Åbo Akademin yhteiskuntatieteellisen tutkimusyksikön julkaisusarjassa on ilmestynyt muutama vuosi sitten Dmitri A. Funkin ja Lennard Sillanpään toimittama teos, joka käsittelee Pohjois-Venäjän pieniä alkuperäiskansoja. Lähinnä tutkijoiden käyttöön tarkoitettu opaskirja on julkaistu kaksikielisenä laitoksena, venäjäksi ja englanniksi. Kirja kuuluu Suomen ympäristöministeriön rahoittamaan pilottiprojektiin, jossa on mukana Pohjois-Venäjällä ja Venäjän Kaukoidässä sijaitsevia alueita.

Kirjan alussa luodaan yleiskatsaus siihen, miten Venäjän kansallinen politiikka on vaikuttanut pohjoisen alkuperäiskansoihin 1600-luvulta meidän päiviimme asti. Laajennuttuaan Siperiaan 1500-luvulla Venäjä alkoi harjoittaa näillä valtavilla alueilla kolonialistista politiikkaa, jollaisen uhriksi monet alkuperäiskansat eri puolilla maailmaa ovat joutuneet. Vaikka etäisyydet olivat pitkät ja Siperia kaukana pääkaupungista, verotus oli tsaarinvallan aikana järjestetty tehokkaasti. Myös aluetta koskevaa lainsäädäntöä ja kaupankäynnin sääntöjä kehitettiin.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen nuori Neuvostoliitto harjoitti alueella alkujaan innovatiivista politiikkaa, joka kuitenkin myöhemmin muuttui alistavaksi ja sulauttamiskehitystä suosivaksi. Neuvostovallan vakiinnuttaminen kesti pohjoisilla alueilla pitempään kuin muualla. Pohjoisen asukkaille myönnettiin erivapauksia mm. veroista ja armeijasta, ja alueella pantiin toimeen erilaisia uudistuksia, joilla pyrittiin ottamaan huomioon pohjoisen asukkaiden erityispiirteet ja elinkeinot. Myös koulunkäyntiä järjestettiin ja perustettiin kulttuurikeskuksia, joilla takapajuisuutta pyrittiin vähentämään. Erityisen vaikea tehtävä oli alkuperäiskielten saattaminen kirjoitettuun muotoon. Kirjoitettujen kielten kehittäminen alkoi 1920-luvun lopulla.

Alkuperäisasukkaille tärkeä tapahtuma oli omien piirikuntien perustaminen. Ensimmäisinä oman alueen saivat nenetsit vuonna 1929. Samaan aikaan alkoi poronhoidon ja maatalouden kollektivisointi, joka oli kuitenkin hidasta. Kollektivisoinnin myötä alkoi sulautuminen muuhun väestöön, sillä monet joutuivat tuolloin muuttamaan pysyvän asutuksen pariin isompiin asutuskeskuksiin.

Vapautus asepalveluksesta kumottiin vuonna 1937, joten alkuperäisasukkaat osallistuivat Neuvostoliiton suureen isänmaalliseen sotaan. Vuonna 1957 alkoi paimentolaisheimojen sulauttaminen muuhun väestöön: vaeltavaa elämää viettäneille ihmisille rakennettiin taloja ja he siirtyivät pysyvän asutuksen piiriin. Perinteistä elämänmuotoa vahingoitettiin tuolloin tavalla, jonka vaikutukset tuntuvat vieläkin. Perheet hajosivat, kun miehet lähtivät edelleen tundralle, mutta vaimot jäivät pysyviin asumuksiin. Lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin, joten heiltä vietiin mahdollisuus oppia perinteisiä taitoja. 1960-luvulla alkuperäisasukkaita alettiin siirtää suurempiin kyliin ja kaupunkeihin. Seurauksena oli juurettomuutta. Perinteiset kalastus- ja metsästysmaat jouduttiin jättämään. Sulautuminen muuhun väestöön sai lisää vauhtia, sillä suurempien asutuskeskusten väestö oli etniseltä taustaltaan kirjavampaa.

Lopulta 1960- ja 1970-luvulla harjoitettiin avointa venäläistämispolitiikkaa: kouluopetusta annettiin vain venäjäksi, ja joissakin paikoissa oli oman kielen puhuminen kokonaan kiellettyä. Kielet ja kansalliset kulttuurit alkoivat rapautua. Alkuperäiskansoihin suhtauduttiin isällisen holhoavasti.

1980-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa koitti perestroikan ja glasnostin aika. Laajalle alueelle pirstoutuneiden vähemmistökansojen asuttamilla seuduilla paljastui nyt monenlaisia sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia, ekologisia ja etnokulttuurisia ongelmia, jotka oli aikaisemmin työnnetty taustalle. Lehdistössä alettiin avoimesti keskustella alkuperäiskansojen katastrofaalisesta tilanteesta. Avoin keskustelu johti siihen, että vuonna 1990 perustettiin näitä pohjoisia alueita asuttavien vähemmistökansojen keskusjärjestö, joka on aktiivisesti ajanut vähemmistöjen oikeuksia. Lainsäädäntöön on saatu muutoksia, ja julkisella keskustelulla on ollut positiivinen vaikutus yleiseen mielipiteeseen. Alkuperäiskansat saavat nyt vaatimuksilleen enemmän tukea.

Venäjän taloudelliset vaikeudet ovat heikentäneet pohjoisten kansojen koulutusta ja terveydenhuoltoa sekä alkuperäiskielten ja -kulttuurien opetusta. Vähemmistöjen väestömäärä on kuitenkin alkanut kasvaa, osittain siksi, että seka-avioliittojen lapset rekisteröidään alkuperäisasukkaiksi, osittain siksi, että kansallisia kieliä on elvytetty ja niitä käytetään yhä enemmän esimerkiksi työpaikoilla ja lehdistössä.

Pohjoisen alueen alkuperäisväestö ei ole lukumäärältään suuri, vain 184 500 henkeä, mutta he asuvat alueella, joka on kaksi kolmasosaa Venäjän federaation pinta-alasta. Kaikkiaan alueella asuu kymmenen miljoonaa ihmistä, mikä on kuusi prosenttia Venäjän väestöstä. Alkuperäiskansoilla syntyvyys on korkeampi kuin muulla väestöllä. Myös kuolleisuus on suurempi - alkuperäiskansoihin kuuluvia kuolee muita enemmän mm. onnettomuuksissa. Alkoholimyrkytykset ja itsemurhat ovat myös muuta väestöä yleisempiä, mikä kertoo psyykkisestä pahoinvoinnista.

Markkinatalouteen siirtyminen on vaikuttanut ikävällä tavalla alkuperäisasukkaiden työllisyyteen. Työkykyisistä ja -haluisista 25-30 prosenttia on työttömänä. 15 prosenttia näihin kansoihin kuuluvista ei halua palkkatyöhön, koska he harjoittavat perinteisiä elinkeinoja (poronhoito, metsästys, kalastus, yrttien, sienten ja marjojen kerääminen). Aikuisväestöstä 55 prosenttia saa elantonsa perinteisiin elinkeinoihin liittyvistä aloista, joita ovat poronhoito, kalastus, metsästys, yrttien jalostaminen, vaatteiden ja jalkineiden valmistus ja turkisteollisuus. Teollisuuden ja öljynjalostuksen tarjoamat työpaikat eivät houkuttele alkuperäiskansoja.

Perinteisten elinkeinojen katoaminen on nakertanut kansallisen kulttuurin perustaa. Yli 15-vuotiaista alkuperäiskansojen jäsenistä 48 prosenttia on saanut peruskoulutuksen. Lähes 17 prosentilla ei ole minkäänlaista koulutusta, ja puolet näistä on käytännössä luku- ja kirjoitustaidottomia. Koska peruskoulutustaso on alhainen, korkeampiin opinahjoihin eivät ovet aukene.

Pohjoisten alueiden ekologinen tilanne on aiheuttanut alkuperäisväestölle vakavia terveydellisiä ongelmia. Ekologiaa on järkyttänyt niin luonnonvarojen hyödyntäminen kuin armeijan läsnäolo alueella. Alkuperäiskansojen asuttamilla alueilla on runsaasti hiili-, öljy- ja kaasuesiintymiä. Kun valtavia luonnonvaroja käytettiin hyväksi ja aluetta teollistettiin vuosien ajan, tämän kehityksen taloudellisia, ekologisia ja sosiaalisia seurauksia ei pyritty millään tavalla ottamaan huomioon. Alkuperäisasukkaiden mielipidettä ei koskaan kysytty eikä heidän perusteltuja oikeuksiaan kirjattu lainsäädäntöön. Pohjois-Venäjän alkuperäiskansojen oikeuksien ja vapauksien suojelu ja tunnustaminen ovat Venäjän nykyisen lainsäädännön heikko kohta. Kiistatilanteissa ovat edelleen voimassa Neuvostoliiton tai Venäjän ratifioimat kansainväliset sopimukset.

Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi 25 Pohjois-Venäjällä, Siperiassa ja Venäjän Kaukoidässä asuvaa alkuperäiskansaa, joista läntisin ryhmä ovat saamelaiset, itäisin eskimot. Kansat on jaettu asuinalueen ja kielen perusteella neljään ryhmään: uralilaiseen, altailaiseen, paleoaasialaiseen ja eskimo-aleuttien ryhmään. Väestömäärältään suurin - 35 000 henkeä - on uralilaiseen ryhmään kuuluva nenetsien kansa, joka on aikaisemmin tunnettu samojedien nimellä. Pienimpiin alkuperäiskansoihin kuuluu vain parisataa henkeä. Jokaisesta kansasta kerrotaan parilla sivulla tärkeimmät tiedot: asuinalue, kieli, elinkeinot, historia, kansatieteellinen tutkimus ja maininnat historiallisissa lähteissä. Kunkin kansan kohdalla on myös mittava kirjallisuusluettelo tarkempia tietoja varten.

Teoksessa käsitellään myös alkuperäiskansojen nykyisiä ongelmia, jotka usein tavalla tai toisella liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen. Useiden kansojen kohdalla mainitaan perinteisten asuinalueiden ekologisen tasapainon järkkymisestä ja sen vaikutuksista vanhoihin elinkeinoihin. Esimerkiksi Amurinjoen saastuminen on vaarantanut kalastuksen, joka on alueella asuvien alkuperäiskansojen tärkeimpiä elinkeinoja. Viime aikoina on perustettu useita alueellisia järjestöjä puolustamaan vähemmistöryhmien oikeuksia, jotka uhkaavat jäädä markkinavoimien jalkoihin.

Venäjän saamelaisista kirja kertoo, että enää vain 13 prosenttia heistä saa elantonsa poronhoidosta. Poronhoitoa on harjoitettu 900-luvulta lähtien, alun perin pääasiassa kuljetusta varten, mutta nykyään lihan tuotanto on pääasia. Saamelaisista on teoksen mukaan erityisen paljon historiallista tietoa, koska esimerkiksi monet tutkimusmatkailijat olivat heistä kiinnostuneita.