Otetaanpa opiksi menneestä!

Tänä päivänä on muotia puhua menneestä silloin kun puhutaan kestävästä kehityksestä. Harva tulee pohtineeksi millaista on ollut porosaamelaisten tai kalastajasaamelaisten yhteisöelämä aikaisemmin. Selvää kuitenkin on, että yhteisöllisyys oli heille kuitenkin yksinkertaisen elämän keskeinen kannustin. Yhteisöllisyydellä oli myös läheinen suhde demokratiaan. Ajan henki tuolloin oli kuitenkin se, että tuon ajan saamelaiset eivät keskustelleet demokratian perusarvoista ja ihanteista eivätkä he pohtineet tapahtumien taustoilla olleita perusarvoja ja olettamuksia.

Tuon ajan saamelaisille pyrkimys yksinkertaiseen elämään merkitsi enemmänkin elämän tutkimista ja oleellisimpien asioiden ymmärtämistä ja niiden määrittämistä. Tuon ajan ilmapiiri kannusti myös saamelaisia elämään syvällisempää elämää perehtymällä edellisten saamelaisten sukupolvien ajankäyttötapoihin ja ottamalla ne uudelleen käyttöön. Tämä tapahtui tarinoiden kautta. Muistan Angelin ajoilta 1940-luvulta miten ne avasivat minun kaltaiselle poikalapselle oven maailmaan, josta minulla ei ollut ennestään mitään käsitystä.

Ihmiset varasivat aikaa kävelemiseen ja sukulaisten sekä naapureiden kanssa seurusteluun ja viettivät enemmän aikaa lähiympäristössään. Näin yhteisö saattoi hankkia kalastajasaamelaisilta kalaa ja kalastajasaamelaiset puolestaan porosaamelaisilta poronlihaa. Sama koski heinäntekoa kauempana sijaitsivilla niityillä, jäkälän nostoa poroille ja polttopuunhankintaa. Kaikkia nämä toimintamuodot edellyttivät ihmisten välistä yhteistoimintaa.

Kun ihmiset osallistuivat oman yhteisönsä toimintaan, he samalla keskustelivat saameksi keskenään, osallistuivat aktiivisemmin yhteisöelämään ja pyrkivät usein pysäyttämään haitallisen kehityksen lähiympäristössään. Naapureiden välinen kommunikaatio oli monelta kannalta tärkeä asia. Keskustelu toisten kanssa auttoi ihmisiä pääsemään eroon "yksinäisten susien" kulttuurista ja oivaltamaan, että todellinen turvallisuus ei synny synny pelkästään aineellisesta hyvinvoinnista vaan ihmissuhteista. Näin syntyi kokonaisvaltainen porosaamelainen arvomaailma, johon kuuluivat huolenpito ja toisten huomioonottaminen. Toinen tapa porosaamelaisyhteisössä oli herättää toivon tunteita pelon sijaan, kertoa tositarinoita. Muistan Angelin ajoilta miten yksinkertainen elämäntapa alkoi minua kiinnostaa silloin kun kuulin tarinan Kitti Hanssista ja hänen pojistaan. Siihen tarinaan minun oli helppo samaistua. Se tarjosi minulle myös unelman; sellaiseksi minäkin haluan tulla.

Tällaisen tarinan kulku oli seuraavanlainen. Kitti Hanssi asui perheineen talvet keskellä Länsi-Inarin suurta erämaata. Hänen porokarjaansa uhkasivat jatkuvasti sudet ja ahmat sekä porovarkaat. Hän päättää liittoutua alueella asuvien inarinsaamelaisten kanssa alkamalla toimia näiden paikallisissa yhteisöissä. Vastavuoroisesti inarinsaamelaiset osallistuivat petojen torjuntaan. Tällaisiin kuulemaani tarinoihin minun oli helppo samaistua. Ei siis eristäytyä vaan suuntautua uloskäsin. Tarinat kertoivat minulle konkreetisesti sen, että millä eväillä ankarissa luonnonolosuhteissa ihminen voi parhaiten selvitä.

Kuulemani tarinat eivät osoitelleet ihmisiä, vaan osoittivat ettei pororikkaus välttämättä vielä tee ihmistä onnelliseksi. Itse opin paljon noiden poromiesten selviytymistarinoista. Niissä sivuttiin poromiehen yksinkertaisen elämisen mallia, johon minulla oli tarinoiden kautta mahdollisuus saada kosketus.

Yhdessä tarinassa kerrottiin Hanssin yhden pojan ponnisteluista porotokan pelastamisesta Sänkivaarassa susilta. Näiden tarinoiden kautta opin ymmärtämään sen, miten tärkeää on kannustaa porosaamelaisia säilyttämään paikalliset kestävät elämäntapansa. Tarinat myös osoittivat miten empatian välittämämisen ja yhteyden avulla löydetään tyydyttävämpi tapa elää.

Mutta onko tähän maailmaan enää mahdollista palata, jota ei enää ole? Kun olen viime vuosina eri puolilla saamenmaata matkustellut, olen pannut merkille yhteisöllisyyden katoamisen, sen täyttää nyt yksinäisyys ja väkivalta. Se kertoo laajemmasta muutoksesta. Tällaisilla matkoilla olen oppinut tuntemaan nykyisen valtakulttuurin pimeän puolen, jota niin hehkutetaan turhan paljon mediassa.

Aikaisemmissa saamelaisyhteisöissä kylät olivat ihmisen tasolla toimiva elämisen perustoiminnot sisältävä asuinalue, jossa ihmisen perustoiminnot olivat sopusoinnussa ympäristön kanssa ja jossa inhimillistä kehitystä asukkaat tukivat niin, että kyläyhteisön jakuvuus voitiin turvata rajattoman kauas tulevaisuuteen. Tällaiset elämäntapayhteisöt olivat asuiympäristöjä, jotka olivat rajasulkujen jälkeen muodostettu tietoisesti edistämään porosaamelaisten tiettyjä arvoja ja päämääriä.

Näiden pienten porosaamelaiskylien ominainen pieni kulutus johtui yhtäältä siitä, että ne olivat materiaalitalouden kannalta säästäväisiä. Näissä pienissä porosaamelaiskylissä elettiin yksityistapauksista päätellen laadukasta elämää, vaikka joillakin oli vähän poroja.

Olen useissa puheenvuoroissani viitannut porosaamelaisen Antti Hannunpoika Kitin sukupolven tapaan siirtää perinnetietoa sukupolvelta toiselle. Nykyään sellainen malli ei enää toimi samalla tavoin kuin ennen. Valtayhteiskunnan ja sille vaihtoehdon muodostavan poronhoitokulttuurin suhde on muuttunut viimeisen 60 vuoden aikana. Samalla kun talouden ja yhteiskunnan kriisi on syventynyt perinteisen saamelaisen perinnetiedon merkitys on alettu tunnustaa laajemmin radikaalien vaihtoehtoliikkeiden ulkopuolella. Koulutus on yksi tärkeimmistä tavoista levittää saamelaisyhteisössä kehitettyjä arvoja ja toimintamalleja laajemminkin. Sisällöt opitaan ajattelemalla, eläytymällä ja tekemällä. Tällaiseen elävään laboratorioon sukeltaminen voi merkitä perusteellista muutosta.

Globalisoitumisen kielteisiin seurauksiin kuuluu länsimaisten yksilö kulutuskeskeisten ja nuoruutta ihannoivien arvojen tunkeutuminen saamelaisten perinteisten arvojen tilalle. Lukuisten kansainvälisten ja kansallisten viestimien ja instituutioiden avulla ne syrjäyttävät yhteisöllissen sosiokulttuuristen järjestelmien myönteiset perinteiset arvot, jotka muodostavat usein perustan luonnonvarojen, että inhimillisten voimavarojen kestävälle käytölle ja kehitykselle.