Vuonna 2004 Oulun yliopistossa tarkastettiin Eero Niemelän vätöskirja Tenojoen lohikantojen vaihtelusta. Tarkastetusta työstä käy selkeästi ilmi millä tavalla Tenon lohikanta on sodan jälkeisinä vuuosina vaihdellut ja mitkä tekijät ovat lohikantojen tilaan kulloinkin vaikuttaneet.

Tenojoen vesistöalueella lohella on ollut alueen asukkaille huomattava asutus- ja taloushistoriallinen merkitys. Tenojoen laaksossa asuinpaikat, joiden historia ulottuu kauas menneeseen, ovat jokivarsilla ja Tenoon laskevissa jokisuissa sijoittuneet lohen elämänkierron mahdollistamien pyyntipaikkojen liepeille. Tenojoen kalastus on ollut vuosituhanten ajan pääasiallisesti jokikalastusta. Tenojoen olosuhteisiin kehitetyt pyyntilaitteet -lohipadot olivat mahtavimmillaan 1800-luvulla.

Toisen maailmasodan jälkeen alkoi myös niiden ja lohen jokikalastuksen alamäki. Jokikalastuksen rinnalle oli kehittynyt vähitellen lohen jokisuu- ja rannikkopyynti. Niiden merkitys lohenkalastuksen keskeisinä pyyntimuotoina kasvoi aina 1960-luvun alkuun asti, jolloin alkoi Pohjois-Atlantilla tehokas lohen ajoverkko ja ajosiimapyynti. Toisen maailmansodan jälkeen ajosiimoilla ja -verkoilla harjoitetulla avomerikalastuksella on siten ollut lohenpyynnissä keskeinen merkitys aina vuoteen 1988 asti, jolloin Norja ryhtyi rajoittamaan tuntuvasti lohen avomerikalastusta.

Lohenpyynnissä on tapahtunut viimeisten parinsadan vuoden aikana jatkuvaa muutosta. Pyyntitapojen syrjäytymisen syyt eivät ole olleet aikaisempien pyyntitapojen heikkouksissa, vaan pyyntialueiden ottamisessa kullekin ajalle ominaisten talousnäkemysten mukaisesti tehokkaampaan käyttöön. Tri Niemelän tutkimusten perusteella voidaan sanoa, että nyt olemme taas tilanteessa, jossa lohen pyynnissä on edessä jälleen muutosten aika. Lohenpyynnin kannattavuuteen ja nyt myös ympäristön- ja luonnonsuojeluun liittyvät kysymykset ovat muutosten aiheuttajia. Lohikantojen hoitoon liittyvien tietojen karttumisella on myös vaikutuksensa.

Pohjois-Atlantin lohensuojelujärjestön tavoitteena on villilohikantojen turvaaminen muuttamalla lohenkalastuksen painopistettä luonnonlohia suojelevaan suuntaan. Syönnösalueilla tapahtuvaa avomerikalastusta on tähän mennessä rajoitettu merkittävästi. Loppuun vietynä tämä muutos tarkoittaa lohen avomerikalastuksen täydellistä loppumista. Lohet pyydettäisiin niiden palattua syönnösvaellukseltaan takaisin syntymäjokeensa, jolloin vältyttäisiin erittäin tuhoisalta sekakantojen kalastukselta. Näin Tenon villilohikantojen kutujokiin palaavat yksilöt pääsisivät jokeen päästyään levittäytymään ylimpiä kutualueita myöten.

Lohenkalastuksen rakenne on Pohjois-Atlantilla muuttunut. Lohen avomerikalastuksen rajoittaminen on merkinnyt vääjäämättä ajoverkko ja ajosiimakalastuksen loppumista, koska nämä pyyntimuodot kohdistuivat nimenomaan tuottavimpiin isoihin naaraslohiin kuten Niemelän väitöskirjan yhteenveto-osassa on todettu. Tenojoen nykyistä vaelluspoikastuotantoa vastaavan lohisaaliin talteenotto on mahdollista järjestää lohenkalastuspaikkoja että kalastusalueita ja -menetelmiä kehittämällä. Tämän perusperiaatteen turvaa Suomen ja Norjan välinen voimassa oleva Tenojoen kalastussopimus.

Nykyisin tallella olevat Tenojoen alkuperäiset luonnonkannat eli alkuperäisillä lisääntymis- ja syönnösalueillaan luonnonkierron mukaisesti elävät lohikannat pyritään kalastussopimuksen nojalla tarkoin säilyttämään. Tulevaisuuden kannalta on tärkeätä säilyttää eri lohikannat niin luonnossa kuin kalanviljelylaitoksillakin, koska niissä jokaisessa on ainakin ripaus omaa arvokasta perintötekijöiden muuntelua. Tenojoen vesistöalueen lohikantojen hyödyntämisen tulevaisuudessa on edelleen sekä elinkeinotoimintaa että vapaa-ajanharrastusta, jossa rahavirtojen muodostuksessa kalastuselämyksillä ja matkailulla tulee olemaan entistä suurempi merkitys.