Pienestä pojasta saakka olen ollut kiinnostunut Länsi-Inarin alueesta, joka käsittää laajoja metsäalueita, tuntureita, soita, jokia ja järviä. Minun lapsuus ja nuoruusvuosina eli vielä 1800-luvun lopulla syntyneitä Kitti ja Länsman sukuihin kuuluneita saamelaisia poromiehiä. Pitkinä talvi-iltoina kuuntelin iltakaudet näitä tuntureiden tuulia ja myrskyjä kokeneiden tervaskantoja kuvauksia selviytymisestä pakkasissa tuiskuissa. Kitti Andaraksen ja hänen poikiensa lapsuus ja nuoruusvuosiin mahtuu uskomattoman paljon ponnisteluja ja työtä -taistelua leivästä. Pojat vedettiin jo mukaan varsin varhain porojen kanssa olemiseen ja elämiseen. Siitä sitten vuosien myötä ammattitaito isä Andaraksen opastamana kasvoi. Poronhoito oli siihen aikaan liikkuvaa, joten alue vuosien myötä tuli vähitellen tutuksi.

Ennen porosaamelaisten asettumista tänne inarinsaamelaiset harjoittivat enemmän metsästystä ja villipeurojen pyyntiä ja pienimuotoista maanviljelyä. Vaatimattomien rakennusten ympärillä oli kuitenkin pieni viljelty ala, jossa kasvatettiin perunaa. Silloin tällöin oli suurilla villipeuralaumoilla tapana laskeutua tuntureilta tänne alavimpiin jokilaaksoihin syömään heinää ja järvikortetta.

Jutamismatkoilla saatettiin tavata köyhtyneitä inarinsaamelaisia, joihin tutustuminen auttoi käsittämään heidän huonoa tilannettaan. Inarinsaamelaiset kuvailivat heidän puutteenalaista, kirjavaa ja raskasta elontaivalta. He olivat kalastajasaamelaisten pohjakerroksista lähteneitä ihmisiä. Andaras osasi oman käsityksensä mukaan muodostaa käsityksensä sen ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta. Näiden miesten luonnonkuvaus oli vertaansa vailla olevaa sanan käyttöä. Kuulin myös tarinoita rappiolle joutuneista, mutta lahjakkaista inarinsaamelaisista. Kuvaukset olivat välillä voimakkaita ja lennokkaita. Kitti Andaras ja hänen poikansa olivat köyhien inarinsaamelaisten puolella. Hän oli kasvanut ja kasvattanut poikansa työn ja taistelun ankarissa oloissa. Hän osoittautui työ ja taidon ja päätäväisyyden edustajaksi.

Tarinoiden keskushenkilöt olivat omien sukulaisten ja naapureiden -inarinsaamelaisten- piiristä. Andaras ja hänen poikansa joutuivat nuoruudessaan käymään ankaran mutta kovan koulun. Käsitteet totuus, rakkaus ja inhimillisyys saivat täällä Inarissa konkreettisen merkityksen. Se oli inarinsaamelaisten perinpohjaiseen uudistamiseen tähtäävää toimintaa. Sillä torjuttiin aktiivisesti inarinsaamelaisiin kohdistuvaa sortoa. Andaraksen pojatkin kasvoivat samalla uudeksi ihmiseksi. Heissä olivat yhtyivät taito ja rohkeus.

Välillä pojat viikkoja kestäneen työ rupean kuluessa he saattoivat tuntureissa ja metsissä tavata muitakin poromiehiä. Silloin he puhkesivat puhumaan vilkkaasti ja osoittivat petokysymyksissä erinomaista laaja-alaista tietoisuutta ja perinpohjaista asian tuntemusta. He olivat ilmeisen tyytyväisiä, ettei heidän tarvinnut valittaa naapureistaan, joita he eivät olleet ajatelleet. Hankalissa ristiriitaisessa sisältävissä tilanteissa oikeus jouduttiin ottamaan omiin käsiin. Merkintöjä niistä ei kuitenkaan löydy käräjäpöytäkirjoissa. Samalla tilanne arvioitiin yhteisten etujen kannalta. Vaikka elettiin luonnon armoilla oli säästettävä itseään eikä antaa matalahenkisyydelle sijaa. Andaras ja hänen poikansa taistelivat koko elämänsä sitä vastaan. He uhrasivat kaikki nuoruusvuosien voimat näille ilottomille maallisille huolille ja täytyy ihmetellä kuinka he saattoivat säilyttää huumorinsa. He näkivät jatkuvasti ympärillään köyhiä inarinsaamelaisia.

Inarin alueella Kittien ja Länsmannien vaellusreitti saattoi kasvien sato-, kalojen kutu- tai peurojen rykimä-, poikimis- ja liikkumisaikoja noudatellen melko säännönmukainen. Kuten keräämäni tiedot osoittavat saattoi vuotuisia leiriytymispaikkoja olla esim. neljä-viisi.

Väestömäärä kasvaessa saaliit vähenivät. Vähänenät saaliit oli korvattavissa vain liikkuvuutta laajentamalla vain silloin jos oli tyhjää tllaa ravinnon hankkimiseen. Paimentolaisporonhoidon tunkeutuminen Inarin lapinkylän alueelle tapahtui juuri näin. Tyhjä tila otettiin paimentolaisporonhoitajien käyttöön. Kehitys alkoi Keski-Ruotsista leviten tyhjän tilaa logiikan mukaan ensin pitkin Kölivuoristoa kohti pohjoista sitten koilliseen Jäämeren rannikolle. Jäämeren rannikon kesälaidunalueilta siirryttiin porojen kanssa talveksi Inarin outamaihin. Näin alueelle talveksi muuttaneet porolappalaiset ottivat inarinsaamelaisten maat omaan käyttöönsä. Tätä kehitystä edesauttoi villipeurakannan väheneminen jäljellä olevien peurojen sekoittuessa pohjoissaamelaisten poroihin. Ravinnon hankkiminen karuilla tunturialueilla on ollut olosuhteiltaan aivan toisenlaista kuin inarin rehevillä outamailla ja jokilaaksoissa. Tästä on prof. Väinö Tanner erinomainen yhteenvedon on löydettävissä kotisivuiltani.

Näissä tarinoissa ja niistä syntyneistä mielikuvissa oli paljon sllaista sellaista, jota en voinut ymmärtää ja se vaivasi ja vaivaa minua edelleen. Näihin avoimiin kysymyksiin halusin saada vastauksia. Sellainen löytyi Närrijärven isännästä. Hän tiesi kaikkiin kysymyksiini vastauksen, yksinkertaisten saamenkielisten sanojen, paikannimien merkityksen, Muotkatuntureiden länsiosassa sijaitsevien kaikkien Kaissavaarojen salasuuksien avaimet. Hän katseli minua ja puhui kuin olisi lyönyt nuijalla päähän.; "Hyvä Jouni, olet ehkä liian nuori ja kokematon käsittämään etteivät ne jäljet mitä täällä kulkiessa olet nähnyt, ne eivät ole meidän, kuten kivistä rakennetut poroaidat, vaan ne ovat paljon ennen meitä rakennettu. Luonnon tuntemusta on jatkuvasti opiskeltava.”

Närri-Niilan lyhyet mutta nasevat kertomukset herätivä minussa vakavampaa suhtautumista historiaan ja poromiesten kokemusmaailmaan. Niistä tuli minulle vähitellen kompassi, jonka avulla saatoin paremmin päästä perille. Kuulemani kertomukset paljastivat minulle täällä vallinneeen toisenlaisen elämän, joka on ollut täynnä suuria tunteita ja toiveita, sellaisia jotka johtivat ihmisen joko hyviin tai huonoihin ratkaisuihin. Nämä ennen täällä asuneet olivat eläneet sivussa kaikesssa muusta maailmasta, kahdeksan kuukautta vuodessa kylmässä ja neljä kuukautta viileässä.

Rakastan jollakin tavoin erikoisesti tätä seutua, suhteeni siihen alkoi joulukuussa 1943, jolloin palattuamme evakosta asetuimme tänne äitini sukulaisten luo Närrijärvelle. Minua miellytti jopa sen paikan nimikin, nimen suloinen sävel, siihen kätkeytyvä sointu; yritän silmät ummessa tavoitella sitä mielikuvaa. Alueen historia niistä ihmisistä jotka täällä asuivat vuosisatoja, kenties vuosituhansia ennen meitä.

Minusta tuntui siltä kun katselin tätä aluetta, että parhaiten täällä olivat eläneen villipeuran pyytäjät. Heidän elämän oli ollut varsin yksinkertaista ja iloista. Kauniilla säällä he varustautuivat eränkäyntiin pyydyksiä kokemaan ja jousipyssyillä turkiseläimiä metsästämään. Voimakkaina ja vikkelinä peurannahkaiset vaatteet yllään he lähtivät leiristään.