Seuraavassa kerron niistä tuntemuksista, jotka minulla heräsivät luettuani Inger-Mari ja Niilo Aikion toimittaman kirjan "Buolbmatjavrri eallin". Suomeksi "Pulmankijärven elämä". Kirjan historiallista osuutta koskevia tietoja on kerätty aikaisemmista julkaisuista tutkimuksista, arkistomateriaaleista ja kuvista tietoja. Sen lisäksi tekijät ovat haastatelleet kymmeniä alueen saamelaisia. Näitä kaikkia tietoja yhdistelmällä on kirjoittajilta syntynyt laaja kokonaisuus, jota voi pitää tietokirjana.

Seutu on ollut pitkään harvaan asuttua, koskematonta. Kivikaudella Pulmankijärven rannoilla asuneet ihmiset metsästivät peuroja ja kalastivat. Vaikka kiinteitä asuinpaikkoja on ollut harvassa nekin välillä autioituneet pitkiksi ajoiksi kunnes tänne on taas tullut ihminen elannon perässä. Alueen vanhat asuinpaikat ovat seudun vanhinta. Alueen kulkijoina ja hyödyntäjinä ovat olleet metsästäjät ja kalastajat. Aivan asumattomia Pulmankijärven rannat eivät ole koskaan olleet autioita kuten tutkija Tuija Rankama kirjoittaa.

Pulmankijärven ympäristön saamelaisten elinkeinojen kuvaus kertoo miten vuosisatojen aikana vaihtelut ovat menneet hyvien ja huonojen aikojen mukaan. Nälkävuosina torjuttaessa hätää koetettiin saada nopeasti kehitetyksi sivuelinkeinoja. Väestö keräsi marjoja, mahlaa, parkkia, sieniä ja jäkälää ja kaikin tällä tavoin kokoon saatuja tavaroita koetettiin saada vietyä Norjaan merenrannikon kauppa-asemille. Vaihtokaupalla koetettiin paikata huonojen aikojen jättämää puutetta. Pulmankijärven alueen kaukaisten esi-isien elämä oli jatkuvaa taistelua olemassaolon puolesta, joka oli välillä epävarmaa metsästystä kalastustusta, vaarallista taistelua villieläinten kanssa ja tuntemattoman pelkoa. Heille elämä oli keskeytymätöntä seikkailua. Ja tuo hurmaava tunne täyttää monen saamelaisen eläessään uudelleen heidän elämäänsä. Alueen edelliset sukupolvet panivat päivittäin alttiiksi henkensä saadakseen sen mitä tarvitsivat elämiseensä.

Alkeellisesta kiertotaloudesta siirryttiin vähitellen tie ja liikenneolojen parantuessa uusiin tuotantotapoihin, uuden aikaisten maatalous ja kalastusvälineiden hankintaan, entistä tarkoituksenmukaisempien ja kestävien rakennusten pystyttämiseen rappeutuvien turvekotien sijalle.

Utsjoelle kuten muuallakin Tenon vesistöalueella siirtyminen uudenaikaiseen maatalouteen tai luontaiselinkeinojen muodostamaan yhdistelmään oli melko vaivatonta, jota auttoi omien palstojen ja tilojen saaminen, joka on jatkunut toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa näihin päiviin asti. En voi kyllin tähdentää sitä suunnatonta merkitystä, mikä näillä tekijöillä oli myös Utsjoen saamelaisten elämän vakiintumiseen ja kaikinpuoliseen nousuun, josta pääsivät myös alueen saamelaisten lisäksi osalliseksi Norjasta rajasulkujen seurauksensa Suomeen muuttaneet porosaamelaiset ja toisen maailmansodan jälkeen alueelle asutetut koltat.

Kuten kirjan tekijät osoittavat aikaisemmin perinteelliset lappalaiselinkeinot vaativat harjoittajalta monenlaista tietoa, osaamista ja taitoja, mutta ne hankittiin kotona, sillä isä ei aina viljellyt maata, kalastanut samalla tavalla kuin pojankin oli aikanaan tehtävä. Mutta uusi alkuperäinen elinkeino edellytti tietoja sovellettujen luonnontieteiden alati uusiutuvista saavutuksista. Nämä tiedot ja kokemukset kulkeutuivat etelästä uudisasukkaiden mukana ja Jäämeren rannikolle tehtyjen kauppamatkojen yhteydessä. Samalla lappalaiselinkeinoja harjoittavan elintaso koheni. Hänen oli jatkuvasti seurattava muuttuvaa markkinatilannetta ja toimittava omien etujen ajamiseksi. Taloudellisen murroksen ja elintason nousun vaikutukset eivät olleet yksinomaan myönteiset kuten kirjan tekijät osoittavat. Kun yksikertaisuudessaan vanhojen rakennusten tilalle pystytettiin uusia jotka täyttivät korkeamman elämän vaatimukset, noudatettiin niiden suunnittelussa toisenlaista tyyliä.

Utsjoella alueen asuinpaikkojen valinta viittaa siihen, että ensimmäiset asuinpaikat sijaitsivat suurimpien jokien suualueiden molemmilla puolin. Siellä oli maa rehevää ja suotuisaa alkeelliselle maanviljelylle ja joissa jokiin nousevat vaelluskalat oli helposti pyydystettävissä. Jokisuissa oli yksinäistaloilla mahdollisuus laajentua aikojen kuluessa kyläksi. Aluksi Utsjoen lappalaisten asutus oli puolikiinteä. Siirtymien elinkenoista toiseen tapahtui saman nautinta-alueen piirissä. Ei myöskään asutusmuodoissa ollut Inarin metsä ja kalastajalappalaisten välillä niin suurta eroa kuin on väitetty.

Pulmangin seudun asutuksen muotoutumiseen ovat keskeisesti vaikuttaneet kalastusedellytykset ja sitä tukeva tilusjärjestelmä nautintoineen. Utsjoen vanhin asutus keskittyi sen hedelmällisten jokilaaksojen alaosiin ja eteni niistä vähitellen jokivarsia ylöspäin. 1800-luvun nälkävuosina Tenon kautta siirtyi muualta Suomesta Norjaan paremman toimeentulon toivossa.

Jokisuihin perustetuista taloista muodostui vähitellen asutuskeskuksia. Niiden aukot täyttyivät kun asutus vähitellen tiheni asukkaat entistä kiinteämpään kosketuksiin toistensa kanssa. Vähitellen muodostui muutaman talon ryhmiä pitkien pitkin Tenon ja siihen laskevien jokien varsille. Pulmankirärven ensimmäisillä asuttajilla oli varaa valita parhaat alueet, ja myöhempi asutushistoria samoin kuin tiedot eri seutujen luonnonoloista osoittavat, että heidän valintansa oli osunut oikeaan. Teno ja Pulmankijärven vesistöalue on otettu lappalaiselinkeinojen käyttöön juuri siinä järjestyksessä, jossa se eri osat ovat osoittautuneet kannattaviksi. Tämä näkökohta nousi keskeisesti esiin Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kalastusolojen kartoituksessa 1970-luvulla.

Maanviljelys ei kuitenkaan ollut ainoa elinkeino. Utsjoen lappalaisten talouteen kuului myös kalastus ja metsästys Inarinjärven laskevien jokien yläjuoksulla olevilla erämailla ja vesillä sekä tietenkin myös itse suurella Inarilla ja Pulmankijärvellä. Kukin elinkeino sai osalleen tietyn vuodenajan aivan niin kuin maanviljelijän vuosi myöhemmin jakaantui myöhemmin erilaisten maatalouteen liittyvien töiden kesken.

Yhteenveto

Pulmankijärven elämää kuvaavaa kirjaa pidän tietokirjana. Jotenkin minusta tuntuu, että me saamelaiskirjallisuudesta yleensäkin kiinnostuneet joudumme liian usein tyytymään mukaansa tempaamattomasti kirjoitettuun tekstiin. Tämä saamenkielinen kirja Pulmangin saamelaisten elämästä tekee kuitenkin kiinnostavan poikkeuksen. Se ei jätä lukijaa kylmäksi. Kaikesta näkee miten kirjoittajat ovat tekstiä luodessaan olleet tosissaan ja heillä on myöskin paljon sanottavaa.

Ollessani Lapin Kansankorkeakoulussa 1961 lainasin kirjastosta täysin vahingossa, tietämättä mitään kirjoittajasta tai hänen kynän käytöstään T.I Itkosen Suomen Lappalaiset vuoteen 1945 ja sen jälkeen mikään ei ole ollut kuten ennen. Ymmärtämättä juurikaan mitään saamelaiskirjallisuudesta ja saamelaisten historiasta jäin kerralla koukkuun, josta en ole vieläkään päässyt irti. Tunnelman luominen ja vähitellen hiipivän nautinnollisuuden täyttäminen käy kirjan tekijöiltä niin hyvin ja luontevasti, että sitä saattaa vain ihastuneena ihmetellä. Itse olen kirjasta saanut hienot lukukokemukset. Mielikuvissa on voimaa ja arvoituksellisuutta, jota varmasti tarvitaan.

Pohjois-Lappi on ollut neljänsadan vuoden aikana ollut ollut monien tutkijoiden suosimaa työmaata. Myös monet uudisasukkaat ovat toinen toistensa jälkeen kulkeneet näihin seutuihin ja viettäneet siellä lyhempiä ja pitempiä aikoja. Sen lisäksi monet turkiskauppiaat ovat kulkeneet siellä, samoin kuin verottajat keräämässä valtion kassaan verotuloja jne. Muutamat saattoivat mennä naimisiinkin saamelaisten kanssa. Vähitellen tällaisten sekasuhteiden perusteella alkoi yleinen kulttuurin muuttuminen joka jatkuu edelleen. Joka tapauksessa olosuhteet olivat armottomat kaikille, seikkailijat karsiutuivat. Lapin asutushistoria on tullut hyvin tunnetuksi, mutta tosiasioita on aina käännetty ja väännetty eri eturyhmien toivomusten mukaan. Inger-Maria ja Niilo Aikion toimittama kirja Pulmangin elämästä tuo tähän virkistävän poikkeuksen, uuden näkökulman siitä miten alkuperäisväestö itse näkee oman historiansa ja selviämisen elämän ristiaallokoissa, joissa alkuperäsi väestöllä itsellään on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa kehityksen kulkuun. Tämän päivän Globalisaatio kertoo karua kieltä tästä.

Pulmankijärven saamelaisten asiat eivät olleet presidentti Kekkosellekaan outoja. Lopetan arvioni presidentti Urho Kekkosen sanoihin ... "saamelaiset omaksuvat mielellään heille sopivia uutuuksia ja ovat vapaamielisiä ja ovat vastaanottavia. Tämä käy ilmi erään englantilaisen sosiologiaprofessorin tutkimuksesta Individualism in Skolt Lapp Society (261 sivua). Tekijä oleskeli 1950-luvulla niin pitkään Sevettijärvellä, että oppi vaikeana pidetyn koltankielen ja oppi siten kansantavat ja katsomukset, joita hän ihmeekseen joutui ihailemaan."