa huomasin eräiden voimakkaiden henkilöiden näkemyksissä olevan suuriakin eroavuuksia toteutetun saamelaispolitiikan osalta. Ajattelin naivisti tällaisten eroavaisuuksien johtuvan yksilöllisen luonteen ja mielenlaadun eroavaisuuksista, koska sellainenhan on luonnollista kaikissa yhteisen päämäärän hyväksi työskentelevissä ihmisissä. Myöhemmin tulin kuitenkin huomaamaan, että tämä olikin jäävuoren huippu kulissien takana tapahtuvasta valtataistelusta, josta en voinut tuolloin tietää mitään ennen kuin vasta 1970-luvulla puolivälissä, jolloin minutkin vedettiin siihen mukaan. Historialliseen totuuteen perustuvan puolen valinnan olen joutunut saamelaispolitiikassa saamien kokemusteni perusteella valitsemaan.

Konferenssin aikana iltatilaisuuksissa varsinkin saamelaisnuorten piirissä erilaiset näkemykset saamelaispolitiikan toteuttamisessa heijastelivat varsin pinnallisia suhtautumistapoja asioihin, jotka tavalliselle ruohonjuuritasossa eläville saamelaisille olisivat olleet elintärkeitä. Mutta aika ei ollut vielä kypsä pitemmälle meneviin johtopäätöksiin eikä myöskään konkreettisimmille toimenpide-ehdotuksille.

Erityisesti mieleeni jäi Norjan saamelainen Hans J. Henriksen, jonka saamenkieli säteilee vieläkin mielessäni mainiona esimerkkinä oivallisesta kielenkäytöstä. Kun sai viikon ajan epävirallisissa ja virallisissa yhteyksissä kuulla hänen kielenkäyttöään, huomasin, että kaikelle mitä ympäristö ja ihmiset tarjoaa: vedelle, ilmalle, taivaalle, pilville, auringon säteille, metsille, kukille, asioille ja niiden yhteyksille löytyi Hansin saamenkielessä sopivia sanoja ja nimityksiä. Havaitsinkin kohta, miten Hansin kielenkäytöstä välittyi minulle saamenkansan oma, sukupolvia aikaisemmin eläneiden saamelaisten kieli, joka soi edelleen korvissani kuin tunturipuron solinan tavoin.

Inarin konferenssin aikaan tajusin ensimmäisen kerran elämässäni, että saamenkielen hallitsemiseen ja kielen tajun säilyttämiseen tarvitaan jatkuvaa kanssakäymistä ja kielellistä vuorovaikutusta tavallisten saamenkieltä käyttävien poromiesten, kalastajien ja maanviljelijöitten kanssa. Tavassa, jolla Hanssi korosti olennaisia asioita oli erikoislaatuista voimaa. Hänen monimuotoinen ja monipuolinen persoonallisuutensa teki kaikin puolin suuren vaikutuksen minuun.

Konferenssin aikana tapasin muutamia saamelaisvanhuksia, joiden iän uurtamista kasvoista huokui elämän kokemus ja viisaus. Kaiken kaikkiaan Inarin konferenssi oli minulle löytöjen aikaa saamelaisasioissa. Se herätti uinuneen uteliaisuuteni saamenkansan asioihin ja pani analysoimaan erilaisia toimintatapoja saamelaisten alisteisen aseman parantamiseksi. Se raito, joka tuolloin lähti liikkeelle, jatkaa edelleenkin matkaansa, ohjastajien vaihtuessa.

Konferenssin aikana minulle selvisi myös, että saamelaiset koostuivat laajalla alueella hajallaan asuvista pienistä ryhmistä, joilla oli erilainen kieli ja ajattelutapa ja joka oli erilaisten intressiryhmien pirstomaa.

Konferenssin jälkeen pidettiin viikon mittainen ensimmäinen pohjoismaiden saamelaisnuorten leiri, johon osallistuin. Leirin johtajana toimi utsjokelainen Juhani Högman eli "Pikku Jussi". Oli mieleenpainuvaa tavata ja tutustua minulle ennestään tuntemattomiin, iloisiin ja niin mielenkiintoisiin saamelaisnuoriin, joista monestakin tuli elinikäisiä ystäviä.