Suomessa puhutaan kolmea kaikkiaan kymmenestä saamen kielestä, nimittäin pohjois-, inarin- ja koltansaamea. Pohjoissaamea käytetään Enontekiöllä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosassa. Inarin- ja koltansaamen puhuma-aluetta on lähinnä Inarin kunta. Nämä alueet ovat saamelaisten kotiseutualuetta, missä saamen kielillä on vuodesta 1992 ollut virallinen asema.

Jos haluaa tutustua saamen kieliin ja erityisesti saamelaiseen nimistöön, sen voi tehdä tutustumalla esimerkiksi Aage Sollbakkin kirjaan "Deanucazadat" ja sen karttojen avulla. Kirjan maastotietokanta sukuselvityksineen ja karttoineen on todellinen kulttuuriteko.

Kirjan kartoittajina toimineet ovat saaneet talteen paljon saamenkielisiä paikannimiä haastattelemalla Tenon vesistöalueen Norjan puolella asuvia paikkakuntalaisia. Nämä ja vanhastaan kartoissa olleet paikannimet ja niiden oikeinkirjoitus on nyt tarkistettu ja korjattu. Varsinkin saamenkielisiä nimiä on myös lisätty.

Jos jonkin nimen asusta oli eri lähteissä kovin ristiriitaisia tietoja tai paikan sijainnista on ollut toisistaan eroavia mainintoja, otettiin paikkakunnalle yhteyttä. Myös monet asiantuntijat ja nimistön kerääjät kuten Jorma Mattson ovat auttaneet työssä. Tuloksista kertovat havainnollisesti ne Tenojoki varren saamenkieliset paikan nimet, jotka ovat nyt uudessa kirjassa pohjoissaameksi. Moniin paikannimiin liittyy kirjassa oleva lyhyt tarina, joka usein liittyy lohen kalastukseen, sen eri muotoihin, joen virtauksiin, koskiin pyyntipaikkoihin.

Nimien asut noudattavat nykyisiä saamenkielten oikeinkirjoitussääntöjä, joten niistä voi saada tukea nimistönsuunnitteluun. Vaikka kaikkia ylä-Lapin uusia karttoja ei vielä olekaan painettu, niihin ja niiden sisältämään nimistöön voi tutustua nyt ilmestyneen kirjan karttojen ja niihin liittyvien kertomusten kautta.

Itse olen vuosikausia odottanut, että meillä Suomen puolella kerättäisiin ja analysoitaisiin paikannimistöä ja asutusta samoilla menetelmillä mitä nyt Tenojoki varren osalta on tehty. Sellainen on juuri osa sitä olosuhdeselvitystä mitä Suomen puolella juuri nyt tarvittaisiin. Silloin saataisiin esille asutuksen alkuperäisyys, suvut, luonnonkäytöstä tietoa paikannimistön perusteella. Sellainen voisi olla hyödyllistä arvioitaessa asutuksen muotoutumista.

Tällä hetkellä suuri osa kielisaamelaisista asuu hajallaan pienissä kylissä ja yksinäis-taloissa laajalla alueella pääasiassa kuitenkin Tenojokilaaaksossa. Kielellistä sulautumista on kiihdyttänyt vahva elinkeinojen ja elintapojen muuttuminen. Voidaan myös sanoa, että enemmistökulttuurin leviäminen on valintaprosessi; saamelaiset eivät ole omaksuneet kaikkia kulttuuripiirteitä suomalaisesta kulttuurista tai päinvastoin.

Saamenkieliset saamelaiset ovat viimeisen kymmenen vuoden kuluessa menettäneet enemmistöasemansa Utsjoella. Inarin, Sodankylän ja Enontekiön kunnissa sulautumista tapahtui viime vuosisadan puolella jossain määrin myös suomalaisesta saamenkieliseen kulttuuriin päin. Nykyään pääsuuntaus on siis siirtyminen saamelaiskulttuurista suomalaiskulttuuriin.

Harva tulee ajatelleeksi, että paikannimet ovat yksi hyvin tärkeä historiallisen tutkimuksen menetelmä. Tehdessämme 1970-luvulla tutkimusta "kalastus Inarissa, Utsjoella ja Enontekiössä" törmäsimme tämän tuosta tähän ongelmaan haastatellessamme paikallisia suomalaisia ja saamelaisia kalastajia. Tulimme huomaamaan miten erityisesti inarinsaamelaisen paikannimistön tausta ulottuu kaikkialle Inariin.

Asutus Tenolla oli vielä 1500-luvulla tosi harvaa. Erityisesti Inarinokivarrella oli pitkään asumattomia ja harvaan asuttuja jokiosuuksia. Niillä saamelaiset harjoittivat perinteistä taimenen ja siian kalastustaan padoilla, alkeellisilla verkoillaan ja nuotillaan. Sen lisäksi näihin jokiin laskevissa pienemmissä joissa pyydettiin majavia, samoin pyydettiin myös jokirantoja seurailevia villipeuroja. Tästä on konkreettinen esimerkki Lemmenjoen varrella sijaitsevat harjut.

Paikannimet ovat yleensä huomattavien kooltaan laajojen maastonkohtien nimiä ja muodostavat usein monijäsenisiä nimiketjuja. Suuri osa saamenkielisistä paikannimissä on muisto aikaisemmista yhteisistä kalastus ja metsästysalueista sekä kulkuväylistä. Tämän tapaisiin kosketuksiin viittaavat ns. vanhojen tilojen perustamisasiakirjoihin kirjatut kalajärvet, patopaikat ja nuotta-apajat.

Tenojoen vesistöalueen asutuksen pohja nimistön valossa osoittaa, että alueen todellinen ja aito alkuperäiskansa Tenon varren saamelaiset ovat kokeneet monivaiheisen asutushistorian. Ensi vaiheessa alueelle asettuneet uudisasukkaat valitsivat nimenomaan Tenojoen alaosan ja jokisuun asuinalueeksi.

Teno-jokivarren alueen saamenkieliset paikannimet ovat menneisyydessä eläneiden jokisaamelaisten nimeämistarpeen ja -kyvyn jälki. Ne ovat aito historiallinen lähde. Tällaiset paikannimet palvelevat historiallisen tiedon lisäämistä. Paikannimien synnyn, nimeämistapojen ja nimien rakenteen selvittely on tuonut uutta tietoa Tenojoen vesistöalueen menneisyydestä. Näin nimistötutkimus tarjoaa faktoja sellaisille historiallisille päätelmille, jotka kertovat, että alueiden paikannimien lisäksi, että osa Tenokivaarren asukkaista on lähtöisin Inarin alueen metsä ja kalastajsaamelaisista.

Kun tarkastellaan vanhaa henkilönimistöä Tenon varren asutuksen syntyhistorian kannalta, voidaan todeta, että se on tärkeä lähde, joka ei ole niukka ja sattumanvaraisesti säilynyt joka keskeisiltä osiltaan pystytään tulkitsemaan. Eräalueillaan eläneet tenolaiset joutuvat luontoon sidottujen elinkeinojensa vuoksi ensitöikseen identifioimaan luontopaikat, kalan ja riistanpyyntipaikat ja asuinpaikat ja muut kulttuuriinsa kuuluvat tärkeät paikat toisistaan erottuvilla nimillä kommunikoinnin mahdollistamiseksi.

On todettu, että paikannimistö on hyvin säilynyt saamelaisen kulttuurin perinnön laji. Kerran annettu nimistö säilyy yleensä sukupolvelta sukupolvelle. Tenonvarrella on nähtävissä miten nimillä on taipumus siirtyä etniseltä ryhmältä toiselle, kun nämä ovat olleet tekemisessä keskenään. Vanhoista paikannimistä voi todeta, että vaikka väestömuutoksia tapahtunut on tenon varren saamelaisilla säilynyt nimien käyttö oman tavan käytön mukaan.

Paikannimien syntymisestä

Saamelaisalueen maaston ja seutujen nimistä monet ovat niin vanhoja ettei niiden ikää pysty millään arvaamaan. Monet nimistä ovat siirtynet sukupolvelta toiselle niin että on kovin vaikeaa ymmärtää nimen syntyhistoria, mistä nimi on saanut alkunsa, vaikka usein maaston nimen ollessa kyseessä se on saanut sen muodon kuin sen kuuluukin olla.

Laaja tunturiseutua kuvataan erilaisilla termeillä samoin kuin ympäristöstä erottuvaa korkeampaa huippu. Korkeammat tunturin selänteet saattavat erottautua esimerkiksi jonkin edesmenneen poromiehen mukaan. Paikannimiin vaikuttavat kalanpyyntipaikat, nuotta, verkko pato kulkutus. Myös kasvit kuten heinä, porojen laidunmaat, kulkutiet kalanpyyntipaikoille. Jokaisella paikalle löytyy nimeämisperuste. Myös intressiriidat pyyntialueista ovat voineet vaikuttaa nimien syntyyn samoin kuin riidoista sopiminen.

Järvistä monet on nimetty sen mukaan minkälaisessa paikassa ne sijaitsevat, minkä muotoisia ne ovat. Samoin suvannot ja kosket ovat saaneet nimensä sen mukaan millaisia kaloja niissä on. Järvistä moni on nimetty sen mukaan millaisessa paikassa ne sijaitsevat.

Tenojoen vesistön maaston paikkojen nimet on jäänne pyyntiyhteiskunnan kehittymisestä. Sollbakkin kirjassa käydään talo talolta läpi jokivarren talojen saamelaissuvut ja samalla jokivarren paikannimistö ja nimistön syntyhistoria.

Nimistä selviää miten lohi ja lohen pyynti pääuomassa on vaikuttanut siihen miten eri kalastusmuodot ovat kehittyneet nykyiseen muotoon.

Astutuksesta

Jokisaamelaiset olivat Tenojokilaakson ainoa asujaimistona. Alun alkaen he elivät puolittain paimentolaisasteella käyttäen vuodenaikojen mukaan kolmea, neljää asuntoa tai jopa viittä asuntopaikkaa. Heillä oli pakanuuden aikaisia uskomuksia, tapoja ja tottumuksia.

Alkuperäiseen elämänmuotoon ei kuulunut maanviljely. Alunperin tenolaiset eivät tunteneet lehmää ja hevosta. Kotieläimiä olivat poro, lammas, koira ja kissa. He elivät metsästyksellä, kalastuksella ja pienimuotoisella poronhoidolla. Tätä koskematonta Tenokilaaksoa rajoitti etelässä ja idässä autio alue jonka eteläpuolella alkoi inarinsaamelaisten ja kolttien välinen autio alue. Lännessä se ulottui Suomen ja Norjan autioon rajaseutuun, pohjoisessa Jäämereen kaksi suurta virtaa Teno ja Näätämö antoivat tälle alueelle hahmon ja elämän puitteet. Lännestä itään ulottuvat tunturiylängöt erottivat toisistaan Jäämereen laskevien Tenon Näätämön laajojen sadealueiden vuomat toisistaan.

Jos nouset Tenon varrella olevan tunturin laelle näet ympärilläsi joka suunnalla, toinen toisensa välissä ja takana kymmeniä tuntureita jotka lopuksi katoavat siniseen autereeseen. Joka puolella näet tässä valtaisessa maisemassa kierteleviä jokia ja kymmenittäin erikoisia järviä. Jos kysyt tenolaiselta isännältä järven nimeä voit saada vastaukseksi isojärvi, pitkäjärvi, taimenjärvi. Jokilaakson rehevyys on silmiinpistävää. Tunturinrinteen kasvillisuus kertoo miten erilaiset kasvit ja puut alaspäin tultaessa muuttuvat reheviksi silloin kun tullaan tunturiylängöltä alas jokilaaksoon.

Kirjassa julkaistut kartat ovat tarkkoja samoin esitetyt paikannimet. Aikaisemmin laaditut kartat olivat siten laadittuja, että kartoittajat piirsivät käteen joutuneista kartoista saamansa uskottavan tuntuisen silmänäkijän kuvauksen perusteella. Tenojoen vesistön alueen muut osa on piirretty hatarammalla perusteella.

Tenojoen alueella metsänriistaa kalaa oli kaikkialla, sekä sen lisäksi karhua, hirveä, sutta ja villipeuruaa.Poroja oli yleensä vähän ja muutamat rajoittuvatkin etupäässä ajoporon kasvattamiseen. Tarvekaluja oli vähän ja ne olivat alkeellisia.

Harva tietää menneiden vuosisatojen intressiristiriidoista, jotka koskivat kiistaa pyyntialueista. Niitäkin oli. Oli muodostunut molempien osapuolten korpilaki. Mutta tänä päivänä niistä ei puhuta; hymähdetään vain. Tenonvarren asukkailla oli aikoinaan vakituiset tukikohdat kevät ja syyspyyntiä varten. Niissä tenolainen hankki itselleen talvikalan, yksin tai naapurin tai muuten luotettavan miehen kanssa, jolla oli rohkeutta lähteä mukaan. Täällähän virkakuntaa ei ollut paikanpäällä elämää valvomassa. Kesällä tenolaisten liikkumaväline oli vene, jolla käytiin pyydykset kokemassa tai käytiin Suomen puolella sukuloimassa.