Ilkka Paatero: Saamenkielisen kirjallisuuden historiaa

Painettu saamen kieli

Saamenkielisen kirjallisuuden ja sen edellyttämän kirjakielen syntymisen taustana oli niin puhdas valtapolitiikka kuin tavoite saada itsepäisesti pakanuutta harjoittavat saamelaiset kristillisen kirkon helmaan. Täyssinän rauhassa 1595 Ruotsin onnistui siirtää Venäjän vastainen rajansa päättymään pohjoisessa Jäämereen, Varangin- vuonoon. Ruotsilla oli enemmänkin tavoitteita valtansa ulottamiseksi Jäämeren rannikolle, mutta Tanskalle hävitty sota pakotti kuitenkin sen luopumaan niistä.

Saamelaisten käännyttäminen kristinuskoon oli alkanut jo keskiajalla, mutta vasta 1600-luvun alussa Ruotsissa kirkon ja samalla maallisen vallan asema pyrittiin vakiinnuttamaan Lapissa lähettämällä sinne pappeja lähetystyöhön opettamaan saamelaisille "Jumalan sanan puhdasta oppia" sekä rakentamalla sinne kirkkoja. Norjassa sama kehitys tapahtui vasta 1700-luvulla. Periaatteena oli "cuius Religio, eius Regio", kenen uskonto, sen maa.

Kirkko oli jo keskiajalla asettanut seurakuntalaisille kristinopin perusteiden osaamista koskevia vaatimuksia. Lutherin periaate "Jumalan sanaa on saarnattava puhtaana ja kansankielellä" loi perustan Ruotsin kansanopetukselle. Kaikki oleellinen tieto uskosta yksinkertaisessa muodossa sisältyi katekismukseen. Pappien velvollisuutena oli opettaa sen sisältö seurakuntalaisille, sillä vasta katekismuksen osaaminen avasi tien ehtoollispöytään ja ehtoollinen oli puolestaan edellytys avioliiton solmimiseen.

Katekismus sisälsi uskontunnustuksen, Isä meidän-rukouksen, käskyt ja sakramentit selityksineen, rukouksia ja kokoelman tarpeellisia raamatunlauseita. Opetus tapahtui sekä varsinaisena katekismuksen opettamisena ja kuulusteluna että messujen yhteydessä saarnaamalla.

Lähetystyö ja perustettujen seurakuntien toiminta edellyttivät sekä saamen kieltä taitavia pappeja että saamenkielistä kirkkokirjallisuutta. Varhaisin saamenkielinen kirjallisuus oli tarkoitettu pappien saamen kielen opiskelun tueksi sekä käytettäväksi kirkollisissa toimituksissa ja kansanopetuksessa. Pappi luki uskontunnustukset, käskyt ja rukoukset kirjasta ja rahvas opetteli ne sitten ulkoa.

Ensimmäinen saamelaisia varten perustettu koulu aloitti toimintansa vuonna 1632, mutta vasta kun vuoden 1723 kouluasetuksen ansiosta Lappiin oli jokaisen pääkirkon yhteyteen perustettu nk. lapinkoulu, alkoi varsinainen lukutaito yleistyä. Syntyi myös tarve saamenkielisistä oppikirjoista, ja koulun käyneitä lukutaitoisia saamelaisia varten alettiin julkaista jonkin verran kirjallisuutta.

Vuosien 1619-1900 välisenä aikana ilmestyi saamen kielillä noin 400 painatetta. Pääasiassa nämä olivat uskonnollista kirjallisuutta ja vain muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta käännöksiä aikaisemmin ruotsin tai tanskan kielellä ilmestyneistä teoksista. Noin neljäsosa painatteista oli kalentereita, asetuksia tai muita virallisia tiedotteita.

Varsinainen saamelainen kirjallisuus, saamelaisten saamen kielellä kirjoittama kirjallisuus, syntyi vasta 1900-luvulla.

Saamen kielet

Saamen kielet ovat Euroopan alkuperäiskieliä ja itämerensuomalaisten kielten lähimpiä sukulaisia. Yhteensä niitä on yhdeksän: länsisaamelaiseen ryhmään kuuluvat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaame sekä itäsaamelaiset inarin-, koltan-, kiltinän- ja turjansaame. Äidinkielisiä uumajan-, piitimen- ja turjansaamen puhujia on vain muutamia kymmeniä. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea.

Saamen kieliä puhutaan neljän valtion alueella: Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Saamelaisten määräksi on arvioitu, laskutavasta riippuen, 60 000-100 000 henkeä, joista noin 6 000-7 000 asuu Suomessa. Enintään puolet kaikista saamelaisista osaa omaa äidinkieltään.

Suomessa puhutut saamen kielet

Pohjoissaamen kieli

Pohjoissaamen kieli (pohjoissaameksi davvisámegiella) kuuluu pohjoisiin länsisaamelaiskieliin. Pohjoissaamea puhuvat pohjoissaamelaiset, joita on Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosassa noin 40 000 - 50 000 henkilöä. Se on saamelaiskielistä puhujamäärältään ylivoimaisesti suurin; joidenkin arvioiden mukaan jopa 75 % saamenkielisistä puhuu pohjoissaamea.

Inarinsaamen kieli

Inarinsaamea (inarinsaameksi anarâškielâ) puhutaan ainoastaan Suomessa Inarinjärven ympäristössä ja sillä on noin 250-300 puhujaa. Kielen puhujia sanotaan inarinsaamelaisiksi. Inarinsaame sijoittuu rakenteeltaan itäisten ja läntisten saamelaiskielten väliin, eikä sitä voi yksiselitteisesti lukea kumpaankaan ryhmään. Inarinsaamea luonnehtii erittäin monimutkainen nomini- ja verbimorfologia, jossa on lukuisia äännevaihteluja.

Koltansaamen kieli

Koltansaame (koltansaameksi sää'mǥiõll) on Inarissa ja Petsamon alueella puhuttava kieli, jota puhuu äidinkielenään hieman yli 300 henkilöä. Koltansaame kuuluu saamelaiskielten itäiseen haaraan, Vaikka koltansaame on puhujamäärältään pieni kieli, jakautuu se neljään päämurteeseen: Näätämön, Paatsjoen-Petsamon, Suonikylän ja Nuortijärven murteisiin, joista Näätämön murre on todennäköisesti jo sammunut.

Saamen kirjakielet

Varhaisimmat saamen kieltä koskeneet kirjalliset lähteet eivät erottele eri saamen kieliä toisistaan. Saamen kielelle pyrittiin luomaan yksi yhtenäinen kirjoitustapa. Eri alueilla puhutut saamen kielet ovat kuitenkin niin erilaisia, ettei niillä voi olla yhteistä kirjakieltä. Yhtenä syynä myöhäiseen kirjakielen syntyyn on saamen kielten monimutkainen äännejärjestelmä. Nykyiset saamen kirjakielet ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa. Kielentutkijoilla on ollut merkittävä rooli saamen kirjakielen kehittämisessä. Tutkijoilla oli apunaan saamea äidinkielenään puhuvia kielimestareita.

Pohjoisaamen kirjakieli

Ensimmäinen kirja pohjoissaameksi ilmestyi vuonna 1728. Nykyinen kirjoitustapa on vasta vuodelta 1978. Ennen nykyisen ortografian vahvistamista pohjoissaamen kielen kirjoitusasut eri maissa poikkesivat toisistaan: Suomessa kirjoitettiin aikaisemmin kolli "kulta" ja Norjassa ja Ruotsissa gål'li "kulta". Kompromissin jälkeen tulos oli muoto "golli". Kielentutkija Rasmus Raskin suosituksesta otettiin jo 1800-luvulla käyttöön kirjaimia, joita ei ole naapurikielissä. Pohjoissaamessa niitä ovat á, č, đ, ŋ, š, ž, ŧ.

Inarinsaamen kirjakieli

Ensimmäiset inarinsaamenkieliset kirjat, E.W. Borgin kääntämät Anar sämi kiela aapis kirje ja doktor Martti Lutherus Ucca katkismus. (Inarinsaamen kielen aapiskirja ja tohtori Martti Lutheruksen Pieni katekismus), ilmestyivät yhtenä niteenä vuonna 1857. Lauri Itkosen kääntämät Katkismus (1902) ja Ráámmát Historja, (Raamatunhistoria, 1906) esittelivät kirjoitustavan, joka oli jo lähellä nykyistä.

Erkki Itkonen toimitti laajan tieteellisen inarinsaamen kielen sanakirjan, Inarilappisches Wörterbuch I-IV, vuosina 1986-1991. Itkonen kehitti sanakirjaa varten ortografian, joka on nykyisin käytössä olevaa hieman tarkempi ja kertoo varsinkin viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla käytetyn kielen ja sen eri murteiden äännepiirteistä.

Inarinsaamen nykyinen ortografia on tietyiltä osin väljä. Esimerkiksi kaikkia murre-eroja ei ole normitettu, vaan hyväksyttäviä sanoja ja taivutuksia voi olla useampi kuin yksi. Oppikirjoissa kieltä kuitenkin yhtenäistetään.

Koltansaamen kirjakieli

Koltansaame oli hyvin pitkään vain puhuttu kieli. Varhaisin yritys kirjakielen luomiseksi oli Kolttakönkään ortodoksisen papin Konstantin ¦cekoldinin venäjästä Paatsjoen alueen murteelle kääntämä Matteuksen evankeliumi, joka oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Laaja-alaisesti saamelaista kulttuuria tutkinut T.I. Itkonen julkaisi vuonna 1958 Koltan- ja kuolanlapin sanakirjat I-II.

Koltansaamen kirjakieltä alettiin kehittää järjestelmällisesti vasta 1970-luvulla. Kirjakielen pohjaksi otettiin Petsamon Suonikylän murre, jota puhuttiin nykyisen Sevettijärven alueella. Ensimmäinen koltansaamenkielinen aapinen, Aabbâs säämas, ilmestyi vuonna 1972, kun koltansaamea alettiin opettaa Sevettijärven koulussa. Mikko Korhosen, Jouni Moshnikoffin ja Pekka Sammallahden laatima Koltansaamen opas ilmestyi vuonna 1973. Sittemmin koltansaameksi on julkaistu kirkollisia tekstejä, oppimateriaaleja, sanakirjoja ja kaunokirjallisuutta. Syksyllä 2009 ilmestyi ensimmäinen koltansaamen kielioppi, Sää'mǥiõl ǥiõllvuä'ppes škoou'li vääras (Koulukielioppi).

Koltansaamessa käytetään lukuisia kirjaimia, joita ei ole naapurikielissä: Ââ, Čč, Ʒʒ, Ǯǯ, Đđ, Ğğ, Ǥǥ, ǩǩ, Ŋŋ, Õõ, Šš, Žž ja '-merkki.

Varhaiset tiedot saamen kielestä

Paulus Diaconus


De gestis Langobardorum
Augsburg 1515

Goottien historian kirjoittajat, Jordanes ja Procopius, käyttivät äärimmäisen pohjolan asukkaista nimityksiä Crefennæ ja Scritifini. Langobardien historioitsija Paulus Diaconus puolestaan nimitti heitä Scritobineiksi, väittäen nimityksen johtuvan "heidän barbaarisen kielensä hyppäämistä tarkoittavasta sanasta". Tätä Diaconuksen mainintaa pidetään ensimmäisenä kertana, kun saamelaisten omasta kielestä kerrotaan painetussa tekstissä. Diaconuksen tieto oli sikäli virheellinen, että nämä nimitykset olivat skandinaavisten naapureiden saamelaisista käyttämiä nimityksiä.

"He johtavat nimensä alkuperän barbaarisen kielensä hyppäämistä tarkoittavasta sanasta. Sillä hyppäämällä ja loikkimalla he taitavasti ajavat takaa villieläimiä, käyttäen apuna jousen lailla taivutettuja puukappaleita."
Paulus Diaconus 790

Ottar


Ælfredi Magni Angolorum regis invictissimi vita tribus libris comprehensa
Spelman, John
Oxford 1678

800-luvun jälkipuoliskolla elänyt anglosaksien kuningas Alfred liitti muinaisenglanniksi keltin kielelle kääntämäänsä Orosiuksen maailmanhistoriaan kertomuksen norjalaisen Ottarin matkasta Kuolan niemimaan ympäri. Todennäköisesti lähellä Vienajoen suuta Ottar tapasi suomensukuisia ihmisiä, bjarmeja, joiden hän kertoi puhuvan kieltä, joka muistutti saamelaisten käyttämää kieltä. Tämä on ensimmäinen maininta saamelaisten ja muiden suomensukuisten kansojen kielisukulaisuudesta.

"Hänen mielestään saamelaiset ja bjarmit puhuivat lähes samaa kieltä."
Ottar 810

Adam Bremensis


Historia eccleastica, continensis religionis propagatæ gesta
Leiden 1595

Adam Bremeniläinen liitti kirjoittamaansa Hampurin ja Bremenin arkkihiippakuntien sekä Pohjoismaiden kirkkohistoriaa vuoteen 1072 käsittelevään teokseensa myös Pohjoismaiden historiaa ja luonnonolosuhteita kuvaavan osan. Pohjois-Norjan rannikon asukkaiden hän kertoi houkuttelevan valaita rantaan "voimallisia sanoja mutisemalla". Tämä on ensimmäinen maininta saamelaisten joikuperinteestä.

"...lisäksi he houkuttelevat voimallisia sanoja mutisemalla suuria meren valaita rantaan"
Adam Bremeniläinen 1075 AD

Saxo Grammaticus


Danorum Regum heroumque Historia
Paris 1514

Noin v. 1200 käsikirjoituksena ilmestynyt Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum käsittelee pääasiallisesti Tanskan historiaa, mutta kirja sisältää paljon myös Pohjoismaiden muinaistaruja, lähteinään islantilaiset ja muinaisnorjalaiset käsikirjoitukset. Finneiksi kutsumiaan saamelaisia Saxo kuvaa taitaviksi hiihtäjiksi ja metsämiehiksi, jotka ovat paitsi urheita taistelijoita myös loitsutaitonsa tähden erittäin vaarallisia vastustajia.

Saxo on ensimmäinen, joka käytti sanaa Lappi tarkoittaen saamelaisten asuttamaa maata. Sanan lappi alkuperä on kiistanalainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan se liittyy muinaisislannin sanaan lappir ja muinaisruotsin sanaan lappen, mitkä tarkoittavat kangastilkkua. Saamen kielen vuowjoš-sanan (vuovjjuš) kantasana vuow'je (vuovji) tarkoittaa myös kangastilkkua. Jukkasjärven ja Enontekiön seudun saamelaiset käyttivät aikaisemmin itsestään vuovjjuš-nimeä. Jo Olaus Magnus pohjoismaiden historiaa käsittelevässä teoksessaan kertoi saamelaisten kulttimenoissa palvonnan kohteena olleista punaisista kangassuikaleista.

Olaus Magnus


A compendious History of Goths, Swedes & Vandals and other northern nations
London 1658

"Moreover those people that live under the Pole are deluded by a more stupid errour by the Devils. For they hang a red Cloth upon a Pole or a Speare, and with attentive prayers and custom of worship, they adore it, thinking that there is some divine virtue in it, by reason of the red colour which is like the beasts blood."

"Näitä napapiirin kansoja johtaa harhaan vielä typerämpi pahojen henkien eksytys. Kiihkein rukouksin ja erityisin kulttimenoin he palvovat punaista kangassuikaletta, joka on kiinnitetty salkoon tai keihääseen. Koska punainen veri muistuttaa petojen verta, arvellaan kankaassa olevan jotakin jumalallista voimaa."

Paulus Jovius


Pauli Iovii Nouocomensis libellus de legatione Basilii magni principis Moschoviæ
Francofurti 1550

Paulus Jovius, italialainen historioitsija ja piispa, kirjoitti vuonna 1525 merkittävän varhaisen kuvauksen Venäjästä ja sen pohjoisista rajanaapureista. Jovius ei itse käynyt Venäjällä, vaan hän sai tietonsa Vasili III:n Vatikaanin lähettiläältä, Dmitri Gerasomovilta, joka oli toiminut tsaarin hovissa tulkkina mm. Ruotsin ja Tanskan lähettiläille.

"Käydessään vaihtokauppaa pyytämillään turkiksilla, he välttävät puhumasta kauppamiesten kanssa tai edes näkemästä heitä. Pyydetyt turkikset viedään kauppapaikalle ja kulloinkin vaihdettavat turkikset laitetaan erilliseen kasaan."

Jacob Ziegler


Quae intuscon itinentur Syria, Palestina
Argentorati 1532

Saksalainen maantieteilijä Jacob Ziegler liitti vuonna 1532 painettuun, lähinnä Välimeren pohjukassa sijaitsevia maita koskevaan teokseensa Pohjoismaita käsittelevän Scondia-osan. Lappia käsittelevä osuus on laaja ja siinä kerrotaan saamelaisten kiertelevästä elintavasta, poronhoidosta ja taikuudesta. Siinä on myös ensi kerran tietoja karhunmetsästykseen liittyvistä riiteistä sekä tietoja pirkkalaisista saamelaisten verottajina. Ziegler kertoo myös saamelaisten kaupankäyntitavoista sekä heidän oudosta kielestään. Katolinen kirkko vaati teoksen hävittämistä, koska siinä väitettiin kirkon osallistuvan lappalaisten pitämiseen pakanuudessa.

"He käyvät kauppaa vaihtamalla ja rahalla, vain molemminpuolisella suostumuksella ja ilman keskustelua, ei minkään heikkolahjaisuuden tai karkeiden tapojen vuoksi, vaan koska heillä on oma kielensä, jota naapurit eivät ymmärrä."

Damiano Goes


Deploratio Lappianæ gentis
Lovanii 1540

Portugalilainen diplomaatti Damianus Goes kirjoitti ensimmäisen kerran vuonna 1540 julkaistun lyhyen kirjoituksen "Valitus lappalaisten hädästä" sekä siihen liitetyn Lapin kuvauksen. Goes väitti Ruotsin viimeiseltä arkkipiispalta Johannes Magnukselta saamiinsa tietoihin viitaten, että saamelaisia pidettiin pakanuudessa, jotta heitä voitaisiin verottaa raskaammin. Goesin tiedot saamelaisten kielestä ja kaupankäyntitavoista ovat lähes samat, kuin mitä Ziegler kertoi. Inkvisitio vangitsi Goesin ja hän kuoli vankeudessa.

"Vaihtokauppa on ainoa kauppatapa, jonka he tuntevat. Siinä he eivät käytä puhetta vaan ainoastaan merkkikieltä. Tämä johtuu yksinomaan heidän karkeasta ja barbaarisesta kielestä eikä suinkaan heidän puutteellisesta älykkyydestään; kaupanteossa he ovat ovelia ja neuvokkaita."

Sebastian Münster


Cosmographiæ universalis Lib. IV
Basel 1550

Sebastian Münsterin laaja Cosmographia, "maailmankuvaus", ilmestyi latinankielisenä ensi kerran vuonna 1544. Sen Suomea koskevassa osassa on liitteenä lyhyt luettelo suomenkielisistä sanoista, jotka Münsterin mukaan ovat myös saamenkielisiä. Samassa kappaleessa olevan Isä meidän -rukouksen Münster esittää olevan "in linqua Lapponica & Phinnonica" eli sama suomeksi ja saameksi. Tämä virheellinen tieto ko. kielten ykseydestä toistui myöhemmin useissa teoksissa 1600- ja 1700-luvuilla.

"... vaan se ( kieli ) on yhteinen vain suomalaisilla sekä Pohjolan kansoilla, joita kutsutaan lapeiksi tai piilapeiksi."

Sebastian Münster


Cosmographey. Oder Beschreibung Aller Länder
Basel 1578

Todettuaan edellä suomen ja saamen kielien yhtäläisyyden, Münster jo seuraavassa kappaleessa esittää Zieglerin ja Goesin mukaisesti, että saamen kieli poikkeaa kaikista muista kielistä, ja että kaupankäynti käydään sen takia merkkikielellä.

"Mikään muu kansa ei ole heidän kaltaisensa, eikä kukaan ole pitkään ymmärtänyt heidän kieltään. Kun on tarvinnut käydä kauppaa heidän kanssaan, ostaa tai myydä, on se pitänyt tehdä osoittelemalla tai merkkikielellä."

Olaus Magnus


Historia de gentibus Septentrionalibus
Romæ 1555

Olaus Magnuksen Pohjoismaiden historia on yksi vuosisatansa merkittävimmistä historiallisista teoksista. Olaus perustaa tietonsa luonnollisesti suurelta osin vanhoihin auktoriteetteihin, mutta merkittävästi myös omilta matkoiltaan itse hankkimiinsa tietoihin. Hänen omat kokemuksensa venematkoista, lohenkalastuksesta, hyttysten paljoudesta ja pirkkalaisten kaupankäynnistä auttoivat häntä kuvaamaan värikkäästi ja todenperäisesti Tornionlaakson elämää. Olaus kuvailee saamelaisten häämenoja, metsästystapoja sekä kertoo porojen ravinnosta ja Lapin suurista järvistä ja niiden kaloista. Saamelaisten käyttämästä kielestä hänen tietonsa ovat samoja kuin muillakin Lappia kuvanneilla 1500-luvun kirjoittajilla.

"Sen vuoksi ei myöskään ole ihmeteltävää, että siellä käytetään viittä kieltä: lappalaisten eli pohjalaisten, moskovalaisten ja venäläisten, suomalaisten, svealaisten ja gööttien sekä saksalaisten kieltä."

Olaus Magnus


Historia delle genti et della natura delle cose settentrionali
Vinegia 1565

"..., he käyvät rehellistä vaihtokauppaa keskinäisen yhteisymmärryksen pohjalta - käyttämättä hyväkseen puhetta. Tämä johtuu väen moninaisuudesta, ei älyn puutteesta tai barbarisista tavoista; heillä vain on oma kielensä, joka naapureille on melkein tuntematon."

Richard Haklyit


The Principal Navigations
London 1589

Merikapteeni Stephen Burrough'in kertomus purjehduksesta Holmogorista takaisin Englantiin ilmestyi ensi kerran Richard Haklyitin teoksessa The Pricipal Navigations, voyages and discoveries of the English nation made by Sea or over Land vuonna 1589.

Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla Burrough oli joutunut väistämään ankaraa myrskyä Svjatoi Nos-nimisen niemen suojaan. Täällä Jokangajoen suussa hänen laivaansa saapui 22. päivänä kesäkuuta 1557 kuudentoista saamelaisen ryhmä, joista muutama puhui myös venäjää. Vierailijat viipyivät laivalla yli kaksi vuorokautta ja sinä aikana Burrough kirjasi muistiin 95 saamenkielistä sanaa. Haklyitin teos oli ensimmäinen, jossa saamen kieltä nähtiin painettuna.

Ruotsissa painetut saamenkieliset kirjat 1619-1726

Ensimmäisiä kirjoja alettiin kääntää saamen kielelle 1600-luvun alussa. Saamen kirjakieltä ei vielä tuolloin ollut olemassa. Varhaiset saamenkieliset kirjat olivat poikkeuksetta käännöksiä, ja kääntäjän tai joskus myös käännöksen tilaajan oli valittava kulloinkin käytettävä kieli, ja kääntäjän oli itse luotava sille kirjoitustapa.

Nicolaus Andrea

Kuningas Kustaa II Adolf antoi 1617 Piitimen kirkkoherra Nicolaus Andrealle tehtäväksi kääntää ja painattaa saamen kielelle "tarpeelliset kirjat, jotta saamelaisten lapset voisivat omalla kielellään oppia katekismuksen sisällön". Nicolauksella oli käytössään isänsä tekemä "monumenta", käsikirjoitus, jonka pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen kirjan, pienen messu- ja kirkkokäsikirjan En lijten sångebok sekä aapiskatekismuksen, jotka painettiin vuonna 1619.

Johannes Tornaeus k. 1681 ja Olaus Stephani Graan k. 1690

1600-luvun merkittävimmät saamenkieliset teokset olivat lähes tuhatsivuinen Johannes Tornaeuksen ruotsin kielestä (Manuale Sveticum) kääntämä Manuale Lapponicum, joka ilmestyi vuonna 1648 sekä saamelaissyntyisen Olaus Stephani Graanin vuonna 1669 kääntämä kirkkokäsikirja Manuale Lapponicum minus. Torn½uksen oli määrä luoda valtakunnassa puhuttujen saamen kielien pohjalta sellainen yhteinen kirjakieli, jota kaikki saamelaiset ymmärtäisivät.

Johannes Tornaeuksen kautta saivat alkunsa luulajan-ja pohjoissaamen ja Olaus Stephani Graanin kautta eteläsaamen kirjakielen kehityslinjat. Vuosina 1619-1726 käännettiin saamen kielelle edellä mainittujen teosten lisäksi 12 teosta, lähinnä katekismuksia ja aapisia.

Pehr Fjellström 1697-1764

Lyckselen saamelaiskoulun rehtori, myöhemmin Lyckselen kirkkoherra Pehr Fjellström on yksi eteläsaamen kirjakielen merkittävimmistä kehittäjistä.

Fjellström oli vuonna 1638 julkaissut ensimmäisen saamenkielisen kieliopin, Grammatica lapponican, ja ruotsi-saame-sanakirjan, Dictionarium sueco-laponicum, sekä kääntänyt Olof Svebiliuksen katekismuksen saamen kielelle. Samaan aikaan kun hän valvoi edellä mainittujen teosten painatusta Tukholmassa, käsitteli koolla olevat valtiopäivät Lapin lähetystyön organisointia. Fjellström sai tehtäväkseen kääntää Uuden testamentin ja muita lähetystyössä tarvittavia kirkollisia kirjoja saamen kielelle. Käännöstyössä Fjellströmillä oli apunaan Lappiin nimitetyt lähetystyöntekijät Pehr Högström ja Pehr Holmbom.

Vuosina 1743-44 pidetyissä kielikonferensseissa, joihin osallistui muitakin Lapissa palvelevia pappeja, hiottiin käännösten kieliasua. Tavoitteena oli luoda kirjakieli, joka olisi käyttökelpoinen mahdollisimman suuressa osassa Lappia. Kehitetty kirjoitustapa, eteläsaamen kirjakieli (sydlapska bokspråket), oli yhdistelmä niistä saamen kielistä, joita käytettiin osassa Piitimen ja osassa Uumajan Lappia. Tuloksena oli kirjakieli, jota kukaan ei puhunut käytännössä, mutta jota kuitenkin ymmärsi useampi saamelainen kuin mitään aiemmin painettua saamenkielistä kirjaa.

Konferenssien tuloksena 1744 julkaistiin neljä saamenkielistä kirjaa: Abc-kirja, Lutherin vähä-katekismus, kirkkokäsikirja sekä virsikirja. Kolme ensin mainittua olivat Fjellströmin kääntämiä kun taas virsikirjan virsien tekoon osallistui muitakin pappeja. Fjellströmin kääntämä Uusi testamentti julkaistiin vuonna 1755. Samana vuonna painettiin uusittuna myös hänen käännöksensä Svebiliuksen katekismuksesta. Molemmissa näissä teoksissa käytettiin Pehr Högströmin edelleen kehittämää eteläsaamen kirjakieltä.

Pehr Högström 1714-1784

Pehr Högström oli appensa Pehr Fjellströmin ohella merkittävin Lapissa 1700-luvulla toimineista papeista. Hän opiskeli saamen kieltä Fjellströmin opastuksella ja osallistui alusta alkaen eteläsaamen kirjakielen kehitystyöhön. Vuonna 1742 hänet nimitettiin perustetun Jällivaaran seurakunnan kirkkoherraksi. Virkamatkoillaan Högström keräsi tietoja Lapin luonnosta, saamelaisten elintavoista ja elinympäristöstä. Vuonna 1747 hän julkaisi teoksensa Beskrifning Öfwer de til Sweriges Krona lydande Lappmarker, jota pidetään Johannes Schefferuksen ja Knud Leemin teosten ohella merkittävimpänä varhaisena kuvauksena saamelaisista. Högströmin teos käännettiin useille kielille ja tekijä palkittiin Kuninkaallisen Tiedeakatemian jäsenyydellä.

Högströmin kääntämä Johan Gütnerin Postilla oli katekeettojen käytössä vielä pitkälle 1900-luvulle. Pehr Högström kehitti eteläsaamen kirjakieltä lisäämällä siihen vaikutteita pohjoissaamesta. Postillansa esipuheessa hän kertoo tavoitteenaan ollen löytää "keskitie", jotta saisi aikaan kielen, joka olisi käyttökelpoisempi kuin alkuperäinen eteläsaamen kirjakieli.

Saamenkielinen kirjallisuus Ruotsissa 1800-luvulla

Pehr Fjellström oli kääntänyt Uuden Testamentin saamen kielelle, mutta Raamatun käännöstyö jäi häneltä kesken. Hänen kuolemansa jälkeen käännöstyötä jatkoi aluksi Samuel Öhrling. Myöhemmin siihen osallistuivat edellisen veli Emanuel Öhrling sekä Nathanael Fjellström ja lopuksi vielä Erik Johan Grönlund, joka muiden kuoltua viimeisteli Raamatun painokuntoon vuonna 1811. Raamatusta tuli epäkäytännöllisen suuri ja painava, eikä papisto katsonut sillä olevan juurikaan käyttöä. Samassa yhteydessä otettiin uusi painos Fjellströmin kääntämästä Uudesta Testamentista. Painatuskustannuksista vastasi Englannin ja ulkomaiden raamattuseura. Saman seuran toimesta painatettiin 1800-luvulla runsaasti saamenkielisiä kasvatuksellisia ja uskonnollisia pienpainatteita.

Raamatun painattamisen jälkeen saamen kielelle oli painettu kaikki kirkollisiin toimituksiin tarvittavat kirjat. Tämän jälkeen 1800-luvulla otettiin uusintapainoksia vielä kirkkokäsikirjasta, katekismuksesta sekä virsikirjasta.

Lars Levi Laestadius 1800-1861

Mielenkiintoisen lisän saamenkieliseen kirjallisuuteen muodostavat Lars Levi Laestadiuksen luulajansaameen pohjautuvalla nk. kotalapilla kirjoittamat neljä teosta. Niistä ensimmäinen Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatjakaskan 1839 (Puhe kristityn ja tavallisen ihmisen kesken) on ensimmäinen saamen kielellä kirjoitettu itsenäinen teos. Tätä ennen kaikki saamenkieliset teokset olivat olleet käännöksiä.

Saamen kieltä koskevat asetukset ja saamen kielelle käännetty lainsäädäntö sekä saamenkieliset almanakat ja sanomalehdet

Tärkein saamen kieltä koskeva asetus oli vuonna 1723 annettu säädös, jonka mukaan Lapissa toimivien pappien oli osattava saamen kieltä, Lappiin oli perustettava koulu kunkin kirkon yhteyteen, oppilaita opetettava heidän omalla äidinkielellään ja oppilaille oli painettava ABC-kirjoja ja katekismuksia "molemmilla kielillä".

Ainoa Ruotsissa 1700-luvulla saamen kielellä julkaistu asetus oli malmin etsintää säätelevät määräykset vuodelta 1734. Se oli käännös ruotsin kielellä vuonna 1723 annetusta vastaavan sisältöisestä asetuksesta.

Kuninkaallinen Tiedeakatemia alkoi julkaista saamenkielisiä almanakkoja vuonna 1795. Almanakkojen sisältö vastasi samaan aikaan Ruotsissa muilla kielillä painettujen almanakkojen sisältöä. Ne sisälsivät tietoja kuningasperheen jäsenistä ja valtakunnan historiasta, sääennusteen ja tuulen suunnan lähes vuoden jokaiselle päivälle, auringon nousu- ja laskuajat, markkinakalenterin jne.

Ensimmäinen saamenkielellä ilmestynyt sanomalehti oli Norjassa vuosina 1873-75 kerran kuussa ilmestynyt Muitalægie čuvgetusa haliduvvidi sami gaskast. Lehti sisälsi sekä uskonnollista tekstiä että uutisia.

Saǥai Muittalægje oli toinen, vain lyhyen ajan vuosina 1904-11 ilmestynyt, saamenkielinen julkaisu. Isak Saban runo Sámi soga lávlla (Saamen suvun laulu), josta myöhemmin tuli saamelaisten kansallislaulu, julkaistiin lehdessä 1. huhtikuuta 1906. Isak Saba oli ensimmäinen Norjan parlamenttiin valittu saamelainen.

Vanhin edelleen julkaistava saamenkielinen lehti on vuodesta 1898 lähtien ilmestynyt kristillinen kuukausilehti Nuorttanaste.

Norjansaamelaisia varten julkaistu varhainen kirjallisuus

Norjassa aloitettiin Saamenkielisten kirjojen julkaiseminen yli sata vuotta Ruotsia myöhemmin. Painettujen tekstien tarve liittyi oleellisesti 1714 Kööpenhaminassa perustetun Lähetysseuran aloittamaan saamelaisten kristinuskoon käännyttämiseen.

Morten Lund 1686-1757

Altassa lähetystyöntekijänä ja pappina toiminut Morten Lund sai vuonna 1724 Norjan Lähetysseuralta määräyksen kääntää Lutherin Vähä-Katekismus saamen kielelle. Käännös on tehty tanskalaisesta katekismuksesta, mutta Lund käytti ilmeisesti osittain hyödyksi myös Johannes Tornaeuksen 1648 ilmestynyttä Manuale Lapponicumia. Tästä ensimmäisestä Norjan saamelaisia varten Kööpenhaminassa painetusta teoksesta otettiin uusintapainos vuonna 1747.

Knud Leem 1696-1774

Suomalaisen Henrik Gananderin ohella "norjanlappiin" ensimmäinen laajemmin perehtynyt tutkija oli lähetystyöntekijänä aloittanut, myöhemmin Trondheimin saamelaisten oppilaitoksen johtoon nimitetty Knud Leem. Leem julkaisi saamen kielen kieliopin ja laajojen sanakirjojen lisäksi saamelaisten elintapoja ja alkuperää käsittelevän teoksen Beskrivelse over Finnmarkens Lapper, deres Tungemaal,... Teos ilmestyi vuonna 1767 ja se käännettiin välittömästi saksan ja englannin kielille. Leemin kielimestarina toimi saamelainen Anders Porsanger.

Rasmus Rask 1787-1832

Leemin jälkeen pohjoissaamen kehitystyötä jatkoi tanskalainen Rasmus Rask, joka kuten Stockfleth asian ilmaisi saattoi "lapin konsonanttien merkinnät järjestykseen". Pohjoissaamen kirjakielen kehitystyö jatkui tosin kauan tämänkin jälkeen.

Nils Vibe Stockfleth 1787-1866

Norjalainen pappi ja Oslon yliopiston saamen ja suomen kielen opettaja Nils Vibe Stockfleth jatkoi Rasmus Raskin työtä pohjoissaamen kirjakielen kehittäjänä. Stockfleth puolusti voimakkaasti saamelaisten oikeutta käyttää äidinkieltään. Uskonnollisten kirjojen, Uuden testamentin, katekismuksen, aapiskatekismuksen jne. käännöstyön lisäksi hän julkaisi pohjoissaamen kieliopin ja sanakirjan.

Jens Andreas Friis 1821-1896

Oslon yliopiston saamen kielen professori Jens Andreas Friis käytti Rask-Stockflethin pohjoissaamen kirjakielen järjestelmää omassa saamenkielisessä tuotannossaan. Yhdessä Lars H½ttan kanssa hän uudisti Stockflethin Uuden testamentin käännöksen. Friis julkaisi myös koko Raamatun pohjoissaamen kielellä vuonna 1895. Tämän käännöstyössä hänen apunaan Lars H½ttan lisäksi oli Just Knud Qvigstad. Muun saamenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi Friis julkaisi kieliopin ja suuren sanakirjan sekä useita saamelaisten mytologiaa ja yleensä Pohjois-Norjaa käsitteleviä teoksia.

Varhainen saamenkielinen kirjallisuus Suomessa

Jacob Fellman 1795-1875

Kirkkoherra Jacob Fellman oli ensimmäinen, joka julkaisi saamenkielistä kirjallisuutta Suomessa. Asuessaan Utsjoella hän aloitti pohjoissaamen opiskelun Samuel Laitin johdolla. Fellmanin ponnistelujen tuloksena Senaatti määräsi vuonna 1824, että Lappiin oli hankittava pappeja tai ainakin katekeettoja, jotka osasivat saamea, sekä painettava saamenkelisiä kirjoja. Tämän määräyksen nojalla Fellman sai painatettua aiemmin Norjassa ilmestyneen saamenkielisen laulukirjan sekä pienen kirkkokäsikirjan. Samana vuonna, 1825, hän julkaisi opinnäytteeksi tarkoitetun saamenkielisen käännöksensä Matteuksen evankeliumin kahdesta ensimmäisestä luvusta. Fellman käänsi vielä sekä katekismuksen että Lutherin Vähän katekismuksen, mutta vain jälkimmäisen hän sai pitkän taistelun jälkeen painatetuksi vuonna 1856. Tämän painos kuitenkin katosi ja käyttöön saatiin vasta 1860 otettu uusintapainos.

Anders Andelin 1809-1882

Fellmanin jälkeen Utsjoen kirkkoherrana toimineella Anders Andelinilla oli myöskin suuria vaikeuksia saada julkaisulupaa kääntämilleen katekismukselle ja huoneentaululle. Vasta Elias Lönnrotin puututtua asiaan painotyö onnistui. Myöhemmin Andelin käänsi saamen kielelle muutakin uskonnollista kirjallisuutta sekä kirjoitti pari saamen kielen kielioppia ja sanastoa käsittelevää artikkelia.

Aslak Laiti 1836-1895

Andelinin kielimestari katekeetta Aslak Laiti julkaisi vuonna 1862 saamenkielisen laskennan oppikirjan Logu-Luoittim Ooppa-Kirji. Yhdessä Andelinin kanssa Laiti käänsi Lutherin pienen evankeliumipostillan.

Edward Borg 1830-1910

Inarin kappalaisen, sittemmin Utsjoen kirkkoherran Edvard Wilhelm Borgin, kääntämä aapiskatekismus oli ensimmäinen inarinsaameksi käännetty kirja.

Henrik Ganander 1700-1752

Enontekiön kappalaisen Henrik Gananderin ns. tornionsaamen murteen mukaan laatima Grammatica Lapponica oli ensimmäinen teos, jonka tavoitteena oli luoda kokonaisesitys pohjoissaamen kieliopista. Ganander osallistui Fjellströmin johtamaan kielikonferenssiin, jossa tavoitteena oli yhteisen kirjasaamen aikaansaaminen. Gananderin pyrkimyksenä oli muodostaa pohjoissaamesta yhteinen standardikieli. Tämä ei kuitenkaan onnistunut.

Elias Lönnrot 1802-1884

Kalevalan luojalla, Elias Lönnrotilla, oli merkittävä rooli myös saamen kielen ja saamenkielisen kirjallisuuden kehityksessä. Lönnrot laati ja julkaisi ensimmäisen tutkimuksen inarinsaamesta. Lapin matkastaan kirjoittamassaan artikkelisarjassa hän arvosteli ankarasti papiston haluttomuutta opiskella paikallisten asukkaiden äidinkieltä. Lönnrotin tuki vaikutti myös siihen, että Fellman ja Andelin saivat julkaisuluvan kääntämilleen saamenkielisille teoksille.

Anders Sjögren 1794-1855

Venäjän tiedeakatemian akateemikko, valtioneuvos Anders Sjögren, oli ennen muuta kielitieteen ja kansankulttuurin tutkija. Tieteellisillä tutkimusmatkoillaan Sjögren kävi myös Lapissa ja perehtyi saamen kieleen. Matkansa seurauksena hän julkaisi vuonna 1828 teoksen nimeltä Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark, jossa laajan paikalliskuvauksen ohella on Isä meidän -rukous nyt jo kadonneen keminsaamen kielen lisäksi useilla muillakin itäsaamen kielillä.

Arvid Genetz 1848-1915

Senaattori ja professori Arvid Genetzillä oli tärkeä rooli itäsaamen kielten tutkimuksessa. Hänen vuonna 1878 julkaisemansa osa Matteuksen evankeliumista ilmestyi osittain kiltinän- ja osittain akkalansaameksi. Genetz julkaisi kymmenen vuotta myöhemmin myös ensimmäisenä Kuolan Lapin murteita käsittelevän sanakirjan.

1880-luvulla julkaistiin K.P. Schtschekoldinin koltansaamen Paatsjoen murteella laatimat Matteuksen evankeliumi (1894) ja aapiskirja (1895).

Johannes Schefferus 1621-1679

Syntyperältään saksalainen Uppsalan yliopiston professori, Johannes Schefferus, sai vuonna 1671 Antikviteettikollegiolta toimeksiannon kirjoittaa totuudenmukaisen kuvauksen saamelaisten elämästä ja elintavoista. Kirja julkaistiin ensi kerran vuonna 1673 latinankielisenä nimellä Lapponia. Schefferuksen tiedot saamelaisista perustuivat niin vanhoihin lähteisiin kuin erityisesti tätä teosta varten Lapin papeilta hankittuihin selontekoihin.

Kirjan 15. luku Lapin kielestä käsittelee laajasti ja asiantuntevasti saamen kieltä. Schefferus liitti teokseensa myös kaksi saamenkielistä perinteistä laulua, jotka hän oli saanut Sodankylästä kotoisin olevalta Olaus Matinpoika Sirmalta. Lapponia käännettiin nopeasti useille Euroopan valtakielille, ja se oli pitkään merkittävin Lapin tutkimuksen peruskirja.

Syntyperältään saamelaisia kirjailijoita

Anders Fjellner 1795-1876

Porosaamelaisten Thomas Jonssonin ja Märta Andersdotterin poika Anders Fjellner opiskeli Uppsalan yliopistossa ja sai pappisvihkimyksen vuonna 1821. Fjellner tutustui suomalaiseen kansanrunouteen Uppsalassa samanaikaisesti opiskelleen Carl Axel Gottlundin välityksellä. Fjellner toimi aluksi lähetystyöntekijänä Jukkasjärvellä ja Kaaresuvannossa ja myöhemmin Sorselen kirkkoherrana. Hänen äidinkielensä oli eteläsaame mutta hän hankki myös pohjoissaamen ja suomen kielten taidon.

Anders Fjellner tunnetaan parhaimmin saamelaiseepoksestaan Peiven parneh eli Biejvien Barnieh (Päivän pojat). Fjellnerin kirjallinen jäämistö katosi hänen kuolemansa jälkeen mutta hänen käsikirjoituksensa on säilynyt jäljenteenä. Johan Linder julkaisi eepoksen ruotsiksi vuonna 1849 aikakausjulkaisussa Läsning för Folket. Linderin mukaan Fjellner oli itse "suoraan kansan omasta suusta" kuullut nämä laulut, joita saamelaiset esittävät kodissaan pitkinä talvi-iltoina Lapin eri osissa omilla murteillaan.

Välittömästi Linderin julkaisun jälkeen Fjellnerin eeppisiä runoja käsiteltiin mm. Helsingfors Morgoblad-lehdessä sekä Castrénin suomalaista mytologiaa käsittelevässä teoksessa. Pari vuosikymmentä myöhemmin ne julkaisivat sekä Friis että saksalainen Schulz-Bertram sekä laajemmin Gustaf von Düben ja Otto Donner.

Bo Lundmark, Fjellnerin tuotannon merkittävin tutkija, kuvailee hänen merkitystään seuraavasti: "Kansansa historiassa Fjellner, tämä saamelaisten merkittävin runoilija, edustaa Homerosta, Snorrea tai Lönnrotia."

Pedar Jalvi 1888-1916

Ensimmäisen saamenkielisen kaunokirjallisen teoksen kirjoittajan Pedar Jalvin syntymäkoti sijaitsi Utsjoella Tenon rannalla. Pedar, alkuperäiseltä nimeltään Piera Klementinpoika Helander, saamelaisittain Lemeha¨-Biehtár, pääsi Outakoskella käymänsä kansakoulun jälkeen opiskelemaan opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Seminaarin ensimmäisenä lukuvuotena 1911 hän otti käyttöön sukunimen Pohjansäde, jota hän käytti vuoteen 1914, jolloin otti itselleen nimen Pedar Jalvi.

Kansanperinteen talletustyöhön hän oli päässyt tutustumaan ollessaan Armas Launiksen oppaana tämän kerätessä talteen näytteitä saamelaisten joikuperinteestä. Hän jatkoi tätä työtä opiskeluaikanaan keräämällä kesäisin kansantarinoita Lapista. Hän tallensi myös Taivalkoskelta tietoja uudisasukkaiden kosio- ja häätavoista, joita hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla lähettämässä kirjoituksessaan vertaili saamelaisten vastaaviin tapoihin. Keräämiään tietoja hän käytti hyväkseen kirjoittaessaan lehtiin Lapin elämää ja kulttuuria käsitteleviä kirjoituksia. Pedar Jalvin ainoaksi jäänyt teos Muottaĉalmit (Lumihiutaleita) ilmestyi vuonna 1915. Kirjassa on viisi runoa ja seitsemän kertomusta. Runossa, joka on antanut kokoelmalle nimen, kuvataan kuinka lumihiutaleet keväällä sulaessaan muodostavat ensin pieniä puroja ja sitten yhtyvät vuolaaksi joeksi. Runon katsotaan kuvaavaan symbolisesti saamelaisten yhteydestä syntyvää voimaa. Pedar Jalvin elämä päättyi jo seuraavana vuonna Inarissa 8. päivänä elokuuta 1916. Hänet on haudattu Inarin hautausmaalle.

Matti Aikio 1872-1929

Eräänä Pedar Jalvin esikuvana on pidetty Karasjoella syntynyttä Matti Aikiota. Saamelaissukuinen Matti Aiko, alkuperäiseltä nimeltään Mathis Isachsen, julkaisi 1906 teoksistaan merkittävimmän, I dyreskind. Teos käännettiin suomeksi jo 1912 nimellä Eläinten nahoissa ; tarina Ruijasta. Matti Aikio kirjoitti norjaksi norjalaiselle lukijakunnalle, joille hän pyrki teostensa avulla osoittamaan, että saamelaisilla oli oikeus omaan kieleensä ja kulttuuriinsa.

Johan Turi 1854-1936

Porosaamelainen Johan Turi syntyi Norjan Koutokeinossa mutta muutti jo lapsena vanhempiensa kanssa Ruotsin Kaaresuvantoon, sieltä edelleen Jukkasjärvelle ja lopulta Torniojärvelle Talman kylään. Vuonna 1904 Turi tapasi tanskalaisen taiteilijan Emilie Demantin, jonka kanssa hän muutaman vuoden kirjeenvaihdon jälkeen muutti asumaan pieneen tupaan Talman kylään. Demant toimitti Turin muistiinpanojen ja sanelun pohjalta "kertomuksen saamelaisista", Muittalus samid birra -nimisen teoksen. Teoksen ensipainos julkaistiin Kööpenhaminassa vuonna 1910 saamen- ja tanskankielisenä versiona.

Johan Turi kuvitti teoksensa itse. Ensipainoksen ohessa julkaistiin erillinen kansio, jossa oli 14 foliokokoista kuvataulua. Niissä Turi kuvasi saamelaisten elämää, asumista, pororaitoja ja poroerotuksia. Turi käytti piirrosmusteen ohella puisia leimasimia, joiden avulla oli helpompi lisätä kuviin suuria poromääriä.

Johan Turi oli ensimmäinen saamenkielisen kirjan julkaissut saamelainen kirjailija. Hänen päämääränään oli kertoa saamelaisista totuudenmukaisesti, "jottei kenenkään kysyä, miten on saamelaisten laita, ja jotteivät vieraat pääse vääntelemään tosiasioita". Muittalus samid birra käännettin saksaksi vuonna 1912, ruotsiksi 1917, englanniksi 1931 ja ranskaksi 1976. Kaiken kaikkiaan se on käännetty kymmenelle kielelle.

Anders Larsen 1870 - 1949

Anders Larsen syntyi Naavuonossa Tromssan läänissä, jossa hänen isänsä oli pientalollinen ja kalastaja. Anders suoritti opettajan tutkinnon Tromssan opettajaseminaarissa 1899. Hän toimikin opettajana Tromssan läänissä koko työelämänsä aikana. Hän kuoli 1949. Larsen oli ensimmäisen saamenkielisen uutislehden Saǥai Muittalægje toimittajana, joka ilmestyi kaksi kertaa kuussa 1904 - 1911. Lehden päämääränä oli levittää uutisia ja kansansivistystä saamelaisille ja toiseksi sen tuli tehdä poliittista työtä.

Larsen kokosi saamelaisten identiteettikysymykset vuonna 1912 ilmestyneeseen Bæivve-Alggo-nimiseen kirjaan. Kirja kertoo merisaamelaisten elämästä ja se osoittaa norjalaistamispolitiikan seurauksia saamen kieleen ja saamelaisten identiteetille. Abo, kirjan päähenkilö, on nuori mies joka kokee pelkoa vieraskielisessä asuntolaympäristössä. Kirjaa sanotaan ensimmäiseksi saamenkieliseksi romaaniksi. Larsenin toinen kirja merisaamelaisista ilmestyi norjaksi 1950 ja saameksi 1979, siis Larsenin kuoleman jälkeen.

Saamen kieli suomalais-ugrilaisen kielikunnan jäsenenä

Suomen ja saamen kielen keskinäistä sukulaisuutta on oppineissa piireissä pidetty itsestäänselvyytenä uuden ajan alusta lähtien. Suomea ja saamea pidettiin "samana kielenä" tai sitten saame katsottiin suomen murteeksi.

Michael Wexionius-Gyldenstolpe 1609-1670

Michael Wexionius laajensi suomensukuista kieliperhettä vuonna 1650 painetussa teoksessaan Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum. Wexionius osoitti kielivertailuilla kielisukulaisuuden suomen, viron, liivin sekä saamen kielien välillä. Tähän teokseen oli painettu Isä meidän rukous -saamenkielisenä. Tämä vuoden 1640 Ruotsissa painetusta Abc-kirjasta lainattu rukous oli ensimmäinen Suomessa painettu saamenkielinen tekstikokonaisuus.

Philipp Johann von Strahlenberg 1676-1747

Suuressa Pohjan sodassa venäläisten vangitsema ruotsalainen Philipp Johann von Strahlenberg julkaisi vuonna 1730 yli kymmenen vuotta kestäneen Siperiassa kärsityn vankeutensa aikana kirjoittamansa teoksen Das Nord-und Ostliche Theil von Europa und Asia. Tässä teoksessa hän ensikerran esittää suomalais-ugrilaisen kieliperheen lähes sellaisena kun se tunnetaan tänä päivänä. Hänen mukaansa saamelaiset, suomalaiset, virolaiset, mordvalaiset, marit, komit, udmurtit, mansit, hantit ja unkarilaiset ovat alun perin olleet yksi kansa. Strahlenberg liittää tähän kansaan vielä hunnitkin.

János Sajnovics 1733-1785 ja Sámuel Gyarmati

Saamen ja unkarin kielien sukulaisuudesta oli kirjoitettu laajasti jo 1600-luvulla, mutta vasta unkarilainen jesuiitta ja astronomi János Sajnovics pystyi tieteellisin perustein osoittamaan tämän käsityksen oikeaksi vuonna 1770 julkaistussa väitöskirjassaan Affinitas linguae Ungarorum et Lapponum idem esse. Tämän kielisukulaisuuden vahvisti myös unkarilainen Sámuel Gyarmati, osoittaen sukulaisuuden perustuvan enemmän kielten rakenteisiin kuin yhteisiin sanastoihin.

Olaus Sirman (1660-1719) joiut maailmankirjallisuudessa

Johannes Schefferuksen kirjoittama vuonna 1673 ilmestyt Lapponia ja samalla Sodankylästä kotoisin olleen Olaus Sirman siihen kirjoittamat kaksi saamenkielistä runoa käännettiin lähes välittömästi englannin, saksan, ranskan ja hollannin kielille. Ensimmäisen ruotsinkielisen mukaelman Sirman runoista teki Johannes Rudbeck vuonna 1689 ilmestyneeseen mahtipontiseen Atland-teokseensa nimellä Orri Tresket.

Merkittävin tapahtuma runojen matkalla maailmankirjallisuuteen, oli kuitenkin näiden runojen innoittamana kirjoitetut kaksi englantilaisessa Spectator-lehdessä ilmestynyttä runoa. Spectatorista runot levisivät edelleen niin englantilaiseen kuin varsinkin saksalaiseen kirjallisuuteen. Näiden Spectatorissa ilmestyneiden runojen innoittamana Ruotsiin muuttanut Frans M. Franzén kirjoitti runonsa Spring min snälla ren.

Saksalaisen Herderin kansanrunokokoelmaansa kirjoittamat runot esikuvinaan niin Elias Lönnrot kuin Johan Runeberg kirjoittivat omat versionsa Sirman runoista. Oli ehkä sattumaa, että nämä Sirman runot levisivät laajasti jo varhain maailmankirjallisuuteen, mutta kiistämätön tosiasia on se, että nämä kaksi runoa olivat käytännöllisesti ainoa, mitä kirjallisuutta seuraavat eurooppalaiset lukijat tiesivät 1600- ja 1700-lukujen Ruotsin runoudesta.

Ilkka Paatero

LAPPI ON OLLUT OLEELLINEN OSA ELÄMÄÄNI JO lähes viisikymmentä vuotta. Ensimmäiset kokemukset Lapista sain vuonna 1963, jolloin olin kesän metsätöissä Kittilän Siitoselässä ja Laassalaessa. 1970-luvun alkupuolella kalastelin Muddusjärvellä, ja vuodesta 1976 olen viettänyt kaikki lomani ympäri isoa Inaria, aluksi sotilasteltassa asuen kalapaikkoja vaihdellen. Kohta kolmekymmentä vuotta minulla on ollut muutama kiinteä asentopaikka Inarin rannoilla.

1990-luvun alussa aloin hiljalleen hankkia Lapin eräelämää ja sen historiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tuolloin törmäsin Paulaharjun teoksiin. Paulaharju kirjoitti minua kiinnostavista asioista tavalla, johon miellyin ensilukemalla. Hänen maalaileva, voimakkaasti polveileva kirjoitustyylinsä ei ole aina helppoa, mutta hänen teksteistään löytää jokaisella lukukerralla uusia vivahteita.

Lapin tavoista ja historiasta kertoessaan Paulahaju viittasi mm. Utsjoen kirkkoherraan Jacob Felmaniin, tämä puolestaan Pehr Högströmiin, Högström Schefferukseen, Schefferus Olaus Magnukseen, Ziegleriin, Saxoon jne.. Jossain vaiheessa päätin rakentaa mahdollisimman edustavan Lappia käsittelevän kirjaston. Hyvää Lappi-kirjastoa ei ole ilman kattavaa saamenkielistä kirjastoa. Varsinkin varhaiset, Ruotsissa1600-luvulla ja Norjassa 1700-luvulla painetut saamenkieliset teokset ovat keräilijälle todellinen haaste. Useista painoksista on säilynyt vain muutamia yksittäisiä teoksia, jotka lähes kaikki ovat julkisissa museoissa.

Tämän näyttelyn helmi, on ensimmäinen saamenkielinen kirja vuodelta 1619, Nicolaus Andreaen En lijten sångebook, hurudeles messan skal hållas, läsäs, eller sjungas, pä lappesko.

Ikuisen riesan Paulaharjusta ja hänen ansiostaan muistakin vanhaa Lappia käsittelevistä kirjoista sain, mutta kuten hän itse Sompiossaan toteaa: "Pyytömieheksi kun oli jouduttu, piti olla pyytömies aina."