Pielpajärven kirkko on osa saamelaiskulttuuria

Kävin Pielpajärven vanhassa saamelaiskirkossa ensimmäisen kerran äitivainajani kanssa kesällä 1951, jolloin siellä pidettiin Jumalanpalvelus. Kirkko oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista saamenkansaa. Saarna tulkittiin myös saameksi. Sen jälkeen kun Inarin saamelaiskirkko valmistui Inarin kirkolle1950-luvun alussa, on Pielpajärven kirkko jäänyt melko vähälle käytölle. Nykypäivänä se pikemmin onkin eräs Inarin-kunnan merkittävimmistä kulttuurihistoriallisista nähtävyyksistä.

Pielpajärven vanha saamelaiskirkko lepää tiheän koivikon suojassa asumattoman seudun keskellä vajaan penikulman verran Inarin kirkonkylästä koilliseen käsin. Kesäisin sinne johtaa hyvin viitoitettu polku, jota pitkin kirkkoon käy useita tuhansia turisteja vuosittain tutustumassa. Vanha puukirkko on rakennettu 1700-luvun jälkipuoliskolla. Se on puinen rakennus, joka tyyliltään muistuttaa jonkin verran vanhoja Norjan rannikon puukirkkoja. Pielpajärven kirkon ympärillä levittäytyy aukea kenttä, jolla joukko maatuvia hirsimökkejä ja pari kodansijaa kertoo niistä ajoista, jolloin kaukaa pitkin laajaa saamenmaata tänne saapunut saamelainen kirkkokansa majoittui niissä.

Pienikokoinen kirkko on pohjapiirrokseltaan ristinmuotoinen. Sen yksi sakara on varattu tornille, jonka alakerroksen kamarista avautuu ovi itse kirkkosaliin, jonka sisällä leijuu vanhan rakennuksen hiukan ummehtunut tuntu. Siitä suoraan vain muutaman harppauksen etäisyydellä, on alttari, jonka yläpuolella seinässä on hento risti. Etuvasemmalla on saarnastuoli, jonka yläpuolella on katos. Tornin puoleisella seinällä samoin kuin vasemmalla puolen salia on pieni parveke. Urkuja ei ole, mutta lukkarille on sinne varattu oma pieni karsinansa. Kaiteet ja nurkkalaudat on koristeltu maalatuin ornamentein ja runsain puuleikkauksin. Yleisväri on violettiin vivahtava vaaleansininen. Parvekkeelta kirkkoon katsellessa melkein voi aistia miten ennen saamenvaatteisiin pukeutunut kirkkokansa kuunteli sanaa.

Vaikka Pielpajärven pieni puinen kirkko on melko hankalan taipaleen takana, tuhannet turistit näkevät siellä käymisen vaivan. Käynti siellä on kenelle tahansa elämys, vanhin saamelaiskirkkomme yksin erämaassa vaikuttavan maiseman keskellä.

Seuraavassa kerron Inarilaisen lukijoille niistä tunnelmallisista hetkistä, jotka vietin edesmenneen äitini kanssa Pielpajärven kirkossa pidetyssä Jumalanpalveluksessa kesällä 1951. Ennen kuin Inarissa talvisodassa tuhoutuneen kirkon tilalle valmistui uusi kirkko pidettiin sodanjälkeen kesäisin Jumalanpalvelukset Pielpajärvellä.

Piti oikein ummistaa silmät ja ajatella polkua pitkin menoa Inarista Pielpajärven vanhalle erämaakirkolle. Silloin se tuli takaisin; kaikki muistot laajan ja syvempänä kuin koskaan olisin voinut aavistaa. Omat muistikuvat Pielpajärven kirkonmenoista ovat mitä valoisimmat ja vapauttavimmat; hartautta kirkossa, hälinää ja puheensorinaa kirkonkentässä, elämää ja iloa täynnä.

Lähdimme äitini kanssa Inarista aamupäivällä Pielpajärvelle, mieliala korkealla. Matka oli kuin tuntemattomaan mereen sukeltamista; kuulo herkistyi patikoinnin aikana niin että erotin pian millaisia ääniä kuului polun varrella olevasta ikimetsiköstä. Auringon säteet suodattuivat kullanvihreinä lehvästön ja neulasten läpi maahan. Kun tulimme Pielpajärvelle huomasin, että suuremman maiseman keskellä seisoi puinen kirkko, jossa oli kauniit ikkunat ja jonkinlainen torni.

Muistellessani jumalanpalvelusta Pielpajärven vanhassa puukirkossa vaivun syvälle näihin voimallisiin muistoihin; lapsuuteni kulkee editseni. Ajatukset viivähtävät näissä muistoissa ja kietoutuvat lämpimästi kirkossa ja kirkkokentässä tapaamiin jo edesmenneisiin saamelaisiin ja muutamaan suomalaiseen. Ja minulle tuli äkkiä lämmin olo näitä ikimuistoisia tuokioita muistellessani. Moni kohta panee edelleenkin sydämeni sykähtelemään. Täällä silmieni eteen ensi kertaa aukenivat elämän selvät piirteet, poiketen aikaisemman elämän epäselvistä piirteistä. En ollut näin suuriin kirkonmenoihin koskaan ennen vielä osallistunut. Päivän saarnassa alkuun päästyään pappi oli saanut äänen valtaansa. Pappi aloitti ensin hiljaa, mutta saameksi saarnan tulkannut paisutti sitten ääntänsä ja koko kirkkokansa hiljeni jos mahdollista vieläkin hiljaisemmaksi. Muistan miten pappi totesi, että kenenkään täällä olevan ennustukset eivät riitä ennustamaan sitä mitä tapahtuu täällä Inarissa huomenna tai ylihuomenna. Siihen pystyy ainoastaan Jumala. Panin merkille miten vanha porosaamelainen Pyhäjärven Uula näiden sanojen voimasta värähti kuin hereille. Näin hänen kasvoiltaan miten pitkän elämänsä aikana erämaissa elantonsa hankkinut vanhus oli nyt ravittu. Hän näytti onnelliselta. Pappi oli innostunut ja puhui voimallisesti parannuksesta. Sen lisäksi hän kosketteli elämän tuskallisuutta, perisyntiä ja antoi nuorille arvokkaita neuvoja elämään valmistautumisesta. Ja kaikesta näki ja kuuli, että kirkossaolijat oli vallannut autuas tunne, joka oli vapauttava. Papin sanat suorastaan levittivät loppumattoman vakaumuksen voimaa, herkistäen mielet. Katselin uteliaasti kirkkokansaa; tuossa istui Väylän Hilla mummo pää kallellaan saarnaa kuunnellen. Hänen ilmeensä uhkui hurmiota, joka valaisi kasvot. Tunsin, että tässä kirkossa oli epäilemättä jotakin, joka ylitti luonnollisen kokemuksen rajat. Kirkkoon ahtautunut saamenpukuinen kansa oli hiljaa ja silmää räpäyttämättä kuunteli papin saarnaa. Välillä kuulijajoukko värähti. Väki oli yhtenä korvana.

Uutta eloa tuli muuhunkin kirkkokansaan. Kiinnyin erääseen Muttusjärveltä tänne tulleen saamelaisvanhuksen kasvoihin; silmien syvyydestä paistoi sanomaton hyväntahtoisuus ja kasvoista henki luonteen lempeys, pettämätön rauhallisuus, joka antoi koko hänen olemukselleen puhuttelevan vaikutelman juuri tässä ainutlaatuisessa ympäristössä.

Saarnallaan pappi tyydytti tänne kokoontuneen kirkkokansan tarpeet. Hän puhui kuin hänessä oli ollut Herran henki. Kiivastumatta hän lateli suuret ja leveät sanansa kirkkokansan eteen. Vaikka täällä oltiin keskellä mitä synkintä korpea niin Herran Sana tuntui tuovan valoa tähän tilaisuuteen. Katselin äitini vieressä kirkossaolijoita, noita ujoja erämaan kasvatteja, jotka silmät palaen näyttivät vastaanottavan papin sanat. Papin katse kosketti minua vain hetken, mutta silmien kirkkaus tuntui lävistävän minut ja näkevän syvälle minun sisimpääni. Ensimmäisen kerran tunsin, että sisälläni asui jotakin, joka selkeästi erottaa minussa hyvän pahasta. Tässä tilaisuudessa ensimmäisen kerran huomasin miten äitini minuun istuttama opetus Jumalasta ja hänen tahdostaan nousi voimallisena liekkinä esiin. Tässä tilaisuudessa se muuttui eläväksi voimaksi, jossa oli henkeä ja väkevyyttä. Se valaisi minulle ensi kertaa elämää uudelta puolelta ja näytti uusia elämän tarkoituksia. Muistelin mielessäni miten äitini oli kertonut minulle iloitsevansa köyhyydestään. Sen minkä täytyi saada aikaan hän kertoi saavansa Jumalan avulla ja omin käsin.

Kirkonmenojen päätyttyä kirkkokansa levittäytyi kirkkokentälle jääden keskustelemaan. Katselin kentän yli viehättävää Luosmatunturia, sen kaunista laajaa rinnettä. Mikä ylevä paikka rakentaa kirkko tänne Jumalan kunniaksi? Väki kentällä tuli vähitellen iloisemmaksi. Mitä ihmeen ihmisiä nämä ihmiset olivat, kyselin mielessäni. Tunsin heistä vain muutaman. Oli äidiltäni kuullut, että tämä kansa oli aikojen saatossa nähnyt paljon mullistuksia ympärillään, paljon rikkoutuneita toiveita, saamattomuutta ja kurjuutta. Minua värisytti, tässä Pielpajärven kirkossa ja sen lähellä sijaitsevassa kentässä oli ihmeellistä avaruutta, jotakin sellaista, joka kertoi, että täällä Inarissa on valtavasti tilaa kasvaa, tulla sellaiseksi, millaiseksi ei voi kasvaa muualla kuin täällä.

Poistuessamme kirkosta, täytti riemu sydämeni. Kirkonmenojen jälkeen havahduin hitaasti ja vastahakoisesti, suloinen tunne sisälläni. Olin kiitollinen siitä, että kuuluin tähän kansaan ja että olin saanut omaksi kotikielekseni saamen. Sen kautta olin täällä Pielpajärven kirkossa saanut tuntea ensimmäisen kerran oman kansan hengen syvällisen tunteen. Kun illalla saavuimme Inariin olin haltioissani kaikesta mitä olin päivän aikana kirkossa ja kirkkokentällä nähnyt ja kuullut. Harras tunnelma oli siltä päivältä tehnyt mieleni juhlalliseksi. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että ehkä suhteeni uskoon, uskontoon ja jumaluuteen ratkesi Pielpajärvellä. Ne hetket olivat vangitsevia; kirkko merkillisen täynnä hartautta ja veisuuta. Pielpajärven pinta kauniilla säällä, tuulen humina kirkon ympäristön puissa; ne olivat jumaluutta ympäristössä ja minussa. Niissä kuvastui vaikuttavana näkynä alkuperäinen, inarilainen luonto niistä taiteellisista näkymistä ja nautinnoista, jotka minut liittävät tähän Inarin maahan ja sen kansaan. Yksi elämäni suurista käännekohdista -myös suhteesta muihin ihmisiin liittyy tuohon Pielpajärvellä pidettyyn tilaisuuteen. Muistan tilaisuuden puhuttelevan painon. Tilaisuuden jälkeen tiesin, että elämäni suunta tulisi muuttumaan.

Inarissa vuonna 2000 pidetyn Antti Hannunpoika Kitin sukukokouksen yhteydessä pidettiin pienimuotoinen tilaisuus Pielpajärven erämaakirkossa. Tullessamme polkua pitkin Pielpavuonosta Pielpajärvelle virittäytyi mieleni hartaaksi nähdessäni maiseman, mihin kirkko sijoittuu, tutustuessamme sukulaisteni kanssa kirkkoon ja sen ympäristöön huomasin miten monet seikat kertovat hiljaista tarinaa menneistä inarilaisista sukupolvista. Entä itse kirkko, puinen, sen ikä, näkö, kirkko sisältä, vapauttava, sen syvyys ja aitous. Kaikki tämä kertoo minulle omaa suurta sanomaa, jossa tunnen olevani lähellä perimmäistä totuutta.

Aikaa ensimmäisestä vierailustani Pielpajärven kirkolla on kulunut lähes 60 vuotta, matka joutunut, entiset maisemat osin kadonneet ja jääneet unholaan, uudet tulleet tilalle. Moni asia muuttunut. Mutta Pielpajärvi säilyy. Siitä on jäänyt ikuinen kaipaus.

Pielpajärvi