Johdanto

Eräät johtavat saamelaispoliitikot ovat viitanneet perinnetiedon merktitykseen silloin kun keskustellaan porojen ylilaiduksen saamisesta kuriin. Joten tässä kirjoituksessa kysytään nyt, että onko todella perinnetiedosta apua saamelaisten paikallistaloudessa silloin kun keskustellaan kestävästä kehityksesta ja laiduntilanteen vakauttamisesta siten, että porolukuja jouduttaisiin laskemaan nykyisestään?

Maailma aikaisemmin

Saamelaisten kotiseutualueella on erinomaisen laaja ja rikas historia ja kulttuuriperinne. Tätä tietoa ei kuitenkaan ole koottu yksiin kansiin eikä tieto ole myöskään helposti asiasta kiinnostuneiden saavutettavissa. Ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomenniemelle noin kymmenen vuosituhatta sitten. Aika tuntuu käsittämättömän pitkältä, mutta jos sen suhteuttaa maapallon tähänastiseen elinkaareen on kyseessä vain ohikiitävän lyhyt hetki - itse asiassa vain noin sekunti viikosta.

Mikä sitten sai esi-isämme muuttamaan pohjoiseen maahamme? Vastaus kysymykseen on hyvin käytännön sanelema. Tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten, maapallolla pitkään vallinnut jääkausi osoitti sulamisen merkkejä. Jää vetäytyi pikkuhiljaa kohti pohjoista raivaten tilaa uusille asuinseuduille. Vetäytyvän jään perässä joukko Itä- ja Keski-Euroopan tienoilla asustelleita ihmisiä vaelsi kohti pohjoista - kohti uusia asuinseutuja. Jään sulaessa ilmasto lämpeni, mutta samalla muuttui luonto, johon ihmiset olivat tottuneet ja josta he olivat monella tapaa riippuvaisia. Kotoista ilmastoa lähdettiin etsimään pohjoisesta. Ensimmäiset maatamme asuttaneet ihmiset olivat peuran ja hylkeen pyytäjiä sekä kalastajia.

Asumuksensa tulijat rakensivat vesistöjen varsille. Vesistöt tarjosivat elämän perustarvikkeet aina ruuasta kulkureitteihin saakka. Voidaankin sanoa, että vesistöt olivat eräänlainen elämää ylläpitävä voimavara. Talven koittaessa nämä uudisraivaajat hakeutuivat asumaan yhteen, sillä suurella joukolla oli turvallisempaa viettää pimeää sydäntalvea. Ihmisten elämä noudatti vuodenkierron sanelemaa rauhallista rytmiään tuhansia vuosia, mutta paikalleen pysähtynyttä ei tuonkaan ajan ihmisten elämä ollut. Vesistöt välissä eivät suinkaan eristäneet, vaan pikemminkin yhdistivät, sillä vettä pitkin kulku kävi suhteellisen helposti. Tiiviiden yhteyksien myötä saatiin uusia kulttuurivaikutteita sekä uutta verta.

Suomen asuttamisen ensimmäisinä vuosituhansina asutus oli keskittynyt lähinnä eteläiselle rannikkoalueelle. Sen sijaan maamme keskiosat olivat vielä varsin koskematonta seutua. Pyyntiretkiä Pohjois-Suomeen toki tehtiin, mutta pysyvästi ei alueelle jääty asumaan, vaan riistan perässä vaellettiin pitkiäkin matkoja. Koska kyseessä oli vielä varsin pieni ihmisjoukko, riitti kaikille tilaa etsiä sopivia asuinpaikkoja. Tarpeen tullen tavarat kerättiin mukaan ja lähdettiin etsimään uutta asuinsijaa. Vasta väestömäärän kasvaessa tuli ajankohtaiseksi katsella pysyvämpiä asuinpaikkoja.

Alueelle saapuneet ihmiset eivät asettuneet heti yhdelle paikalle, vaan etsivät sopivaa elintilaa kierrellen laajoilla alueilla. Vain harvat olivat valmiita muuttamaan pysyvästi Ylä-Lappiin ja liikkuva elämäntapa säilytti keskeisen asemansa. Yhteen paikkaan asettuminen olisi vaatinut maanviljelyn aloittamista, sillä pyyntielinkeinolla ei voitu elättää suurta ihmisjoukkoa. Viljelyä pidettiin rankkana puuhana, joten siihen ei oltu kovin innokkaita ryhtymään. Inarijärven seuduilla pääelinkeinoksi kehittyi maanviljelyn ja pyyntielinkeinon yhdistelmä. Sekä maatilatalous että pyynti vaativat laajat maa-alat, joita Inarissa olikin tarjolla yllin kyllin. Molemmat elinkeinot pitivät ihmiset liikkuvan elämäntavan piirissä.

Ihmisten liikkumiseen maamme sisällä vaikuttivat monet seikat. Ilmaston vaihtelut olivat keskeisessä asemassa. Jääkauden jälkeen ilmaston nopea lämpeneminen kasvatti karun tundran vehreäksi metsäksi, havumetsien maaksi. Kyseisissä olosuhteissa viihtyivät sekä ihminen että riista. Yhtäältä ihmisten liikkeitä ohjasi myös luontainen turvallisuuden tarve, sillä kautta aikojen on jouduttu pakenemaan jos jonkinlaista vihollista. Milloin naapuriheimot ovat halunneet lisää elintilaa ja milloin elinalue on joutunut valtiollisten kiistanaiheiden näyttämöksi.

Kulttuurimaisema on vuosituhansien saatossa muotoutunut kunkin alueen ominaispiirre, johon ovat jättäneet jälkensä ihmisen ja yhteiskunnan aiheuttamat muutokset. Näissä jäljissä kiteytyy pitkä historiallinen tapahtumaketju ja siitä syntyneet maantieteelliset todistuskappaleet. Alueen kulttuurihistoria ja -maisema ovat sidoksissa myös elinkeinorakenteen vaiheisiin, erityisesti maatalouteen ja sen kehitykseen. Kulttuurimaisema on siis eräänlainen luonnon suuri estradi, jossa ihmisen jäljet esiintyvät. Saamelaisalueen kulttuurimaisemaan ja kansanperinteeseen voimakkaan vaikutuksen on luonut pitkään jatkunut eränkäyntiin perustunut pyyntikulttuurin perinne. Voidaankin sanoa, että pyyntiyhteiskunta on luonut sen pohjan, jolle myöhemmät kulttuurivaikutteet ovat kerrostuneet. Ensimmäiset ihmisen merkit Saamelaisalueella ovat ajalta 4000-2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ensimmäiset asukkaat olivat kivikaudella eläneitä ihmisiä, jotka pystyttivät alueelle puolikiinteitä asumuksia.

Uuden elinkeinon omaksuminen toi mukanaan myös uuden asutustavan eli kyläasumisen. Yhteiskunnalliset muutokset tapahtuivat verkkaisesti, ja esimerkiksi niittyviljelyn ja karjatalouden perinne jatkui Inarissa vielä pitkään: aina 1900-luvulle saakka. Kyseisellä elinkeinolla oli suuri vaikutus Inarinsaamelaisen kulttuurin muodostumisessa, ja se antoi alueen kansanperinteelle ja perinnetiedolle oman leimansa. Liikkuvan elämäntavan kaudella valtioiden saatikka maakuntien rajoja ei tunnettu, vaan maankäyttöoikeus ratkaistiin kyläkuntien tai yksittäisten perhekuntien välisillä sopimuksilla.

Kuten edellä kerroin saamelaiset ovat olleet pitkään riippuvaisia luonnosta. He ovat tarvinneet vettä lähteistä ja virroista sekä ravintoa porolaitumilta, maatiloilta ja kalavesiltä. Asutuksen levittäytyessä yhä pohjoisemmaksi kasvoi tunne ihmisen ylivertaisuudesta luontoon nähden. Teknologian edistysaskelten ansiosta saamelaisetkaan eivät olleet enää yhtä avuttomia kulkutautien, nälänhädän ja luonnonmullistusten edessä. Kun tämä tunne yhdistyi käsitykseen lähes ehtymättömistä luonnonvaroista, saamelaisten, lappalaisten ja uudisasukkaiden kohtalo tuntui olevan Lapin ihmisten itsensä käsissä, ei riippuvainen enää samalla tavoin kuin aikaisemmin perinteisestä tiedosta. Luonto ei ollut enää este kehitykselle kuten aikaisemmin. Myöhempi kehitys on kuitenkin osoittanut miten talouden riippumattomuus luonnosta on ollut jo lähtökohtaisesti toiveajattelua, ja viimeistään nyt se on menettänyt uskottavuutensa.

Maailma saamenmaassa tänään

Maailma saamelaisalueella on siis nykyään aineellisesti aivan erilainen kuin ennen toista maailmansotaa. Nämä erot selittävät, miksi ns. perinteisen saamelaisen talousajattelun periaatteet eivät enää toimi 2000-luvun alussa. Saamelaisten suhde luontoon, käsitys vaurauden alkuperästä ja taloudellisen toiminnan tarkoituksesta on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana radikaalisesti. Muutos on ollut niin silmiinpistävä, että sitä voidaan pitää merkkinä yhden aikakauden loppumisesta ja uuden alkamisesta. Ennen toista maailmasotaa luontoa saamelaisalueella pidettiin yhtymättömänä luonnonvarojen lähteenä. Ihmisiä sata vuotta sitten saamelaisten kotiseutualueella oli n. 1 000-1 500, ja alkeellinen tuotantoteknologia rasitti luontoa paljon vähemmän kuin nykyään. Asukkaiden vaikutus ympäristöön oli vähäinen ja paikallinen, ja Jäämeren, vesistöjen, metsien maaperän luonnonvarat vaikuttivat käytännössä rajattomilta.

Saamelaiset käyttivät porolaitumia vuosisatojen ajan ilman, että niiden tuottavuus heikentyi. 1970-luvulta lähtien on laidunmaita kulutettu katastrofaalisin sosiaalisin ja taloudellisin seurauksin. Tämän osoittaa, että laidunten käyttöä perinnetiedon perusteella tapahtunut valvonta on ollut heikkoa tai olematonta. Se jos mikä osoittaa poroyhteisöjen sosiaalisten instituutioiden olevan heikkoja.

Joten kysymyksessä on laajempi malli: kun ihmisten vastuullisuus ei käy yhteen luonnon mallien ja kiertokulkujen kanssa, on todennäköistä, että vastuuttomuus tässä suhteessa rehottaa. Luonnon logiikan ja ihmisten käytöstä säätelevien sääntöjen välistä epäyhtenäisyyttä kutsutaan yhteisen ja yksityisen edun väliseksi ristiriidaksi. Perinnetiedolla ei tässä saumakohdassa ole sijaa. Talouden riippumattomuus ympäristöstä on ollut lähtökohtaisesti toiveajattelua ja viimeistään nyt kun laidun ja kalavarat ovat hupenevassa, on se menettänyt kaiken merkityksensä. Tekniikan mahdollistamista apuvälineistä huolimatta nykypäivän saamelaisille poromiehille, kalastajille ja viljelijöille on vuodenaikojen mukaan tapahtuva toiminta samalla lailla tosiasia kuin heidän esi-isilleen.

Perinnetieto ja ilmastonmuutos

Joten vuosisatojen ajan paikallisesti toimineen talouden hyödyt tunnetaan jo vanhastaan. Siksi tässä tilanteessa perinnetiedon merkitystä ja sen käyttöönottoa kannattaisi pohtia perusteellisesti. Kestävään kehitykseen perustuva paikallistalous tarjoaa pysyviä työpaikkoja ja vakaata tuloa sekä vähentää kuljetusmatkoja ja polttoaineen tarvetta. Sen sijaan nykysaamelaisten porotalous, maanviljelys ja muut luontaiselinkeinot vaativat valtavasti öljypohjaisia tuotantopanoksia; moottorikelkkoja, autoja, traktoreita, moottoreita ja muita teknisiä laitteita, tuhansien kilometrien kuljetuksia laivoilla ja lentokoneilla, sekä lannoitteita, rehujen säilöntäaineita jne. Ruokamuovipakkauksetkin ovat öljypohjaisia.

Niin kauan kuin öljy on ollut halpaa ja ilmastonmuutos pysynyt kurissa, poronhoidon ja muiden saamelaiselinkeinojen öljyistyminen ei ole ollut suuri ongelma. Nyt kun koko maailma taistelee kasvihuonekaasujen päästöjä vastaan ja kilpailu vähäisistä öljyvaroista käy yhä kovemmaksi, tuontiruoka muuttuu yhä kalliimmaksi. Paikallinen porotalous ja muut luontaiselinkeinot voivat lieventää näitä ongelmia. Ne voivat vähentää poronhoidon ja muiden saamelaiselinkeinojen öljyriippuvuutta ja lieventää nykyisen tehoporonhoidon ekologiasia vaikutuksia. Samalla ne tuottavat terveellisempää ruokaa, lisäävät ruokaturvallisuutta ja kohentavat paikallisten yhteisöjen vuorovaikutusta. Paikallisesti tuotettua ruokaa ei tarvitse kuljettaa kauas, se siis vähentää polttoaineen kulutusta.

Globaali näkökulma tukee tällaista näkemystä. Siirtyminen nykyisestä luonnonvaroja kuluttavasta talousmallista ekologiseen ja kestävään talouteen vaatii vuosia kestäviä muutoksia monilla tasoilla - perusteorioissa, bisneskäytännöissä ja hallituspolitiikassa. Talouden edistysaskeleista huolimatta nykyinen talousjärjestelmän painii vakavissa ongelmissa, ja se kaipaa muutosta.

Ilmastonmuutoksen uutiskynnyksen ylittäneet esimerkit:

- Ilmakehän hiilidioksipitoisuus on nyt korkeimmillaan 650 000 vuoteen. Maapallon keskilämpötila voi kohota lähitulevaisuudessa korkeammalle kuin miljooniin vuosiin. Pohjoinen Jäämeri voi olla kokonaan sula jo kesällä 2030

- joka kuudes eurooppalainen nisäkäslaji on sukupuuton partaalla ja kaikkien kaupallisesti arvokkaiden lajien kannat saattavat romahtaa lopullisesti vuoden 2050 tienoilla

- Kaupunkien saasteet aiheuttavat vuosittain miljoonien ihmisten ennenaikaisen kuoleman, pääasiassa kehitysmaissa.

- Öljyhuipun lähestyminen ei ole enää huolestuttavaa spekulointia vaan yleisesti hyväksytty tosiasia. Asiantuntijoiden mukaan maailman öljyntuotannon huippu saavutetaan viidessätoista vuodessa.

Nämä edellä mainitut taloudellisen kasvun sivuvaikutukset uhkaavat koko maailmantalouden vakautta. Kun mukaan lisätään alle kahdella dollarilla päivässä elävät 4,5 miljardia ihmistä, tilanne ei näytä yhtään paremmalta. Talouselämän tarkoitus ja toiminta kaipaavat selvästi uudelleen arviointia, jossa perinnetiedon käyttöönottoa on vakavasti punnittava.

Ihmisen luoma sivilisaatio on itsessään ollut mahdollinen siksi, että ilmasto on ollut suhteellisen vakaa tuhansien vuosien ajan, mikä on geologisella aikajänteellä tarkasteltuna epätavallista. Ilmaston vakaus on nyt kuitenkin vaarassa. ilmakehään on kertynyt hiilidioksidia enemmän kuin koskaan aiemmin 400 000 viime vuoden aikana. Hiilidioksidipitoisuuden kasvu näyttää vain kiihtyvän. Uusimpien tutkimusten mukaan maailma saattaa lämmetä ennakoitua nopeammin.

Kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus lisääntyy ja maapallo edelleen lämpenee, se johtaa luultavasti yhä vakavampiin ja tiheämmin toistuviin myrskyihin, tulviin ja kuivuuskausiin sekä pitkittyneisiin ja yhä useampiin kuumuusaaltoihin. Sairaudet leviävät, vedet happamoituvat jne. Ilmastonmuutoksen vaikutukset heijastuvat mm. porotalouteen, maatalouteen ja kalastukseen, ihmisten ja ekosysteemin hyvinvointiin, yhteiskunnallisiin perusrakenteisiin, rahoitusvirtoihin, talouksiin ja siirtolaisuuteen. Nämä uhkat tekee entistä varovaisemmiksi epävarmuus siitä onko tulevaisuudessa ylipäätään saatavilla elintärkeitä luonnonvaroja?

Saamelaisalueella ennen teknistä vallankumousta vaurauden lähde oli maa, mutta nyt sen on korvannut koneet, raha ja muu tuotettu pääoma. Koneet ja raha ovat edelleenkin tärkeitä, mutta niukkojen luonnonvarojen aikana luontopääomasta on tullut entistä tärkeämpää. Esimerkiksi pienentyneet laidunvarat johtuvat porolaidunten liiallisesta käytöstä kuin porojen puutteesta. Laidunten käyttö nykyisillä poromäärillä on tehokkaampaa kuin laidunten kyky uusiutua. Samanlaisia esimerkkejä luontopääoman heikkenemisestä löytyy metsistä, vesistöistä ja muista tärkeistä ekosysteemeistä.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksista saamelaisten talouteen

Ilmastonmuutos, luonnonvarojen hupeneminen, tuhoutuvat ekosysteemit, taloudellinen epävakaus ja muut 2000-luvun kriisit kertovat tarpeesta siirtyä nopeasti mutta hallitusti uudenlaiseen taloudelliseen järjestelmään, Edistystä on opittava mittaamaan sen mukaan, miten nopeasti voidaan luoda puitteet uusiutuvalle energialle, tyydyttää inhimilliset perustarpeet, vähentää jätteiden syntyä ja vähentää luonnon pääoman ryöstökäyttöä.

Historiallinen näkökulma voisi tässä tilanteessa olla varsin hyödyllinen. Liha ja kala ovat kuuluneet saamelaisten ruokavalioon historian alkuhämäristä asti. Niiden muoto on kuitenkin muuttunut, kun kalakannat ovat vaihdelleet, peura vaihtunut poroksi tai ihmisten makumieltymykset ja kulinaariset muodot muuttuneet. Ilmastonmuutoksen myötä maailma on uudessa ja tuntemattomassa tilanteessa. Fossiiliset polttoaineet mahdollistivat nykyisen talousjärjestelmän ja sen mukanaan tuomat materiaaliset mukavuudet myös saamelaisille. Se on myös merkinnyt vuosisatojen aikana elämää turvanneen perinnetiedon rapistumista ja jopa syrjäytymistä.

Nykyinen yritysten ja yksilöiden välinen julma kilpailu on korvattava sellaisella taloudellisella järjestelmällä, joka sitoo toimimaan yhdessä yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tarvitsemme sellaisen taloudellisen järjestelmän, joka on perustuu ekologiseen kantokykyyn ja saamelaisten ja lappalaisten henkisiin ja eettisiin perinteisiin. Tarvitsemme sellaisen järjestelmän, joka on monimuotoinen ja sopeutumiskykyinen ja joustava. Kestävän kehityksen käsite kattaa kaikki nämä päämäärät.

Sanoista tekoihin

Saamelaisten kotiseutualueella voitaisiin kokeilun luontoisesti aloittaa paikallistalouden elvyttävä prosessi, jossa pyrittäisiin tietyn ajan kuluessa vähentämään alueen riippuvuuttaan maailmataloudesta panostamalla oman alueensa resursseihin. Nämä alueet hyödyntäisivät oman alueensa taloudellista, inhimillistä ja luontopääomaa tuottaakseen tarvitsemansa tuotteet, palvelut, ruoan ja energian. Tällainen paikallistalous voisi syntyä osaksi vastareaktiona ilmastonmuutokselle ja lähestyvälle öljykriisille, sillä globaali tuotteiden jakeluketju on käytännössä täysin riippuvainen fossiilisista polttoaineista.

Kun paikallistalouksien vahvistaminen on tavoite biodiversiteettisopimuksen 8 j:n tarkoittaman perinnetiedon merkeissä, on pyrittävä käyttämään mahdollisimman vähän tärkeää luonnon pääomaa, eli elämään ekologisten rajojen mukaan. Tällöin suojellaan ja lisätään luonnonvaroja ja käytetään maata, vettä, ilmaa ja energiaa kestävästi. Samoin käytetään puhtaampia tuotantomenetelmiä ja tuotetaan mahdollisimman vähän jätettä ja saastetta. Näihin tavoitteisiin pyrittäessä on kiinnitettävä perinnetietoon ja arvoihin, kulttuuriperintöön ja paikkaan ja monimuotoisuuteen jne.

Paikallisten saamelaisten talouksien vahvistaminen vaatii uutta tapaa ajatella laajoista kysymyksistä kuten yhteisöjen kestävyydestä ja omavaraisuudesta, jotka koskevat rahoitusta ja oppimista. Paikallisten talouksien vahvistaminen vaatii kuitenkin sitä, että yksittäiset teot ja poliittiset valinnat muuttuvat ajanoloon laajassa mittakaavassa.

Ekosysteemin kyky tarjota ruokaa ja makeaa vettä sekä vakauttaa ilmastoa on vaakalaudalla. Haaste on välttää mayakulttuurin kohtalo. Heidän entiset asuinalueensa lepäävät nyt eteläisen Meksikon ja Guatemalan viidakoissa. Asuinalueet hylättiin pääosin siksi että asutusta ympäröivät viljelymaat ja vesivarat heikkenivät, kun niitä oli edeltävien vuosisatojen aikana kulutettu liikaa.

Tarvitaan tietoa

On muistettava, että jokaisella saamelaisalueella on oma historiansa ja väestönsä, jotka määräävät kehitystä. Meillä on erittäin niukalti tietoa siitä kuinka perinnetietoon liittyvät seikat näillä alueilla vaihtelevat. Tiedon puute mutkistaa entisestään nautinta-alueiden käyttöön liittyviä oikeuksia. Joten tällä hetkellä tiedetään vain vähän biodiversiteettisopimuksen kohteena olevien ihmisten näkemyksistä ja keskinäisistä keskusteluista. Sopimuksen soveltaminen saattaa merkitä suuria elämäntavallisia muutoksia, jotka ovat edullisia toisille, mutta eivät kaikille alueen asukkaille. Siten on selvää, että sopimus otetaan ristiriitaisesti vastaan paikallisella tasolla. Esimerkiksi poronhoidosta elantonsa saavat ovat kuitenkin tekemisissä eri arkielämän tilanteissa alueen muiden ihmisten kanssa sekä nyt että biodiversiteettisopimuksen soveltamisen yhteydessä. Niin konfliktit kuin konsensuksetkin syntyvät yhteisöissä, joihin kuuluu yhtäältä sekä saamelaisia että muuta väestöä, toisaalta poronhoitajia ja muuten alueen maita ja vesiä hyödyntäviä asukkaita. Juuri tästä syystä on olennaisen tärkeää tutkia biodiversiteettisopimus 8 j:n kattaman alueen ihmisten keskenään käymiä keskusteluja, heidän tapojaan esittää argumentteja ja perustella sopimuksen oikeudenmukaisuutta - nimenomaan toisilleen, ihmisille joiden kanssa he elävät jatkossakin päivästä toiseen.

Porotalouden aiheuttamista ympäristöongelmista

Peura ja poro ovat olleet osa laidunmaiden, metsien ja tuntureiden ekosysteemejä. Ne ovat auttaneet vuosisatojen ajan säilyttämään monimuotoisuutta ja pitämään tulokaslajit kurissa. Tilanne on kuitenkin viimeisten kuluneiden vuosikymmenien aikana muuttunut radikaalisti. Laiduntutkimukset osoittavat, että ylilaiduntamisella on jo tähän menneessä ollut vakavia seurauksia. Tällä hetkellä lähes loppuun kuluneita talvilaitumia korvataan kuljettamalla isoilla rekoilla yhä enemmän ja enemmän alueen ulkopuolelta tehdasvalmisteisia rehuja tai säilörehua tienvarsiin, josta ne mönkijöillä ja moottorikelkoilla kuljetetaan maastoon poroille syötettäviksi. Tämä merkitsee mm. sitä, että porojen rehuna käytetyn sälörehun levittäminen maastoon vaikuttaa myös laidunten tuotantokykyä heikentävästi happamuutensa johdosta. Poronlihan tuotannon ei kuitenkaan tarvitsisi vahingoittaa ympäristöä ja heikentää sen tuotantokykyä. On opittava jälleen tuottamaan sertifioitua, luonnonmukaisesti kasvatettua poronlihaa ja säilyttämään luonnonvaraisia kasveja. Poroja on hoidettava tavalla, joka sopii ympäröivään luontoon.

On saamelaisten oma etu vähentää energiankulutusta siellä, missä siihen on ilmiselviä mahdollisuuksia, koska näin he voivat säästää rahaa. Kuitenkin kasvihuonekaasujen ja ilmastonmuutoksen ongelman kestävä ratkaisu on kiinni ennen kaikkea siitä, että muutkin kuin poromiehet tekevät vastuullisia valintoja. Esimerkiksi tuontiaineksista valmistettu tavallinen ateria- joka sisältää jonkin verran lihaa, viljaa, hedelmiä ja vihanneksia voi helposti aiheuttaa nelinkertaiset hiilipäästöt verrattuna ravintosisällöltään samaan aterian paikallisista raaka-aineista valmistettuna.

Poromiesten tueksi tarvitaan sellaista sitoutumista sellaiseen porotalouteen, joka pystyy selviytymään ilmastonmuutoksesta ja uusista taudeista sekä tuottamaan turvallista ruokaa. Tätä näkemystä ei tämän päivän hälyttävillä tiedoilla ole vaikea perustella.

Porotalous jo itsessään aiheuttaa tänä päivänä vakavia ympäristöongelmia Ylä-Lapissa. Tänä päivänä porokannan ylläpitämisessä yli pitkän talviajan tarvitaan säilörehua ja keinorehuja, jotka ovat pääasiassa muualla kuin ao. paliskunnan alueella tuotettuja. Sen sijaan kesäaikana poro ottaa pääasiallisen ravinnon luonnosta. Myös keväällä syntyneiden vasojen ensimmäisen vuoden painonlisäyksestä suurin osa tapahtuu kesäravinnolla. Kun kesäravinnolla kasvaneen vasan ruokinta siirtyy alkusyksystä säilörehuun ja muihin keinorehuihin, painon lisäys jatkuu edelleen nopeammin kuin muutoin. Lähes teolliseksi toiminnaksi muuttunut porotalous vaatii nykyään valtavasti luonnonvaroja. Poronlihan tuotannossa tarvitaan myös öljyä. Rehun tuotanto ja eläinten kuljetus sekä käsittely vaativat energiaa. Nykyisin porotalouden tuotannon peruspanosta - lantaa tai eläinten ravintoa, olipa se sitten säilörehua tai keinorehua- ei tuoteta samassa ympäristössä, jossa se käytetään. Siksi paikalliset talvilaidunavarat eivät enää kuten aikaisemmin rajoita nykyisten ylisuurien poromäärien ylläpitämistä. Pitkällä aikavälillä tällainen pirstaloitunut tuotanto ei ole kuitenkaan kestävää, kun porokannan ylläpitoon liittyvät kulut kasvavat sitä mukaa kun luonnonlaitumet vähenevät.

Tutkijoiden mukaan maailman tärkeimmät kasvilajit pystyvät tiettyyn rajaan selviytymään lämpötilan muutoksista, mutta poron tärkeimmät ravintokohteet ovat aikojen alusta lähtien valikoituneet selviytymään vakaissa oloissa. Ilmastotutkijoiden ilmastomallit näyttävät kuitenkin kaikkea muuta kuin vakautta. Kun kasvihuonekaasut vangitsevat ilmakehään lisää auringon lämpöä, ilmastojärjestelmään sisältyvä energia kasvaa, jolloin ilmastolliset ääri-ilmiöt lisääntyvät - kuivasta märkään, kuumasta kylmään. Tämän vuoksi lämpenevällä maapallolla voi yhä esiintyä ankaria talvia, ja tämän takia esimerkiksi vuoden 2004 maaliskuu oli tilastojen kolmanneksi lämpimin, vaikka edeltävä talvi oli ollut yksi kaikkien aikojen kylmimpiä. Useimmilla seuduilla ilmastontutkijat ovat havainneet monia muutoksen ennustettuja seurauksia: maksimilämpötilat nousevat ja kylmiä päiviä on harvemmin. Sademäärien vaihtelu kasvaa ja ennätykselliset sateet yleistyvät. Kesäisin maa kuivuu aiempaa enemmän ja mantereiden sisäosissa saattaa uhata kuivuus. Kaikki viimeisimmät havainnot ovat vain vahvistaneet tätä kehityssuuntausta. Myös Kaldoaivin paliskunnan alueella viime kesänä havaitut hallamittarituhot ovat vahvistaneet tätä kehityssuuntaa; kasvien tuholaisia esiintyy entistä useammin. Kun kasvukaudet pitenevät, kesän aikana syntyy useampia tuholaissukupolvia. Kun talvet lyhenevät ja lämpenevät, entistä harvempi täysikasvuinen tuhohyönteinen ja niiden toukka ja muna kuolee.

Ilmastonmuutokseen liittyy niin monia muuttujia, että sen käsittely on vaikeaa mutta ei kuitenkaan toivotonta. Yleisesti ottaen poromiehet voivat parhaiten suojautua monilta yllätyksiltä monipuolistamalla toimintaansa ja vähentämällä riippuvuuttaan ulkopuolisista tuotantopanoksista. Monialaiseen talouteen perustuvat poromiehet voivat selviytyä paremmin kuivuudesta, tuholaisten lisääntymisestä ja monista muista ilmastoon liittyvistä vaikeuksista. Monialaisemmat saamelaisyrittäjät ovat esim. Tenojokilaaksossa myös tavanomaista vähemmän riippuvaisia lannoitteista tai hyönteismyrkyissä käytettävistä fossiilisista polttoaineista.

Tässä yhteydessä pitäisi pohtia voidaanko perinnetiedon avulla välttää tulevaisuuden ekologiset kriisit? Voidaanko perinnetiedon avulla vähentää yhteisöjen riippuvuutta maailmantaloudesta? Pitäisikö tämän vuoksi muodostaa verkosto, joka tarjoaisi tietoa ja kanavan yhteisöille, jotka haluavat vähentää riippuvuuttaan ja haavoittuvuuttaan maailmantaloudesta?

Perinnetietoon sidotun kestävän talouden on kyettävä vastaamaan sekä ihmisten että ekosysteemien tarpeisiin tai sillä ei ole tulevaisuutta.

Yhteenveto

Mielestäni saamelaisten elämään liittyneet piirteet ovat muovautuneet luonnonvalinnan kautta sinä ajanjaksona minkä saamelaiset ovat Suomessa asuneet ja eläneet. Muutaman viimeisen tuhannen vuoden ajanjakson aikana yhteiskuntaelämää koskevat tiedot perustuvat ensi sijassa niihin havaintoi­hin, mitä on tehty arkeologisten kaivausten yhteydessä sekä niihin arkisto ja asiakirjamateriaaleihin, mitä on olemassa saamelaisista yhteisöistä jo 1400-luvulta lähtien. Näyttää siltä, että ympäristöolojen vaihtelusta johtuen saamelaisten pyyntiyhteisöjen sosiaalisissa rakenteissa on esiintynyt huomattavaa vaihtelua, minkä vuoksi saamelaisuuteen on juurtunut kyky mukautua hyvinkin erilaisiin ympäristöoloihin.

Tähän mennessä en ole vielä tavannut sellaisia tutkimuksia, joissa olisi käsitelty maanviljelyk­sen ja karjanhoidon vaikutuksia perinteiselle saamelaiselle elämänmuodolle. Tosiasia on kui­tenkin se, että 1800-luvun alkupuolelta lähtien saamelaisalueelle etelästä käsin levinnyt tilajao­tukseen perustuva maatilatalous teki mahdolliseksi väkiluvun jyrkän kasvun, kiinteän asutuk­sen muodostamisen. Tämä ympäristöoloissa tapahtunut muutos muutti saamelaisten kauko­nautintaa ja muuttamalla saamelaisten luonnonhyödyntämistä varsin suuresti. Pitkän ajan kuluessa saamelaisten määrä oli väkiluvultaan vakiintunut, heidän määränsä oli pysynyt ympäristön kantokyvyn asettamissa rajoissa osittain nälän mutta myös osittain elämäntavan vaikutuksesta.

Kun tilanhallinnasta tuli toimeentulon tärkein perusta väheni perinteinen vuodenaikoihin sidot­tu luonnonkäyttö kalastukseen ja metsästykeen. Perinteinen päätöksenteko, johon kaikki saamelaiset olivat vuositu­hansien ajan osallistuneet korvautui tilajaotukseen perustuvalla järjestelmällä, joka edellytti saamelaisilta tilallisilta uuden tyyppistä yhteistoimintaa, mikä oli vierasta perinteiseen kotakä­räjäpäätöksen tekoon tottuneelle väestönosalle.

Saamelainen päätöksentekojärjestelmä edellytti sellaista ympäristöä, jossa resurssit olivat laajalle jakautuneita ja mikä jätti tilaa tietynlaiselle elämänvapaudelle. Keräilijä-metsästäjä kaudella ihmiset joutuivat harvoin kosketuksiin selvästi erilaisten ihmisten kanssa. Vasta suurporonhoito muutti tätä kuvaa, kanssakäyminen lisääntyi muiden naapuriyhteisöjen kanssa ja puolisotkin noudettiin nyt kauempaa. Aikaisemmin toisistaan erillään asuneet saamelaiset joutuvat nyt kesä- ja talvilaidunten väliä muuttavien tunturisaamelaisten kanssa kiinteään ja jatkuvaan vuorovaikutukseen.

Aikaisemmin saamelaisten yhteisöjen sosiaalisille suhteille oli ominaista verraten suuri yhteisöllisyys. Saamelainen oli mukautunut elämään sellaisessa yhteisössä joiden jäsenet tunsivat toisensa ja tarpeen vaatiessa auttoivat toisiaan. Kun nykyinen yhteiskunta poikkeaa yhä enemmän näistä arvoista on tullut esille erilaisia käyttäytymishäiriöitä, joka liittyy myös juurettomuuteen. Yhtenä selityksenä tähän voi olla nyky-yhteiskuntaan kuuluva yksilöllisyyden korostaminen joka eristää ihmiset toisistaan. Olen pannut merkille miten yksilöllisyyden korostamiseen liittyy suuri eriarvoisuus ja kollektiivisen vastuun heikkous. Myös meidän koulutusjärjestelmämme tuottavat sellaisen maailman, jossa yksilöityminen ja erikoistuminen ovat syrjäyttäneet perinteiset yhteisöt. Kaikkea tätä on tarjonnut meille ms. vapaamarkkinatalous. Venäjällä taas Stalinin terrori tuhosi saamelaisilta luonnolliset yhteiskuntarakenteet ja sosiaaliset suhteet. Normaalin saamelaisyhteiskunnan uudelleen rakentaminen tulee siellä siten viemään aikaa. Sekava tilanne on jättänyt kentän avoimeksi.

Maatilatalouteen siirtyminen johti saamelaisalueella väkiluvun jyrkkään kasvuun, kun ravinnontuotannon lisääntyminen ja asuminen samalla paikalla teki mahdolliseksi lyhyemmät synnytysvälit. Väkiluvun tärkeimpiä rajoittajia olivat aikaisemmin olleet kurjuus, sairaudet ja nälkä. Nyt olemme sitten aivan toisenlaisessa tilanteessa kuin 200-vuotta elänyt saamelaisyhteisö. Tällä hetkellä suurella voimalla jatkuva kulutuksen kasvu voi vaarallisella tavalla ylittää ympäristön kanto­kyvyn, vaikka väkiluku ei enää kasvaisi saamenmaassa.

Keskustelua onkin nyt käytävä perinnetiedon merkityksestä, jotta voitaisiin kulutusta rajoittaa ympäristön kantokyvyn puitteisiin. Löytyisiköhän tähän apua saamelaistan entisistä pyynti ja poronhoitoyhteisöistä. Osaisimmeko tulkita saamelaisten/lappalaisten elämänmenneisyyttä oikein, soveltaa tulkinnat nykyisyyteen käyviksi. Nykyinen kehitys johtaa saamelaisen elävänkulttuurin silpoutumiseen ja eriytymiseen.

On esitetty, että jääkauden jälkeisen ajan metsästäjäkeräilijät elivät yltäkylläisyydessä; riistamaita ja ravintoa oli riittämiin harvalukuisille lappalaisille, ulkopuolisia uhkia ei ollut. Sitten tulivat maanviljelys, porotalous, väestönkasvu, taajamat ja niiden myötä tarve turvata oma alue peltoineen ja karjoineen naapuriheimoilta; tarve luoda organisoitunut yhteiskunta. Ihmisten aiheuttama ympäristön muutos on ollut paljon nopeampaa kuin luonnollinen evoluutio. Ihmiskunnalla on kiire sopeutua riittävän nopeasti ympäristöongelmiin, joita hän itse on aiheuttanut.

Saamelaiset muiden ihmisten lailla elävät historiallisten mullistusten aikaa, mutta pystyvätkö he muuttumaan ajoissa. Eräät johtavat saamelaispoliitikot puhuvat julkisuudessa suureen ääneen kestävästä kehityksestä ja vaativat samaan hengenvetoon kestävän kehityksen varmistamiseksi maiden palauttamista saamelaisille takaisin. Heidän tosiasiallinen käyttäytyminen ei vastaa kuitenkaan näitä julistuksia. Yhä suurempi osa saamelaisista ajaa polttoainetta surutta hörppivillä moottorikelkoilla, mönkijöillä maastureilla, autoilla ja asuu suuremmissa suurelta osin sähköllä ja öljyllä lämpiävissä kodeissa. Tämä osoittaa, että kestävästä kehityksestä puhuvat saamelaiset omilla toiminnallaan hidastavat muutosta kestävän kehityksen suuntaan. Edellä oleva osoittaa, että alkukantainen lappalaisheimojen elämä täysin luonnonantimilla tuskin kelpaisi enää monellakaan nykysaamelaiselle, jotka nyt saavat nauttia kymmentuhatvuotisen kehityksen kaikista saavutuksista ja mukavuuksista. Unelma autiolla Etelämeren saarella asumisesta Ylä-Lapissa on tuhoon tuomittu. Tulevaisuus on siis alue Lapissa, jota kukaan ei ole valloittanut.

Takaisin