Tapasin vuonna 1986 Inarin matkalilukohtellin pihalla erään norjansaamelaisen tuttavani josta en vuoden 1961 jälkeen ollut kuulut mitään. Kyselin häneltä missä hän oli piileskellyt menneet vuodet. Hämmästykseni oli suuri kun hän kertoi työskentelevänsä Brysselissä Naton päämajassa. Ihmettelin tätä, mutta kun kuulin lisää NATOSTA aloin ymmärtää, Norja oli tuolloin NATON jäsen. Häneltä kuulin, että Yhdysvalloilla on ollut tärkeä rooli siinä prosessissa joka johti toisen maailmansodan jälkeen NATON perustamiseen. Yhdysvallat aloitti 1900-luvun idealistisena, pasifistisena ja isolationalistisena. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen senaatti jopa kieltäytyi ratifioimasta Yhdysvaltojen jäsenyyttä presidentti Woodrow Wilsonin ideoimassa Kansainliitossa.

Toisessa maailmansodassa presidentti Roosevelt kohdisti puheensa Saksan natsismia ja Japanin militarismia vastaan, mutta mielessään hän luki sodan päämääriin myös Britannian imperiumin hävittämisen. Hän ei luottanut Britanian pääministerin Churchillin perimmäisiin aikeisiin eikä suostunut tukemaan tämän yritystä puolustaa demokratiaa puna-armeijan yhä enemmän hallitsemassa Euroopassa. Lopuksi hänen esityksensä tuomitsi Puolan ja Tsekkoslovakian neljäksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliiton valtaan.

Sodan lopulla Rooseveltin kuoltua Harry S. Trumanin tultua valkoisen talon isännäksi linja muuttui nopeasti neuvostovallan leviämisen rajoittamiseksi ja sodanjälkeisen Saksan patoamiseksi, Kreikan demokratian puolustamiseen ja Länsi-Euroopan massiiviseen taloudelliseen Marshall apuun.

Kommunismin leviäminen pakotti ottamaan jyrkän kannan paitsi sotilallisesti mutta myös ideologisesti mutta myös taloudellisesti. Niinpä länsimaisten vapauksien puolustamisesta tuli Yhdysvaltojen politiikan kulmakivi kylmään sotaan. Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset liittyivät Natoon ja varustautuivat puna-armeijaa vastaan, mutta kehittivät samalla hyvinvointivaltiota.

Tiivistäen voi sanoa, että Yhdysvallat on luonut Eurooppaan turvallisen ilmapiirin, jossa paikalliset vastuulliset johtajat pääsivät rakentamaan pysyviä vapauden instituutioita. Nato on ollut olemassa tähän yli 70 vuotta. Suomi on nyt sotilasliittouman viimeisin jäsen.

Yhdysvaltain ja Venäjän nykyisen vastakkainolon aikana sekä kehittyneiden ja kehitysmaiden yhä syvenevän vastakkainolon vallitessa puhuminen sosiaalisen maailmanyhteisön rakentamisesta saattaa kuulostaa irvokkaalta. Onhan meillä vuosikymmeniä ollit Kansainliitto ja Yhdistyneet kansakunnat. Miksi kumppanuus ja yhteistyö laajassa isossa kuvassa ei ole edistynyt?

Kansainliitto ja Yhdistyneet kansakunnat ovat syntyneet nimenomaan oman suojautumispyrkimyksen tuloksena. Kumpikin järjestö on syntynyt kansojen reaktiona sotaa vastaan. Kumpikin järjestö on pyrkinyt luomaan uuden kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän. Mutta sotaa ei torjuta pelkillä kielloilla, pykälillä ja sopimuksilla eikä aserajoituksilla. Kansainliitto epäonnistui ja Yhdistyneet kansakunnat on joutunut rajoittumaan turvallisuuspoliittiseen toimintaan ennen kaikkea kansojen välisen keskustelun ylläpitäjän tärkeään rooliin.

Suomi ja Nato, Täyssinän 1595 rauhasta Natoon

Suomen ja Venäjän välinen noin 1300 kilometrin pituinen raja on Naton, EU:n ja Venäjän välinen raja. Samalla se on merkki rajojen merkityksestä ja pysyvyydestä. Arvioidesssa aikaväliä Täyssinän rauhansopimuksesta 1595 ja Suomen liittymiseen Naton jäseneksi vuonna 2023 yksi kiinnostava kysymys on, miten Suomen ja Venäjän välinen raja on muuttunut ja tulee mahdollisesti muuttumaan Naton jäsenyyden myötä.

Onko se ollut kaiken aikaa idän ja lännen välinen kulttuurinen raja tai poliittinen etupiiriraja. Jos Suomi on ollut etuvartio itään onko Suomi läntinen etuvartio. Eräs peruskysymyksiä tällöin on kumpaa Suomi on, itää vai länttä. Käydyn keskustelun perusteella voidaan kysyä onko Suomi Naton jäsenyyden myötä siirtynyt lopullisesti idän ja lännen välistä rajaa kohti länsi-Eurooppaa. Todellisuuudessa idän ja lännen lännen kulttuurinen raja kulkee Suomen sisällä. Ei Suomen ja Venäjän rajaa pitkin.

Koko Suomen autonomian ajan Suomen itäraja oli lähes avoin. Esimerkiksi Viipuri oli kansainväisempi kuin sen aikainen Tukholma tai Helsinki. Bolsevikkien lokakuun vallankumous Venäjällä 1917 ja sitä kautta syntynyt Neuvostovenäjä ja sen itsenäistyminen ja Tarton rauhan raja vuonna 1920 sulkivat itärajan. Vaikkei rajasulusta tullut täysin läpäisemätön niin sotien välisenä aikana Suomen ja Venäjän raja oli syvä ideologinen ja poliittinen raja.

Osittain talvisodan aikana Suomen ja Neuvostoliiton välisestä rajasta tuli eräällä tavalla pyhä myytti, minkä maitten välinen ystävyys, yhteistyö ja avunantosopimus vahvisti. Se oli eräänlainen tabu mistä Suomessa Neuvostoliitolle menettämistä alueista vaiettiin tai korkeintaan kuiskailtiin. Se oli suljettu poliittinen ja sotilallinen, joka erosi dramaattisesti läntisistä avoimista rajoista. Vuonna 1992 Neuvostoliiton hajottua solmittiin Venäjän kanssa sopimus ystävyydestä ja yhteistyötä. Suomen ja Venäjän raja on ainakin toistaiseksi yksi maailman jyrkimmistä elintasorajoista.

Vuoden 1595 Täyssinän raja Suomen ja Venäjän välillä on Inarin kohdalla eräs Euroopan vanhimpia rajoja, ei kuitenkaan pysyvä idän ja lännen välinen raja. Rajat ovat yksi yhtenäis-valtio järjestelmän kulmakivi. Alue ilman rajoja on outo, jopa pelottava ilmiö. Esimerkkinä puheet poliittisesta tai sotilaallisesta tyhjiöstä -eli alueesta jonka rajoja ei jatkuvasti kontrolloida, sellainen johtaa tyhjiön täyttymiseen.

Puhe itärajasta luo valitettavasti ennakkoluuloja uhista, uhka ja viholliskuvista, joiden mukaan kaikki rajantakainen on outo uhka. Tällaiset viholliskuvat sittenkin pysyvämpiä kuin valtioiden fyysiset rajat.

Konkreettisesti kysymys on siitä, että NATON jäsenyyden myötä Venäjän vastaisesta rajastamme tuli samalla NATON ja Venäjän välinen raja. Pysyykö se rauhallisena yhteistyön rajana vai tulleeko siitä uudelleen idän ja lännen etupiiriraja?

Lähteet:

Euroopan turvallisuus ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirja, 1975, Helsinki

Heininen Lassi, 1993 valtakuntien rajat erottajana ja yhdistäjinä. Kuhmon kesäakatemia 1992.

Vuokki-niemi -Kostamus -Kuhmo. Kuhmon kesäakatemia 1994. Toimittanut Lassi Heininen.

Paasi Anssi, 1993. Rajojen muuttuva maantiede: Esimerkkinä Suomen ja Venäjän raja. Julkaisussa Terra, Suomen maantieteellisen seuran aikakauskirja Numero 4/1993