Saamelaiset ja oslolaiset

Vuonna 1997 käydessäni Oslossa, tapasin Norjan kuntaministeriössä työskentelevän norjalaisen antropologi Anneline Ulfrstad'in, joka on tutkinut Oslossa asuvia saamelaisia ja laatinut aiheesta opinnäytetyön ("Same og Osloborger. Strategier for opretholdelse av etnisk identitetet. Hovedoppgave i sosialantropologi") Oslon yliopistoon. Taustaksi kerrottakoon lukijoille, että Oslossa ja sen lähiympäristössä arvioidaan tällä hetkellä olevan noin 5000 saamelaista. Keskustelimme Annelinen kansaa aiheesta laajasti ja seuraava yhteenveto aiheesta perustuukin hänen opinnäytetyöhön ja käytyyn keskusteluun hänen kanssaan maaliskuussa 1997.

Oslossa asuvien saamelaisten elämässä toistuu kysymys siitä, missä määrin ja millä tavoin saamelaista identiteettiä on mahdollista ylläpitää ja välittää seuraaville sukupolville? Annelinen tutkimuksen tavoitteena oli hänen omien sanojensa mukaan valaista Oslossa elävien saamelaisten mahdollisuuksia säilyttää etninen identiteettinsä. Hän kertoi tutkineensa oslonsaamelaisten elämän konteksteja ja niitä rooleja, joita saamelaisuudella näissä konteksteissa oli. Lisäksi Annelinen kertoi tutkineensa Oslon saamelaisten ja norjalaisten välisiä suhteita sekä erityisesti oslonsaamelaisen identiteetin muodostumista.

Antropologiassa lähdetään perinteisesti siitä, että etnisen identiteetin ylläpitäminen vaatii erityisiin tunnusmerkkeihin pohjautuvia etnisiä rajoja, joiden perusteella rajojen molemmin puolin voidaan tunnistaa, kuka kuuluu mihinkin ryhmään. Tällaisen etnisyyskäsityksen näkökulmasta voitaisiin päätellä, että Oslon saamelaiset eivät kykene säilyttämään etnistä identiteettiään. Anneline korostaa, ettei tähän johtopäätökseen hänen aineistonsa valossa ole kuitenkaan perusteita.

Oslon saamelaisten ja norjalaisten välillä ei ole mitään suuria kulttuurisia eroja perinteisessä mielessä, mutta saamelaisten ja norjalaisten välillä on kuitenkin ero, minkä seurauksena Oslossa jo kauankin asuneet saamelaiset pitävät itseään edelleen erilaisina kuin norjalaiset.

Carol Silverman on arvostellut antropologiaa siitä, että se pitää assimilaatiota vain kulttuurin häviämisenä ja hajoamisena. Silverman perustaa arvostelunsa havaintoihinsa Amerikan kaupunkien mustalaiskulttuurista. Hänen mukaansa amerikkalaisissa kaupungeissa asuvia mustalaisia voidaan (Oslon saamelaisten )tavoin pitää suuressa määrin assimiloituneina amerikkalaiseen yhteiskuntaan - ainakin amerikkalaisten näkökulmasta katsottuna. He puhuvat Amerikan englantia, pukeutuvat ja käyttäytyvät kuten amerikkalaiset, ja moni on ottanut amerikkalaisen nimen. Mustalaiset pyrkivät näin välttämään mustalaisuuteen liittyvän kielteisen leiman. He säilyttävät kuitenkin oman kulttuurinsa kontekstissa, joka on amerikkalaisille näkymätön. Etniset rajat ovat siten näkymättömiä enemmistöryhmälle, kuten on laita myös saamelaisten ja norjalaisten välillä Oslossa.

Silverman osoittaa, että Amerikan mustalaisten assimiloituminen on merkki mustalaisten luovuudesta uudessa tilanteessa. Mustalaiset elävät (kuten saamelaiset Oslossa) kahdella tasolla: assimiloitunutta amerikkalaista elämää ja mustalaiselämää, jossa vallitsevat omat säännöt ja lait. Omien keskuudessa on noudatettava sääntöjä, jos haluaa tulla katsotuksi etnisen ryhmän arvokkaaksi jäseneksi. Myös Oslon saamelaisilla on erityisiä sääntöjä ja odotuksia, jotka voivat vaikuttaa toisten oslonsaamelaisten käsitykseen henkilön saamelaisuudesta, vaikkakaan nämä säännöt eivät ole yhtä strukturoituja ja tiukkoja kuin mustalaisilla, joiden kaikkia kontaktit amerikkalaisten kanssa ovat erityisten sääntöjen säätelemiä.

Anneline jatkaa todeten, että molempien ryhmien kohdalla on siis kysymys tunnustautumisesta tiettyyn ryhmään ja tämän ryhmän sääntöjen noudattamisesta. Säännöt ylläpitävät ja vahvistavat etnistä identiteettiä, mutta muut etniset ryhmät eivät välttämättä tunnista henkilöitä tiettyyn ryhmään kuuluviksi.

Kyseessä ovat siten yksittäisen etnisen ryhmän sisäiset ehdot eikä vuorovaikutus kahden etnisen ryhmän välillä, joka perinteisessä antropologisessa ajattelussa luo etnisen identiteetin. Ryhmällä on selvästi määritetyt etniset rajat toista ryhmää kohden, ilman, että toinen ryhmä tuntisi nämä etniset rajat. Anneline olettaakin, että tämä pätee useampien sellaisten ryhmien kohdalla, jotka elävät vähemmistönä ja joilla ei ole erityisiä ulkoisia piirteitä (rotupiirteitä), jotka erottaisivat heidät enemmistöstä.

Etniset erot eivät siis välttämättä ole etnisen identiteetin kannalta ratkaisevia, vaan se sosiaalinen merkitys, joka samanlaisuudelle ja erilaisuudelle on annettu. Tästä näkökulmasta on helpompi ymmärtää sitä, miten oslonsaamelaiset ylläpitävät etnistä identiteettiään ja tuntevat itsensä saamelaisiksi eivätkä norjalaisiksi monen suurkaupungissa eletyn vuoden jälkeenkin.

Vaikka saamelaisia on ulkoisesti vaikea erottaa norjalaisista, heidän toimintansa ja käyttäytymisensä takana on toinen merkitysmaailma kuin norjalaisilla sekä pysyvät tietoisuus saamelaisuudesta. Pitkälle edennyt assimiloituminen sallitaan, koska se on välttämätöntä elettäessä Oslossa mahdollistaen hyvän ja turvallisen elämän kaupungissa. Saamelaiset toimivat kuten Oslossa odotetaan toimittavan, mutta toiminnoilla on saamelaisille oma merkityksensä ja ne suhteutetaan omaan arvojärjestelmään, joka rakentuu saamelaisille arvonäkökohdille, korostaa Anneline.

Oslossa on luotu uusi saamelaisuuden muoto, saamelaisuus, joka on kasvanut sen assimilaation seurauksena, joka on ollut välttämätöntä asetuttaessa asumaan kaupunkiin. Tällä saamelaisuudella on omat käsityksensä hyvästä ja huonosta saamelaisuudesta, ja sellaiset saamelaisuuden muodot ovat sallittuja, joita Saamenmaassa ei hyväksyttäisi saamelaisuudeksi. Oslon saamelaiset onkin suuressa määrin määritelty saamelaisyhteisön ulkopuolella; he ovat saamelaisten keskuudessa alinta kastia.

Saamelaisen yhteiskuntatieteilijän Asta Balton mukaan saamelainen on perinteistä ja alkuperäistä. Poronhoito on se elämänmuoto, joka parhaiten on säilyttänyt saamelaisen, se edustaa saamelaisinta. Se, joka asuu Oslossa, on norjalaistunut, vaikka hän puhuisikin saamea. Saamelaisinta näyttää olevan se, mikä on museoissa - säilytettynä ja eristettynä lasikaapeissa.

Oslon saamelaiset tietävät, että he ovat saamelaisuuden alinta kastia. Monet oslonsaamelaiset pitävät tällaista arvoasteikkoa vääränä. Saamenmaan saamelaiset eivät ymmärrä Oslon saamelaisia, sillä arvoasteikko olisi toisenlainen. Oslossa on luotu oma arvoasteikko, joka perustuu henkilön kotiseudun alkuperäisyyteen ja saamelaisen kulttuurikoodin hallitsemiseen. Tässä arvoasteikossa ei juurikaan ole merkitystä sillä, kuinka assimiloitunut henkilö on saamelaisfoorumin ulkopuolella.

Tärkeää on se, kuinka hyvin saamelaisuus on onnistuttu säilyttämään. Esim. saamenkielen taitoa pidetään tärkeänä osoittimena kulttuurisesti arvokkaan säilyttämisestä. Oslon saamelaiset ovat näin luoneet todellisuuden, jossa muualla asuvien saamelaisten arviot oslonsaamelaisuudesta eivät pidä. Näin yritetään välttää se, että muiden arviot vaikuttaisivat oslonsaamelaisten käsityksiin itsestään.

Anneline korostaa keskustelumme lopuksi, että huolehtiminen saamenkielestä ja muista kulttuurin tunnusmerkeistä kytkeytyy strategiaan tulla täysiarvoiseksi jäseneksi Oslon saamelaiskonteksteissa, mikä samalla selittää miksi niin monet Oslossa asuvat saamelaiset laskevat itsensä saamelaisiksi huolimatta assimiloitumisesta.