Samuli Paulaharjun monet kirjat kuten "Taka-Lappia, Lapin muisteluksia, Sompio, Kolttain mailla" tuovat tarpeellisen lisän parhaillaan käyttävään keskusteluun Lapin alkuperäisasukkaista saamelaisista ja lappalaisista sekä heidän kulttuurista ja sen eri piirteistä. Kumpi ovat alkuperäisempiä asukkaita: porosaamelaiset, inarinsaamelaiset vaiko koltat? Miten nämä eroavat kulttuurinsa puolesta toisistaan?

Paulaharjun kirjoissa vanhimmat muistelijat ovat 1800-luvun puolivälissä tai sen jälkeen syntyneet, jotka ovat nähneet ja kokeneet vanhan Lapin häviämisen, valtioiden rajojen aiheuttamat muutokset, nälkävuosien kansainvaellukset Jäämeren rannikolle. Paulaharjun kirjoissa näkyy myös minun äitini ja isäni sukujen edustajat, jotka myös joutuivat kokemaan yhdessä monet muutosten aiheuttamat kirot ja hyvät hetket muiden vastaavissa oloissa eläneiden ihmisten tavoin. Paulaharjun teksteissä esiintyvien saamelaisten jälkeläisistä monikaan ei asu enää entisillä asuinsijoilla, vaan suurin osa levinnyt kaikkialle Suomessa.

Paulaharjun kirjat tarjoavat edellä esitettyyn kysymykseen monimuotoisen ja perustellun vastauksen. Lukijalla täytyy olla vain kärsivällisyyttä. Paulaharjun kirjat täyttävät monia saamelaiskulttuuriin liittyviä aukkoja Lapin historiasta lähinnä paikallishistorian ja kulttuurikuvausten osalta. Tähän asti yksikään julkaistu kirja ei ole käsitellyt sillä perusteellisuudella näitä poro-, kalastaja- ja tunturisaamelaisten kulttuurin kannalta merkittäviä kysymyksiä kuin Samuli Paulaharju.

Muistan kouluajoilta miten monet saamelaiset pitivät Paulaharjun kirjoja suurelta osin satuina, mutta kun tarkastelee kertomuksissa esiintyvien henkilöiden nimiä ja vertaa niitä arkistotietoihin ei voi muuta kuin todeta miten haasteltujen henkilöt ainakin ovat todellisia, heidän nimensä löytyvät Lapin Sivistysseuran saamelaisesta perherekisterikortistosta. Paulaharjun tallentamista saamelaisten kertomuksista huokuu luonnon ankara todellisuus, mikä on kouluttanut tätä Norjasta tänne Suomen puolelle muuttanutta tuntureiden kansaa, josta virallinen historia vaikenee. Paulaharjun kirjat täydentävät oivalla tavalla näitä saamelaiskulttuuriin sisältäviä ns. historian mustia aukkoja. Tähän otan esimerkkinä Paulaharjun kirjasta kirjasta Taka-lappia näytteen:

Näin Samuli Paulaharju kirjoittaa: "Useimmat entisten tunturimiesten jälkeläisistä ovat vallanneet Inarin suuret tunturiseudut porolaitumikseen. Inari järvikansa ei omasta puolestaan olekaan juuri koskaan kasvattanut varsinaista tunturiväkeä. Ensimmäisiä nykyisiä tunturilaisia oli Lasse-Pieras, Joni Vesti nimismies Högmannin tyttärenpoika, Kitti Biritin kolmas mies, joka tuli Inariin 1864, mutta kuitenkin jo taas 1892 muutti Enontekiölle. Vestin poromiespolvi pääsi kumminkin jälleen pystyyn, kun kymmeniä vuosia myöhemmin tuli toinen veli, Lasse. Piera Lasse, Uuniemestä, Lasse Oula, Kitti Klemman vävy, asettui Paadarjärven puoleen.

Mutta sitten 1865 Tsalkku-Niila joukkoineen saapui Inariin sekä myöhemmin Tsalkku-Pieran perikunta, ja näistä tulijoista sekä heidän poroistaan länsitunturit elävöityivät. Miehet naivat lapintyttäriä ja tyttäret siirtyivät lapinmiehille, joten porokansa yhä jatkui. Lismajoella, vanhassa Tsalkun kylässä, elää entisen Tsalkko-Niilon Niila Kaapin Ellen kanssa. Angelin kylän lähellä Naunakasjoen varrella asuu Niila-Oulan joukkko, mutta Vaskojoella Närrijärven uutistalolla, liikkuu Pieras-Niilan poikakolmikko tuhatkuntaisen yhteistokan hoitajana, hoitaen laumaansa Muotkatuntureissa.

Saapuu taas 1878 Niila-Aslak, Vanhan Jomppasen suvun miehiä, jolla oli emäntänään inarilainen Elle Sarre sekä suuri porotokka, ynnä poikia ja tyttäriä. Ja siitä taas kolme Jomppasen poikaa pääsi Inarin tuntureihin. Menesjärven puolessa ja Lemmenjoella miehet pirteissään asuvat ja lähituntureissaan hoitelevat porotokkiaan.

Samana vuonna kuin Jomppaiset, jutivat Inariin myöskin Johan Högman, Davidin kodan poika, sekä Aslak Panne, Maggas Andaraksen poika, suuren Panne, galleen sukua. Itäpuolen tuntureita Näätämön rajamailla kumpaisetkin rupesivat kansoittamaan. Täällä itäisillä erämailla, Suprussa, Jalossa ja Varpuniemessä, "Heigmannien" pojan Johan ja David poikineen ja tyttärineen ja muutamine satoine poroineen vielä viljelevät tunturia ja pirttikenttää. Uuniemestä tulleen poromiehen ja vävymiehen, Piera Siirin -nyt jo kuollut- poikineen ja tyttärineen ollessa apumiehinä. Pirttimiehinä ja poromiehinä Aslak Pannenkin pojat ja tyttäret sekä vanha äitimuori Kitti Klemman Birit elävät Tsurnussa muutaman sataisen porotokan kanssa.

Kaikkein suurimmalla voimalla vyöryivät Inarinmaahan 1880-1881 Kitti veljesten jutamakunnat. Länsipuolen Hammas-, Viibus-Appis ja Maarestatunturit he yhdessä Länsmannien ja Jomppaisten kanssa valtasivat alusmaikseen. Kaikki Kitit olivat suuria poromiehiä. Pikku Hannullakin, joka asettui Tsalkku Niilan, appiukkonsa vierusmieheksi Lismajoelle, oli aikoinaan 2000-3000:n porontokka, onpa puhuttu 4000-5000:stakin. Mutta kova kohtalo käyskentelin Kittien kantapäällä. Vanha Hansa menetti viimeisen suuren karjansa, eikä Pikku-Hannullakaan ole enää kuin joku poro ja entinen tuhannen poron Andaras on nyt aivan valkkopäiseksi haalistunut poromies, jolta tunturi on ottanut lainansa takaisin viimeistä myöten. Vain valkkoäijän pojalla, Hansilla on jo taas kolmisensataa poroa, ja köyhälle Pikku-Hannulle Enontekiön pororikas Näkkälä antaa joka talvi lahjaksi, jonkun niestaporon. Mutta Pyhäjärvellä elää Kitti Niilan Uula, Tsalkku-Niilan vävy hänkin, Kittien parhaimpana poromiehenä, vartioiden Muotkatuntuereissa tuhatkuntaista porotokkaansa. Siinä on kyllä poikien ja tyttärien nimikkoja, Birit-Annella 100 poroa, Ellellä 60, Niilalla 100 ja Kristinalla 90 sekä 13 vuotisen Hansin merkeissä 300. Isä kyllä kieltää kuopuspoikansa merkit, mutta Kristin parttiota äijä lupaa parantaa, jos saa vävykseen mainion Lantto-Hanssin, jonka mukana näyttää tokkaan tulleen onni ja hyvä menestys. Ja välitöinään Uula-Ukko saarnaa kansalleen parannusta ja syntien anteeksi saamista, vaikka synnit veriruskeat olisivat. Mutta joikaamista Uula ei harrasta, vaikka isä Niila joikaksi ja oli sellainen äijä, ettei juuri koskaan ottanut kirjaa käteensä.

Tulipa Inarin tuntureille joku asuntamies lännestäkin päin, Kautokeinosta ja Enontekiöstä. Mihkel Gaup, Kauppi, tuli Kautokeinosta, Korjasi Tsallkku-Niilan Raudnan ja sai poroja ja lapsia. Käväisi kerran suuri pororikas, Ponku-Mattikin, painuen pian taas Sodankylän Purnumukkaan ja Sompioon. Jo tuli iso rymyäijä Guttorm Magga Enontekiöstä, "Kutturana" kuulu kautta Lapinmaan, asettuen maanselän tuntureihin. Ja pian äijälle alkoi karttua tunturieloa sekä vasoittamalla että peurakorvia merkitsemällä. Sanotaan vanhan Kutturan merkeissä liikkuneen 3000-4000 nulppoa ja suurta ja ynnä pientä sarvipäätä. Mutta sitten joku vielä suurempi sarvipää lienen pistänyt keiturinkoparansa porotokan, niin että Kutturaparan lauma kutistui vielä nopeammin kuin se oli kasonut. Pahnan perillisellä, Kuttura-Niilalla, joka asuu Ivalojoella, kolmisen peninkulmaa Ivalon-Mattia alempana, on enää ainoastaan kolmetoista poroa." Tässä siis lukijoille malliksi Paulaharjun kerrontaa.

Reppu selässä Paulaharju kulki pitkin metsien läpi ja tuntureiden yli kulkevia polkuja. Paulaharju liikkui kameroineen ja muistiinpanovälineineen tiettömässä Pohjois-Lapissa. Matkoillaan hän pääsi tutustumaan paitsi poro-, kalastaja- ja kolttasaamelaisiin myös heidän asumuksiin. Näin hän sai kosketuksen paikallisiin asukkaisiin, heidän elävään kansanperinteeseensä, heidän tapoihinsa ja heidän tarinoihinsa. Pohjois-Lappi ja siellä asuva kantaväestö -lappalaiset avautuvat Paulaharjun teksteissä lukijoille elävästi.

Paulaharjun kirjat Taka-Lapin muisteluksi, Sompio, Lapin musteluksia ja Kolttain mailla sisältää sellaista asiaa, joka on koottu elävästä elämästä. Tarinat perustuvat lukuisten henkilöiden kertomuksiin, joita Paulaharju eri puolille tekemillään matkoillaan haastatteli. Paulaharju on tekemillään aineiston keruumatkoillaan kulkenut Norjan puolella, Inarin erämaissa, Petsamossa, Sompiossa jne. Näillä seuduilla tapaamistaan saamelaisilta hän on kerännyt tietoa mitä moninaisemmista asioista toimeentulosta, uskonnosta, poronhoidosta, kulkuyhteyksistä, kalastuksesta, asumisesta, rakennuksista, ristikuulustellut heitä, tarkistaakseen faktojen pitävyyttä.

Ihmiset kertoivat miten pari kertaa vuodessa ajettiin poroilla kauppapaikoille Norjaan jossa poronlihalla vaihdettiin jauhoihin suolaan ja sokeriin ja muihin siirtomaatuotteisiin. Paulaharju kierteli ja kuunteli kertojia, kaikki kertoja olivat avoimia ja hyväuskoisia. Välillä oli kielivaikeuksia, mutta niistäkin selvittiin. Paulaharju oli mies joka loihti suomalaisille lukijoille vanhan Lapin tunnelman tuoden tuulahduksen maailmasta, jota ei enää ole ja johon niin monet saamelaiset vieläkin haikailevat ja jonka jäljet maastossa ilmastonmuutos, metsien hakkaaminen ja porojen ylilaidunnus uhkaa hävittää.

Paulaharjun kirjat ovat vaikuttaneet väkevästi suuren yleisön käsityksiin tarinoiden ja kansanperinteen Lapista, jossa lukijoilla on tilaisuus kurkistaa Vanhan Lapin sisälle. Onneksi Paulaharju sai rauhassa kirjoittaa kertomuksia vanhasta Lapissa, jossa luonnon ja ihmisen välinen harmonia oli tuohon aikaan elävää todellisuutta. Hän maalasi myönteisen kuvan vanhan Lapin kertojien tarinoihin perustuen. Ensisijalla on eräkulttuuri, joka kuului tutustuminen koskemattomaan erämaisemaan, josta hän oli saanut kokemuksia Sompiosta ja Taka-Lapissa. Paulaharju kuvaa pienin vivahde-eroin eri kertojien tarinoita tuoreesti antaen heille puheenvuoron. Paulaharjun kieli on tarkkaa, visuaalista ja rikasta. Paulaharju ymmärsi, että saamelaiset ihmiset ovat tärkeitä paloja lappalais -ja saamelaiskulttuuria koskevassa kokonaisuudessa. Ihmiset ovat hänelle vastaantulijoita, mukana olijoita, joita hän tapasi polkunsa varsilla ja erämaissa. Luonto on Paulaharjun kirjojen hallitseva kehys, jonka sisälle ja siihen eri tavoin kytkeytyneenä Pohjois-Lapissa asuva lappalaisväestö harjoittaa lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, pienimuotoista maanviljelystä, kalastusta, marjastusta ja viettää vapaa-aikaa.

Siihen aikaan jolloin Paulaharju liikkui Lapissa oli se poronhoitajien maata. Paulaharjun kirjoja voidaan pitää murrosajan kirjoina. Lappi ja lappalaiskuva saamelaisineen oli hahmottumassa ja täydentymässä yleisesti tunnetuksi. Paimentolaistalous oli pikku hiljaa vaihtumassa pienimuotoiseksi maatilataloudeksi. Osa porohoitajista eli tuohon aikaan vielä kodassa, jota muutettiin paikasta toiseen, jotta laitumet olisivat säästyneet. Tällaisessa elämänmuodossa oli tarjolla niukasti elämän mukavuuksista. Kurjaa niissä oli elää niin kesällä kuin talvella vilussa ja tuiskussa. Sen sijaan Lapin suomalaiset uudisasukkaat olivat varustaneet elämänsä paljon mukavammaksi. He asuivat tukevasti varustetuissa hirsitaloissa, väljissä hyvin rakennetuissa taloissa lämpimissä pirteissä. Huoneita oli runsaasti.

Yllättävää on huomata Paulaharjun teksteistä, ettei ole osoitettavissa puhtaasti etnisten saamelaisten sorron ja alistamisen mekanismeja. Suomalaiset ja saamelaiset olivat 1800-luvulla viranomaisille yhtä ja samaa rahvasta. Paulaharjun tekstien perusteella sanoisin, että suomalaisia uudisasukkaita ja saamelaisia ei voida edes käsitellä tutkimuksellisesti yhteismitallisesti; viranomaisille ryhmät olivat sitä samaa kastia. Saamelaisten ja suomalaisten erilaisuutta ei noteerattu.

Toisaalta voidaan taas osoittaa miten porosaamelaisten keskuudessa tapahtui 1800-luvun aikana suuri merkittävä rakennemuutos, joka johti Utsjoella mm. siihen, että valtaosa poroista oli siirtynyt parille rikkaalla porosaamelaiselle ja enemmistö porosaamelaisista kuului alimpaan kastiin. Syy tähän ei ollut viranomaisten toiminta, vaan poroelinkeinon oma sisäinen rakennemuutos, jonka seurauksena toisten poroelot kasvoivat ja toisten pienenivät. Näistä tuolloin ajankohtaisina olleista kysymyksistä kertoessaan Paulaharju on parhaimmillaan.

Paulaharjun kuvausten perusteella näyttää siltä, että Lapissa ns. saamelaisten ja lappalaisten kulttuurin muodot todellisuudessa eivät ole paljoakaan poikenneet toisistaan muuta kuin kertomaperinteessä ja kielessä. Kirjan luettuani heräsi kysymys; jos saamelaisia ei ole sorrettu tai kohdeltu huonosti etnisistä syistä johtuen, miten on mahdollista, että saamelaiset ovat onnistuneet saavuttamaan jonkin asteisen kulttuuriautonomian? Paulaharjua ei voi ainakaan syyttää siitä, että hän pyrkisi operoimaan ns. virallisilla totuuksilla, jotka perustuvat jonkinlaiseen puolueellisuuteen. Paulaharjun kirjat eivät siten palvele ainakaan maaomistuskiistan eri osapuolten saamelaisten tai lappalaisten tavoitteita. Eivätkä Paulaharjun haastattelemat henkilötkään niistä puhu.

Tuon ajan maailmassa saamenkieli eli ja voi hyvin, mutta Paulaharju näkee myös tämän alkukantaisen kulttuurimuodon uhkakuvat. Sen ajan suomalaisille sivistyneistölle Paulaharjun kirjat olivat erämaan kansan huuto suurelle yleisölle; "auttakaa meitä tai meille käy muuten huonosti". Suomalaisissa saamelaisten puolestapuhujia oli siihen aikaan vähän. Paulaharju oli nähnyt miten monet poro- ja kalastajasaamelaiset, jotka olivat kokeneet elinkeinoihin liittyvät ongelmat, tarvitsivat apua tai muuten suomalaistaminen lopettaisi tämän ainutlaatuisen kulttuurimuodon. Paulaharjun kirjoissa korostuu näiden ihmisten historiallinen merkitys jälkipolville. Siinä heillä on paljon annettavaa.

Paulaharju on kuvannut poronhoidon eri vaiheita vuoden 1852 rajasulusta Norjaan aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Monelle Paulaharjun kirjoissa esiintyvien porosaamelaisten jälkeläisille Paulaharjun kuvaama elämä poroineen Inarin ja Utsjoen erämaissa väikkyy kadotettuna idyllinä. Kova maailma on murskannut nuo idyllit, joista on joitakin merkkejä näkyvissä Inarin saamelaismuseossa. Vaikuttaa siltä, että nykyinen saamelaissukupolvi tuskin on Paulaharjun kirjalliseen tuotantoon paljonkaan perehtynyt. Se kuitenkin loisi terveellisen sillan eilisen ja tämän päivän välille.

Kuten Paulaharju osoittaa rajasulut merkitsivät suurta muutosta sosiaalisen elämän kannalta. Aikaisemmin porosaamelaiset saattoivat vapaasti laiduntaa molemmin puolin valtakuntien rajaa, käydä kauppaa, käydä markkinapaikoilla. Virkamiehet ja papit löysivät ihmiset markkinapaikoilla Utsjoella, Inarissa, Karasjoella. Muuten olisi ollut erämaissa hajallaan paimentavia poromiehiä ja villipeuran pyytäjiä vaikeaa saada kokoon. Norjan puolelle sijaitsevien kylien jääminen ei sittenkään ollut niin menetys kuin on puhuttu, vaikka Suomeen muuttaneet poromiehet Norjan puolella sijainneet menettivät kesälaitumensa.

Rajasulku Norjaan katkaisi kuitenkin vuosisataisen kieli- ja kulttuuriyhteyden Norjan puolen sukulaisiin ja muihin siellä asuviin saamelaisiin. Samalla menettiin oikeus Jäämeren ja siihen laskevien jokien lohenkalastukseen. Osa Suomeen muuttaneista palasi myöhemmin takaisin Norjaan. Toisin päin vastaavaa ei tapahtunut, mikä johtui siitä että Norjassa oli liikaa poromiehiä ja varsin rajalliset talvilaitumet. Kysymys oli siitä, että porosaamelaisten oli seurattava elinkeinoaan. Taloudellisesti muutto Suomen puolelle oli kannattavaa kuten Paulaharju osoittaa. Kittien ja Länsmannien porotokat kasvoivat sellaisella vauhdilla, että laitumet alkoivat ehtyä. Paulaharjun tekstit osoittavat mihin ihmisen ahneus voi johtaa: ahneus, kateus ja sudet alkoivat horjuttaa elinkeinoa. Perusteet maalliselle mammonalle alkoivat pettää, lopulta oli turvauduttava köyhiin inarinsaamelaisiin.

Paulaharjun tekstien kieli on tarkkaa, omavaraista ja sujuvaa: se sopii hyvin tietoaineistoksi, jota hän on myöhemmin muokannut sellaiseksi joka vastaa hänen kuulemaansa ja kokemaansa. Monet haastatelluista ovat tunnistettavissa. He ovat osia kokonaisuudesta, mukana olijoita, kohtauksia polun varsilla, erämaissa, jokien ja järvien rannoilla elävien poromiesten, kalastajien talollisten kanssa. Haasteltavien henkilövalinta kattava ja dokumentaarisesti kiinnostavasti tuotu esille. Paulaharjun kirjat tuovat uuden ja tarpeellisen lisän eri saamelaisryhmiä koskevaan tietoainekseen. Vaikka Pohjois-Lappi oli tuohon aikaan harvaan asuttua, asutus ulottui melko tasaisesti eri puolille. Tuttavuussuhteet vakiintuivat nopeasti. Hän ymmärsi syrjäseuduilla vaikeissa oloissa sinnitteleviä ihmisiä aivan toisella tavalla kuin alueen virkamiehet tai papit.

Paulaharjun kirjoitukset ovat myös siitä mielenkiintoisia siitä missä teksti vaikuttaa kuviin ja kuvat teksteihin. Kun kamera ei täydentänyt olennaista täydensi hän sitä kuulemillaan tarinoilla. Paulaharju osallistuu kuvillaan luonnon ja ihmisten sosiaalisen elämän prosesseihin. Paulaharjun teksteissä poromiehet, kalastajat ja pyytömiehet esiintyvät toverillisen kumppanuuden valossa kohtalon yhteydessä.

Yritän vetää yhteen mitä minulle jäi Pauharjun kirjoista käteen. Ulkopuolisen on vaikea kuvitella mitä on saamenmaa ja siellä asuva asuva alkuperäisväestö lappalaiset. Tätä kuvaa selventävät Paulaharjun kirjat oivallisella tavalla. Pohjois-Lapin alueesta suuri osa on tuntureita, metsiä, jokia järviä. Sillä on kuitenkin vähän luonnonrikkauksia porolaitumia lukuun ottamatta. Mutta kun asiaa tarkastellaan Paulaharjun tavoin Lapin pitkän historian ja vanhan vallinneen teknologian vaatimusten valossa, luonto on ollut oikeastaan suosiollinen saamelaisten esi-isille lappalaisille. Rajuudestaan huolimatta se on ollut myös runsaskätinen. Ilmasto on kylmä, mikä merkitsee että lappalaiset ovat joutuneet taistelemaan elämästään äärettömissä ilmasto-oloissa. Sademäärä on kohtuullinen, kasvillisuus monipuolinen, metsät sankkoja ja lukuisat joet ja järvet kalarikkaita. Poro ja kala olivat lappalaisten ruokavalikoimassa tärkein proteiinin lähde. Koko tunnetun historian ajan Pohjois-Lappi on ollut väkiluvultaan varsin vähäinen.

Inarin eristäytynyt asema idän ja lännen välissä on sitä suojellut maahan hyökkäyksiltä, jotka ovat voimakkaasti vaikuttaneet Inarin saamelaiskulttuuriin ja naapurimaissa asuvien saamelaisten kohtaloihin. Vieraiden tapojen omaksuminen on muovannut myös inarinsaamelaista kulttuuria, mutta hehitys on ollut vapaaehtoista ja asteittaista. Se on ollut myös tietoista. Alueelle tulleet uudisasukkaat eivät ole Inarin historian aikana koskaan sulautuneet vaivihkaa alueelle, vaan ovat saapuneet pienissä erissä ja näkyvästi etelästä käsin.

Inarinsaamelaiset myöntävät auliisti kulttuuristen lainojen runsauden ja se on saanut pitämään heitä pelkkinä oman kulttuurin kehittämiseen kykenemättöminä jäljittelijöinä. Moisen väitteen järjettömyys paljastuu kun ajatellaan inarinsaamelaisten omintakeisuutta, inarinsaamelaisten yksilöllisyyttä, inarinsaamenkieltä, inarinsaamenkielen erityispiirteitä tai sellaisten tunnetilaa tai havaintoa ilmaisevien inarinsaamenkielen sanojen määrää, johta on mahdotonta muiden ymmärtää.

Pitipä luontoa sitten ystävällisen tai vihamielisenä niin Ylä-Lapin luonnolot ova jättäneet jälkensä eri saamelaisryhmien kulttuuriin. Vuodenaikojen selkeä vaihtelu on inspiroinut inarinsaamelaisa vuosisadasta toiseen. Yhtä merkittävä on ollut tunturialueiden, ikimetsien ja poimuilevan vaaramaiseman vaikutus kansanluonteeseen.

Paulaharju käsittelee kirjoissaan nälkävuosien maastamuuttoa Norjaan. Silloin muutti myös runsaasti inarinsaamelaisia Norjaan. Voidaan siis esimerkiksi kysyä millainen olisi ollut saamelaisten historia, ellei olisi ollut 1880-luvulla alussa alkunsa saanutta maastamuuttoa. Inarissa väestö kasvu oli vahvaa mikä yhdessä pysähtyneen alkeellisen luontaistalouden kanssa johti lisääntyviin sosiaalikuluihin. Maastamuutto Norjaan vapautti osittain Inarin liikaväestöstä, jota ilman saamelaisuuden kasvualusta olisi ollut aivan toisenlainen.

Paulaharjun kirjojen kuvat kertovat paljon, mutta kaikkien niiden tarinat eivät  välttämättä ole pitkiä. Muilla tiedoilla ja kuvilla täydennettyä nämäkin tarinat saavat henkeä. Niitä monia sukulaisiani, jotka esiintyvät Paulaharjun kirjoissa en ole yhtäkään tavannut. Melko myöhään ihmisellä herää tarve tietää enemmän sukunsa historiasta. Tämä on asia, jonka olen oppinut turhan myöhään. Onneksi Paulaharjun haastattelemat saamelaiset olivat olleet sellaisia tarinan kertojia, jotka ovat tienneet mistä kerrotaan.

Kuinka Lappi onkaan noista Paulaharjun kuvailemista ajoista muuttunut. Maailma on mennyt kovaa vauhtia Lapissa siihen suuntaan jota Paulaharju monet muut jo siihen aikaan pelkäsivät. Paulaharjun edustama idealismi on kohta tuhottu viimeistä piirtoa myöten. Välillä Paularju herkistyy pienten yksityiskohtien kuvailuun. Hän tehnyt ankarasti pitkiä työpäiviä aineiston keruumatkoillaan. Tekstit osoittavat, että hän tuntee kaikki Lapin perukat ja kylät. Paulaharju tutustui matkoillaan myös paimentolaisperäiseen poronhoitoon, mikä tuolloin oli alkuperäisin elämän malli ja samalla koko saamelaisen poronhoitokulttuurin perusta. Poromies liikkui siellä missä hänen poronsakin. Tästä ilosta pääsi Paulaharjukin osalliseksi, mikä näkyy hänen elävästä kuvauksestaan. Samuli Paulaharju oli perehtynyt pitkillä keruumatkoillaan perinpohjaisesti saamelaisten, lappalaisten ja vienankarjalaisten kansanuskoon ja heidän käsityksiinsä yliluonnollisesta todellisuudesta. Laajassa tuotannossaan Paulaharju on kuvannut elävästi tapaamiensa kertojien suhdetta uskomusmaailman tapahtumiin ja olentoihin.

Paulaharju on tehnyt arvokasta työtä lisätäkseen lappalaisiin liittyvää julkisuutta. Se koskee samalla myös vaikuttamista lappalaisten olojen parantamiseen. Paulaharju saikin haastelumatkoillaan tilaisuuden tämän vision toteuttamiseen. Tuolloin vallinnut poliittinen vapaus antoi liikkumavaraa tällaisen arvokkaan aineiston keräämiseksi. Hän tekee näkyväksi saamelaiset kertojat eri tapahtumaketjuissa, jotka historioitsijoiden ajattelussa pyritään osoittamaan miten vahvat voimat ovat ratkaisseet lappalaisten olemassaoloon liittyvän historian kulun. Lappalaiskulttuurin liikkumavaran suuruus on vaihdellut tilanteiden mukaan. Lappalaisilla on ollut historian kulussa pienet mahdollisuudet vaikuttaa elämän tilanteeseensa. Tuolloin vallinneesta ajan hengestä johtuu, että he ovat kertoneet Paulaharjulle avoimesti myös lappalaisten tietoisesta ja tiedostamattomasta syrjinnästä. Kuten Paulaharju osoittaa niin toimintaympäristön vaikutus on ollut suuri lappalaisten elämässä. Mikäli niistä ei ole tietoa, ei voida ymmärtää miten menneisyyden lappalaiset ovat kohtaamiaan tilanteita tulkinneet ja miten ja miksi ovat toimineet niissä kuten lopulta toimivat.

Toisinaan on kysytty voiko vakavasti olettava historioitsija ylipäätään pohtia tällaisten kertomusten luotettavuutta? Toisille tutkijoille Paulaharjun kirjat antavat runsaasti pelitilaa omille vakaumuksilleen. Joidenkin tutkijoiden mielestä Paulaharjun kirjoja ei voida pitää tieteellisesti arvokkaina. Väite on poleeminen, koska väitteen esittäjä ei ole punnitnut erilaisia kriteerioita tieteellisyyden arvioimiseksi. Joka tapauksessa Venäjän vallanaika on ollut mielenkiintoinen lappalaisperinteen tallentamisessa.

Lappalaisten historian perustarinassa keskeistä on ollut selviytyminen, jonka taustana on ollut jatkuva altistuminen ulkoisille uhille, ankaralle luonnolle ja valloittajille. Uhkiin on reagoitu suojelemalla sitä mikä on ollut, vetäytymällä erämaihin. Lappalaisten selviytyminen on ollut yhtä aikaa henkilökohtainen ja yhteinen asia. Pohjois-Lappi on muuttunut nopeasti Paulaharjun aineiston keruumatkoista. Niillä alueilla missä hän kulki on vanhan rakennuskannan tuhonneet saksalaiset, asukkaita näillä vanhoilla asunpaikoilla ei juuri tapaa. Järjestäytynyt yhteiskunta on tullut hitaasti Pohjois-Lappiin. Kukaan ei kuitenkaan ole pohtinut vakavalla mielellä sitä miten Paulaharjun kuvaamat lappalaisyhteisöt olisi voitu säilyttää muuttuvissakin oloissa. Joitakin merkkejä siitä on nähtävissä Inarin saamelaismuseossa. Yhtäältä lappalainen maailma on mennyttä, mutta toisaalta sillä on tulevaisuus, mutta millainen? Ajankohtainen kysymys on siis kansallisen lappalaiskulttuurin vaaliminen. Se mikä on mennyttä sitä tuskin voidaan palauttaa. Tällaista menetystä ei voida parantaa kaventamalla entisestään saamelaismääritelmää, mikä tarkoittaa sitä, että inarinsaamelaisilta viedään viimeisetkin tuhkat uunista.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on runsaat Paulaharjun kokoamat kokoelmat, joista on hyödynnetty julkisuudessa vain osaa. Elämänsä aikana Paulaharju julkaisi kymmeniä teoksia ja satoja lehtijuttuja, ja hän oli Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1943. Elämäkertateoksen mukaan Paulaharju joutui jossain määrin kärsimään ja muutamien henkilöiden taholta tuntemaan alemmuudentunnetta akateemisen loppututkinnon suorittaneiden ammattitutkijoiden seurassa. Sitä vastoin jälkimaailma on tehnyt hänelle kunniaa. Sekä Paulaharjun kuvaileva että suoremmin kansatieteellinen tuotanto nauttii suurta arvostusta, ja hänen kirjoistaan ilmestyy uusia painoksia.

Paulaharju osui tallettamaan myöhemmin kirjaimellisesti kadonnutta maailmaa esimerkiksi teoksessaan Sompio. Sompion kylät jäivät sotien jälkeen tekoaltaiden alle. Sama koskee tietysti Petsamon kuvauksia. Kaunokirjallisin perustein Tunturien yöpuolta puolestaan on kulttikirjan maineessa, jonka se on saavuttanut sekoittamalla omaperäisesti tarinaperinteeseen yleismaailmallisen kauhukertomuksen aineksia.

Paulaharju oli harvinainen kulttuuripersonallisuus -tietäjä ja taitaja, kerääjä, tiedemies ja armoitettu kertoja. Hän pelastanut unhoon vaipumasta suomalaista ja saamelaista kansanperinnettä enemmän kuin kukaan toinen. Tieto on kerätty suoraan haastattelemalla kutakin saamelaista erikseen. Asiakirjatietoutta on puolestaan kerännyt T.I.Itkonen. Molemmat täydentävät toisiaan. Neljänkymmenen vuoden aikana hän vaelsi, niinkuin aikanaan Lönroth, reppu selässä ja sauva kädessä laajalti Lappia ristiin rastiin, kolusi Pohjoi-Lapin kaukaiset tiettömät perukat, Inarin, Utsjoen, Sompion, Kolttain maat. Hän haastatteli runsaasti ihmisiä, teki havaintoja, kirjoitti muistiin, piirsi ja käytteli kameraansa. Paulaharjun kokoelmat tulevat olemaan tulevaisuuden tutkijoilla korvaamaton aarreaitta. Monilla teoksilla ja lukemattomilla kirjoituksilla hän on vallannut pysyvän sijan saamenkansan tietoisuudessa. Paulaharju täydentää oivallisella tavalla näitä tiedon mustia aukkoja. Hän on luotettava tutkija joka pätevällä tavalla esittää omaperäisillä piirustuksillaan ja valokuvilla esitystään valaisten keruuretkiensä arvokkaita tuloksia. Mutta samalla hän on kaunokirjailija, etevä tyyliniekka, joka on ammentanut sanontansa rikkaasta kansankielestä. Voin huoletta sanoa, että meillä ei ole ketään toista joka olisi hallinnut Lapin kansankielen kuin Paulaharju. Samuli Paulaharju on kuvaaja, joka kansan syvistä riveistä lähteneenä osaa tunketua syvälle saamenkansan yrimeen.