Miksi lähdin mukaan saamelaispolitiikkaan?

Maatessani asuntolassa vapunpäivän aamuna 1953 vuoteessani liikkui monenkirjavia ajatuksia päässäni. Eikä minun päähän pälkähtänyt, että tämä päivä voisi muuttaa elämäni perusteellisesti. Loikoilin sängyssäni kuunnellen ulkoa kuuluvia kevään ääniä ja muistelin aikaisempien vuosien keväitä täällä ja Angelissa.

Maittavan aamupalan jälkeen oli aika mennä ulos ihailemaan päivän kauneutta. Ilma oli kirpeä ja kirkas aamuaurinko lupasi päivästä kaunista. Pihalla aamuauringon kirkas valo sai minut siristämään silmiäni. Oli aivan kantava hanki. Niinpä lähdimme Iisko Saran ja Antti Matinpoika Jomppasen kanssa kokeillen etenemään kantavaa hankea pitkin aluksi yli Juutuanjoen ja sen jälkeen ohi Veskoniemen Akselin talon ja siitä edelleen suoaukeaa pitkin takana näkyvää Otsamotunturia kohti.

Ensimmäiset kolme kilometriä sujuivat helposti pitkin kovaa hangen pintaa. Pian saavuimme Otsamon alapuolelle johtavalle suoaukealle. Suoalueen jälkeen matka johti loivaan ylämäkeen. Patoutunut jännitys sai minut tuntemaan itseni suorastaan sairaaksi. Aamupäivä kului vitkalleen ja ympäristön hiljaisuuden synnyttämällä kunnioituksella me äänettömät kulkijat jatkoimme taivallustamme.

Luonnolla on monia tapoja saada ihminen vakuuttuneeksi rajallisuudestaan, mutta ympärillä näkyvän hiljaisuuden toimeton vaihe oli kuitenkin mielestäni kaikkein hämmästyttävin. Näkymä oli koskematon meidän vähäisiä jalanjälkiä lukuun ottamatta. Edessämme kohosi Otsamon majesteettinen laki kylpien aamupäivän kirkkaassa auringon paisteessa. Olimme suunnilleen puolivälissä tunturin rinnettä ja meidän oli edettävä nopeasti, jotta saavuttaisimme ajoissa huipun ja ehtisimme vielä päivän valossa takaisin Inariin. Minuun teki valtavan vaikutuksen alhaalla näkyvän maiseman kyky ilmaista omaa mahtiaan, saada aikaan vaikuttava ilmapiiri, osoittaa meille meidän oma pienuutemme luonnon rinnalla.

Jatkoimme kiipeämistä loivasti ylöskäsin Otsamon huipulle johtavaa rinnettä. En ollut huolestunut reitin vaikeudesta, kysymyksessä oli vain epämääräinen levottomuus, josta kärsin aina uusien seikkailujen alla ja joka ei hellittänyt ennen kuin seikkailu oli ohitse. Minun piti tänään kokea tunturin suuruus lähietäisyydeltä. Se tuntui heittävän minulle haasteen ja vastatessani siihen sain tietynlaista tyydytystä. Koin jotakin ainutkertaista ja tunsin eläväni täysillä, sellaista en ollut siihen mennessä koskaan aikaisemmin kokenut. Ylös kiivetessäni katselin koko ajan ympärillä avautuvia maisemia. Liki puolet Inarin kunnan laajasta yli 15 000 neliökilometrin laajuisesta maisemasta oli näkösällä.

Omien rajojen etsiminen oli minulle tämän vaelluksen kiehtovimpia puolia. Tuijotin lumoutuneena auringon valossa kylpevää maisemaa. Olin hämmästynyt sen ankarasta kauneudesta ja hirvittävästä mahdista. Tunturin päältä aukeni uskomattoman kaunis näky kaikkialle alapuolella näkyvään autiolta näyttävään maisemaan.

Koulupoikana tapasin ajatella, että tunturivaelluksen suoma päihdyttävä seikkailu, kauneuden ja vaaran yhdistelmä oli ainut merkittävä asia elämässäni. Otsamolle suorittamani vaelluksen jälkeen tajusin, ettei se sittenkään ollut kaikki kaikessa. Tämän seikkailun jälkeen minun ei enää tarvinnut kiivetä tunturin huipulle osoittaakseni kuka olin, mutta siitä huolimatta halusin jatkuvasti tuntureille, koska rakastin tunturivaelluksia. Katselin lumoutuneena Otsamon päältä avautuvia näkymiä ja nautin kauan kaipaamastani tunteesta voimille ottaneen nousun jälkeen. Rinteellä puiden välissä näkyi muutama poro laiduntavan.

Otsamotunturin huipulla vapunpäivänä 1953 katsellessamme ympäristöä näimme konkreettisesti, miten kaikki liike oli lakannut, taivas selkiintynyt, se oli kuin vaskea, pieninkin äännähdys tuntui kuin pyhäin häväistykseltä, ihminen tunsi täällä todella pieneksi ja pelästyi jopa oman omaa äänensä kaikua. Tunsin itseni siinä pelkäksi siruksi ympärillä levittäytyvän erämaan maailmassa, jossa saamelaiset ja lappalaiset olivat vuosituhansien ajan eläneet ja jonne isovanhempani oli vasta sata vuotta sitten muuttaneet. Oudot ajatukset nousivat kutsumattomina mieleeni ja ympärillä levittäytyvä erämaa vesistöineen, vaaroineen ja tuntureineen vaati selitystä. Samanlaisen tuoreen tunteen valtaan jouduin viime sunnuntaina Pallaksella, jonka päältä Inarin suuntaan avautuvissa maisemissa oli sitä jotakin.

Ja kuoleman pelko, Jumalan pelko, maailman kaikkeuden pelko saivat minut valtoihinsa, ylösnousemuksen ja elämän toivo, kuolemattomuuden kaipuu, tänne tunturin huipulle tapahtunut ponnistus, ja tällöin jos koska tunsin kulkevani luojan kanssa. Aavistus luojan suuruudesta heräsi. Hiljaisuuden yliluonnollisuus, ei henkäyskään kohisuttanut ympäristöä. Ulkoavaruuden kylmyys ja hiljaisuus oli jäädyttänyt luonnon sydämen ja sulkenut sen värisevät huulet.

Tästä vapunpäivän seikkailusta alkoi minun kohdallani suuri löytöretki, jonka vaikutukset tuntuvat yhä elämässäni. Siihen mennessä minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä laajasta Inarin alueesta, vaikka lähes kaikki luokkatoverini olivat eri puolilta laajaa Inaria. Minua oli koko siihenastisen elämäni ajan hallinnut uteliaisuus. Halusin tietää tästä syntymäseudustani enemmän.

Juuri tämä tiedon puute ajoi minut yhdessä Iisko Saran ja Antti Jomppasen kanssa seikkailemaan Vapunpäivänä 1953 Otsamotunturille. Tällä koko vapunpäivän kestäneellä vaellukselle Otsamolle opin sellaista, mitä en ollut siihen mennessä nähnyt ja tiennyt ja mistä en olisi muutoin koskaan saanut minkäänlaista käsitystä.

Koulussa Inarissa olin vain raapaissut Inariin liittyvien asioiden pintaa, havainnut ja kuullut siitä irrallisia ilmiöitä, kerännyt siitä kuulemani ja lukemani tiedon sirpaleita, tehnyt pinnallisia pikkuyleistyksiä - ja kaikki ilman mitään keskinäistä yhteyttä ristiriitaisessa ja sekasortoisessa, oikkujen ja sattumien hallitsemassa koulumaailmassa. Minun tietämättömät ja taitamattomat yritykset perehtyä Inarin alueeseen olivat siihen mennessä olleet hedelmättömät. Eikä minulle ollut muodostunut Inarin ja sen alueen monimuotoisista kulttuureista minkäänlaista kokonaiskuvaa.

Mutta täällä Otsamon huipulla vapunpäivänä minulle selvisi se miten laaja ja luonnoltaan ja kulttuuriltaan monimuotoinen ja harvaan asuttu Inari oli tuohon aikaan. Ja kaiken Otsamon huipulla näkemäni aivoni järjestelivät yhtenäiseksi kuvioksi, rakensi ja kehitti rikkumattoman kokonaisuuden ja esitteli minun häkeltyneelle katseelle niin havainnollisesti ympärillä näkyvän maailman. Siinä oli nyt sijaa lappalaiselle poromiehille, kalastajille ja metsästäjille.

Ymmärsin, että kaikki elämä täällä näkyvässä ympäristössä perustui näkyvään maailmaan; kalojen nousu Inarinjärvestä siihen laskeviin jokiin, porojen laiduntaminen ja lintujen lento. Tunsin, että tämän ymmärtäminen antoi minulle tunteen, että olin kiivennyt siihen asti eletyssä elämässä korkeamme huipulle kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki minulle siihen asti piilossa pysynyt maailma paljasti näkymällään salansa, mikä innosti ja innostaa edelleenkin suunnattomasti.

Katselimme Otsamon huipulta pohjoisessa näkyvää Muttusjärveä reunustavaa Muotkatunturin aluetta, lännessä Paadarjärven takana Lemmenjoen tunturialueita ja etelässä Hammastunturin alueet muodostivat uskomattoman kokonaisuuden. Seudun halki kulki aikoinaan saamelaisten vanha kauppatie, jonka yhdistämät talot saattoivat sijaita toisistaan jopa 50 kilometrin päässä toisistaan. Reitti sivusi läheltä Otsamoa. Talvisin sitä käyttivät Inarin kalastaja- ja metsästäjäsaamelaisiin kuuluvat kalastajat ja turkiseläinten ja riekonpyytäjät. Siinä samassa muistin, miksi olin tänne halunnut. Ihmeellinen vapauden ja puhtauden ja puhtauden tunne ja irtautuminen kaikesta arkisesta tekivät tänne tehdystä vaelluksesta kokemisen arvoista.

Näin auringon kultaamat ympäristössä näkyvät vaarat ja tunturit ja seurasin sen valaistuksen muuttumista kaikkien muodonmuutosten kautta. Syvimmän vaikutuksen minuun teki kaiken tiedon vuorovaikutussuhteen käsittäminen. Suomeksi lukemaan opittuani olin tullut yhä tiedonhaluisemmaksi ja kaiken omaksumani olin tallentanut aivojeni erillisiin muistilokeroihini.

Tämä uusi ymmärrys täällä Otsamotunturin huipulla 1953 hämmästytti ja hämmästyttää minua edelleenkin ja olen huomannut jatkuvasti etsiväni yhteyksiä kaiken olevaisen kesken sekä täällä Inarissa, että muuallakin maailmassa. Viimeksi Pallastuntureilla.

Sillä hetkellä kaikella Otsamon ympäristössä näkyvällä kauneudella oli oma tarkoituksella, jota en siihen aikaan käsittänyt. Ympärillä näkyvät jäkäläkankaat ovat minulle kauniimpia, kun tiedän, miksi se on jäkälää ja kun tunnen auringon ja sateen ja maaperän kemian, joka kehittää sen jäkäläksi. Jokaisen jäkäläkankaan kehityshistoria on romantiikkaa - niin ja myös seikkailua. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta kiihotti minua silloin kuten tänäänkin.

Arvostin kaikkea ympärillä näkyvää aivan uudella tavalla ja nautin siitä. Kaiken näkemäni perustella pystyin paljon paremmin orientoitumaan alueeseen, eikä tämä alue ollut minulta enää mitenkään suljettu.

Vapunpäivä 1953 alkoi vähitellen kuihtua pois. Juutuanjoen laakso kutsui meitä palaamaan takaisin Inarin kirkolle.