Tämä kertomus alkaa paikassa ja aikana, joilla ainakin minulle on ollut erittäin suuri merkitys. Olin siihen mennessä viettänyt Länsi-Inarissa liki 30 vuotta ja siitä viimeiset vuodet Muotkatunturin alueella sijaitsevalla Peltojärvellä ja sen lähiympäristössä metsästelemällä, kalastamalla ja retkeilemällä. Siihen aikaan olin vielä melko kokematon luonnossa liikkuja, joten kaikkea oli kunnolla opeteltava. Olin tavannut täällä paikallisia poro- ja kalastajasaamelaisia ja päässyt sisälle heidän kokemusmaailmaansa kuuntelemalla heidän tarinoitaan.

Tämän kertomuksen ytimen muodostaa fiktion ja todellisuuden moniselitteinen tarina. Olin aikaisempien vuosien aikana tavannut Muotkatunturille suuntautuneiden matkojen aikana muutamia lähialueiden saamelaisia. Sen lisäksi kesällä 1968 kalastelin Peltojärvellä ja tutustunut tarkemmin järven ympäristöön ja siellä sijaitseviin entisaikojen saamelaisten asuinpaikkoihin. Alueesta saa kuitenkin kesällä aivan toisenlaisen käsityksen kuin keskitalvella. Ehkä tämä oli syynä miksi halusin tehdä matkan vuoden pimeimpään aikaan jouluna ja vuodenvaihteessa 1969-1970. Kunnioitin näitä erämaissa karaistuneita saamelaisia kaiken kokeneita ja he luottivat minuun enemmän kuin ansaitsinkaan. He olivat minua opettaneet kannustamalla ja rohkaisemalla toimimaan omin päin vaikeissakin olosuhteissa ja oikaisemalla minua jos tein virheitä. Kun tein virheen he, he rauhallisesti aina selittivät.

Vietin siis Muotkatuntureilla ikimuistoiset kesät vuosina 1965, 1966 ja 1968 kiertolaisen elämää. Tapasin elokuussa 1965 Harakanpesä nimisellä autiokämpällä Suoppajärven rannalla kalastajasaamelaisen Jouni Veskoniemen, jossa yhdistyivät todellinen asiantuntemus, rohkeus, kaikki hyvät eräihmisen vahvuudet, merkillisen hienosyinen ja tavattoman kriittinen ihmistuntemus. Jouni neuvoi minua; "täällä sinulle ennestään oudossa tunturimaailmassa pääset testaamaan itseäsi" huomaamaan vikasi, vahvat ja heikot puolesi. Ne sallivat sinulle vähän vapautta mutta paljon velvollisuuksia. Ilman omakohtaista kokemusta selviämisesi tulee olemaan täällä vaikeaa. Kysymys on hengissä selviämisestä."Näin olin saanut jonkinlaisen käsityksen täällä eläneiden saamelaisten elämästä ja omista vaikuttimistani ja madollisuuksistani täällä. Niiden kuunteleminen tuntui siltä kuin olisin ollut itse mukana.

Edellä kuvaamani kokemukset vaikuttivat siihen, että idea matkasta Muotkatuntureille kaamoksen pimeimpään aikaan alkoi syksyllä 1969 hahmottua. Muotkatuntureille on päästävä, mutta koska ja miten. Monia vaihtoehtoja punnitsin pitkin syksyä ja päädyin lopulta aikaisempien kokemusten perusteella, nyt teen matkan Muotkatunturin erämaahan. Tämä oli ensimmäinen hiihtovaellus alueelle, ja paljon valmisteluja ja taustatutkimusta tein varmuuden vuoksi vielä paikankin suhteen. Muotka on ollut minulle kuin ensirakkaus, joka pysyy mielessä läpi elämän ja jolla on erityinen paikka muistoissa.

Tein hiihtovaelluksen kaamosajan pimeimpää aikaan joulukuussa 1969. Matka Muotkatuntureille seudun olosuhteisiin nähden tuli olla hyvin suunniteltu. Lähdin neljä päivää ennen joulua iltajunalla kohti Rovaniemeä jonne saavuin seuraavan päivän aamuna n. klo 8 maissa. Rovaniemellä vaihdoin postibussiin ja kiittelin näppärää puolen tunnin vaihtoaikaa. Julkisilla kannattaa lähteä Lappiin! Matka sujui mukavasti muiden matkustajien kanssa jutellessa. Mietin mielessäni, että kuinka ennen matkaa ostamani uudet monot toimisivat. Eikä mennyt kauaakaan kun postipoika kaivoi laukustaan sanomalehtiä ja kirjeitä ja kääri ne rullaksi. Rullan ympärille hän sitoi langan. Ajon aikana hän silloin tällöin aukaisi ikkunan ja paiskasi sanomalehtirullan tienvarressa sijaitsevaan postilaatikkoon.

Joskus vilahti ohi yksinäinen asutustila tai uudistila tai muutaman talon kyläpahanen. Ivaloa lähestyessämme postiauto poikkesi päätieltä ja kiipesi Kaunispään huipulle. Menin joksikin aikaa ulos ja katselin joka suuntaan. Tuntureiden aaltoilevat rivit ympäröivät toinen toistensa takaa. Auringon valo eteläisen horisontin takaa heijastui pilviin purppuran värisinä juovina. Auton ajettua Ivaloon käsin muutaman kilometrin ajettua huomasin lumiaidan vieressä muutaman poron. Ajamme postibussissa Inaria kohti pitkin järvien rantoja, lumisia vaaranselänteitä nousee eteen ja katoaa taakse. Jään Inarin kirkolla pois. Vielä 1950-luvulla Inarin kirkonkylässä oli vilkasta, elämänusko oli palannut ihmisiin. 1960-luvulla kylä alkoi autioitua, vanhat ihmiset kuolla pois, nuoret muuttivat muualle.

Jäin Inariin tekemään tarpeellisia ruokaostoksia ja riekonansapyyntiin välttämätöntä messinkilankaa. Inari sijaitsee Inari Juutuanjoen jokisuun molemmin puoli. Se on kylä, jossa asui suomalaisia ja saamelaisia sekaisin. Heidän talonsa vaikuttivat mukavilla, eikä meillä ollut valittamista majoituspaikan viihtyvyydestä.

Itse olen käynyt koulua Inarissa 1950-luvulla. Muistot niiltä ajoilta olivat siis yli kymmenen vuoden takaa, mutta maisemat ovat syöpyneet mieleen.

Sen jälkeen kun tulin Inariin kävin ostoksilla Nykäsen kaupassa. Kaupassa katselin erästä henkilöä jota en ollut vuosiin tavannut. Hän osoittautui Iisakki Paadariksi. Vuonna 2007 kuollut Iisakki Paadar oli toiminut Sapmelas-lehden pitkäaikaisena avustajana. Lisäksi hän oli huumorintajuinen ja vilkas. Inariin saavuttuamme on ensin etsittävä majoituspaikka. Tiesin entuudestaan että yksi sellainen sijaitsi Taka-Lapin takana, kyseessä oli Väinö Kangasniemen Lapin pirtti, jossa varsin moni saamelainen yöpyi kylillä käydessään. Minut ohjattiin vastapäiseen rakennukseen, jossa talon emäntä ohjasi minut suureksi hämmästykseksi lämpimää pirttiin, jossa oli kaksi hyvää vuodetta, lakanat ja pöytä, takka ja matto lattialla.

Inarissa kevyen illallisen jälkeen vetäisin takin ylleni ja tein kävelylenkin Inarin kylään nähdäkseni oliko mikään muuttunut edellisestä käynnistä. Matkailuhotellissa tapasin pari tuttua poromiestä Lemmenjoelta. Nukuin loistavasti, aamulla heräsin ulkoa kuuluvan koiran haukkuun. Se vaikutti mukavalta, eikä minulla ollut valittamista majapaikan siisteydestä. Inarista hankimme lisää ruokatarvikkeita. Sitten hyvin varustautuneina nousin Karigasniemeen menevään postiautoon päästäkseni Karhujärven kautta määränpäähän Muotkatuntureilla sijaitsevalle Harakanpesälle. Postiauto matelee hiljalleen kohti Karigasniemeä. Viimeksi olen käyneet täällä käsin edellisenä kesänä, eikä mikään ole siitä muuttunut, samat metsät, rehevöityneet tienvarret niin että kauempaa erottaa muutaman männyn. Maantie on vain ohut juova hiljaisen luonnon keskellä. Molempiin suuntiin etelään ja pohjoiseen on vain asumatonta seutua. Mikään ei ole muuttunut. Maat ovat täällä karuja ja soisia, vesiä vähän.

Jäin Jouni Paadarin postilaatikon kohdalla pois. Tervehdysten ja kuulumisten jälkeen katselin taloa. Uskomaton siisteys vallitsi kaikkialla. Missään ei näkynyt yhtään roskaa. Jouni osoitti kanssakäymisessään ystävälliseksi, avuliaaksi, kohteliaaksi ja vierasta kohtaan avuliaaksi. Minä viihdyin Jouni seurassa. Olimme yhdessä kalastaneet kesällä 1965 läheisellä Sierramjärvellä.

Jouni oli saavuttanut sen iän, jolloin maailmanmenoa saattoi katsella avarammin. Puhuin hänen kanssaan saamea. Jouni oli luonnostaan taitava: hän rakenteli veneitä, rekiä ja ahkioita. Olin tavannut Jounin ensi kertaa Paistunturin poroerotuksessa tammikuussa 1959. Juotuamme kahvit jatkui keskustelu edellisen kesän valtavasta sopulivaelluksesta. Keskustelemme poronhoidon ongelmista, alueen luonnosta ja täällä asuneista inarinsaamelaisista. Puhumme poronhoidon korkeista kuluista, porojen katovuosista, yöpymisistä metsissä ja tuntureilla. Jouni herkistyy pietien yksityiskohtien kuvailuun ja ilahtuu kun esitän jonkin täydentävän näkökohdan. Hän kertoo tekevänsä pitkiä päiviä. Jounin pihalta avautuu Muotkatuntureiden itäinen osa ja lumenpeittämät tunturit. Karhujärven talon isäntä Jouni piirsi mukana olevalle topografikartan lehdelle menoreitin. Hämmästyneenä kuulin Jounilta ettei reittiä ole maastoon merkitty. Joten joutuisin noudattamaan Jouni kartalle piirtämää reittiä.

Ennen lähtöäni seison vielä hetken aikaa Jounin talon edessä. Koko läntinen tunturimaailma lepää ympärilläni. Ei kuulu ääntäkään kuulaassa ilmassa, vain hiljaisuus. Tämä avaran maiseman suuripiirteisyys ylittää omat rajansa. Kaikki turhuus karisee minusta, vaan tämä mitä nyt näin on totta ja pysyvää. Sitten varustaudun jatkamaan matkaa hämärtyvään iltaan. Mutta tuon hetken tunnelma säilyy. Karhujärvellä varmuuden vuoksi tarkistin vielä, jotta mitään ei unohdu.

Otin alkumatkan rauhallisesti, jotta tottuisin painavaan rinkkaan. Rinkka on alkumatkasta tietysti ihan täynnä ruokatarvikkeita, paino on suurimmillaan ja tottuminen vasta alkamassa. Hiihdän tunturiharjujen yli, yli rannattomilta näyttävien järvien, halki koivikkovaarojen. Jounin talo on jo jäänyt kauas taakse. Tunturikoivikot ja tuntureiden laet ovat tulleet väliin.

On outoa ja onnellista tuntea, kuinka nopeasti kaikki Helsinkiin kuuluva karisee pois. En osaa sanoa kierränkö kehää vai teenkö mutkia. Mutta kun vertaan karttaa Jounin mainitsemien joen tai tunturin nimiä toisiinsa huomaan hänen valinneen suoran suunnan kohti Suoppajärven päässä sijaitsevaa autiokämppää. Mutta eteenpäin. Kuluu tunteja, välillä ihailen tähtitaivasta.

Reitti nelostien varrelta Suoppajärvelle on seudun kauneimpia. Maasto on kumpuilevaa, laajoihin harvaan tunturimaisemaan siroteltuja lukuisia pieniä järviä ja soita. Välillä pysähdyin ja kuuntelin uskomatonta hiljaisuutta jonka rikkoi läheisen tunturinrinteellä kuuluva riekon nauru. Ohitan palan inarinsaamelaista historiaa. Illalla saavuin kuin saavuinkin Harakanpesälle, niin kuin olin suunnitellut. Tosin väsyneenä mutta voittajan mielellä. Hyvä kämppä, mutta kylmä. Vieraskirjan mukaan edelliset kävijät olivat lokakuulta.

Ensi töikseni alkoi kämpän lämmittäminen ja liiterissä olevien koivupölkkyjen pieniminen haloiksi. Harakanpesän tupa tuoksuu pihkalle ja ovi aukeni pitkän Suoppajärven ylitse Inarin toiseksi korkeimmalle tunturin huipulle Kuorbikotsille.

Kun kämpän rautaiseen kamiinaan on saatu tulet puran repun ja levitän ylälaverille makuualustan ja makuupussin. Illalla valmistan aterian, juon kahvit ,Välillä menen ulos revontulten valaisevan taivaan alle, nojaamalla kämpän seinään ja katselen kun kullanväriset kipinät nousevat takasta yön siniseen pimeyteen. Melkein aamuun asti polttelen kamiinassa tulia samoin kynttilöitä.

Käyn ulkona välillä katselemassa revontulia, jotka tuovat vaihtelua muuten niin hämärään kaamokseen. Istun kämpän portailla omiin maailmoihini vaipuneena. Alan valmistautua ensimmäisen päivän urakkaan tutustumiseen lähialueen lumiseen maailmaan.

Muistelin tätä ja aikaisemmin tänne tekemiäni retkiä hyvillä mielin, miten mainio retki tästä tulisi ja kuinka kurjaa olisi jos en olisi tänne päässyt. Ajattelin miten onnekas kun saan täällä herran kukkarossa majailla riittävän pitkään, niin että opin jälleen tuntemaan kaamosajan pimeimmän hetken.

Katselen karttoja. Vaikka seutu on asumatonta ja koskematonta ovat kivikaudella näiden järvien rannoilla asuneet ihmiset metsästäneet peuroja ja kalastaneet. Vaikka kiinteitä asuinpaikkoja on ollut harvassa nekin välillä autioituneet pitkiksi ajoiksi kunnes tänne on taas tullut ihminen elannon perässä. Alueen vanhat asuinpaikat ovat seudun vanhinta. Alueen kulkijoina ovat olleet metsästäjät ja kalastajat. Aivan asumattomia Peltojärven rannat eivät ole koskaan olleet, tunnetuin asuinpaikka on järven eteläpäässä sijaitseva ikivanha "Kuuvan" kotakenttä. Sekin on kivikautista perua. Muttusjärven pohjoispuolella sijaitseva kenttä toimi alueen asukkaiden Wallen suvun kesäpaikkana. Toisena yönä valoilmiöt hulmahtavat Kuorbikotsin suunnalta yötaivaalle, jolla loistaa muutamia tähtiä: vihertävä, kellertävä valoilmiö liikkuu taivaankannen ylitse hitaasti ja juhlallisesti. Tuiskulumen pintaa heijastelee erilaisia taivaan värejä. Maaginen tällainen valo ja tunnelma. Ainutlaatuinen kokemus!

Kolmannen päivänä aamuna puhaltaa kylmä pakkastuuli pohjoisesta ja koko tunturimaailman yllä lepää paksu pilvikerros. Seuraavina päivinä kiertelin kämpän lähiympäristössä etsiskelemässä riekon jälkiä. Mukana Helsingissä hankkimaa messinkistä riekon ansalankaa. Vain muutamia jälkiä näin, mutta nekin tuisku oli peittänyt. Viritin kuitenkin varmuuden vuoksi noin kaksikymmentä ansaa. Täällä viettämäni viikon aikana kävin virittelemässä lisää joki- ja ojanvarsien risukoihin riekon ansoja. Joka päivä jatkuneet tuiskuta vaikeuttivat pyyntiä. Joka kerta kun kiersin ansapolun tuiskulumi oli haudannut ansat, joten saalis jäi olemattomaksi. Lintujen ampuminen oli jo tuolloin minun osaltani jäänyt taakse vuosia sitten. Pidin vieläkin ampumisesta ja siitä, että saalis tapettiin siististi.

Välillä ajatukset liittyivät entisaikoina eläneiden saamelaisten elämään täällä, jolloin kaikki elämä oli vain sen elinympäristön varassa, missä sattui elämään. Kun ei osattu lukea eikä kirjoittaa, tieto oli yleensä toisen luokan tietoa, jonka joku oli kuullut jostakin. Kristinuskon myötä tapahtui myös tällä seudulla asuvien saamelaisten keskuudessa valtava tiedon lisääntyminen aikana, jolloin eri saamelaisryhmät elivät omine kielineen; poro- ja inarinsaamelaiset tuskin ymmärsivät toisiaan. Sekä kristinusko, että pakana-ajan perintö elivät täällä meidän päiviimme asti. Saamelaisten uskonnosta kirjoitettaessa on vaikeinta tavoittaa ydintä. Se menee läpi kaikesta. Taustatietoja löytyy entisaikojen uhri- ja pyhistä paikoista, samoin vaatteista, ruuasta, esineistä, mutta miten ymmärtää mitä täällä asunut keskiajan ihminen on ajatellut uskonnosta.

Joulupäivän aamuna yritin muistella aikaisempia jouluviettoja Inarissa erityisesti inarinsaamelaisen Abraham Morottajan joulusaarnaa Jurmukoskella vuonna 1954. Siitä oli pitkä aika ja olin unohtanut monia sen eloisimpia kohtia, mutta yksi seikka jota en ollut unohtanut oli joulun sanoma ja sen merkitys ihmisille kautta maailman. Abraham alkoi kertoa Joulun suuresta sanomasta, johon liittyi ihmisten syntisyyttä ja pienuutta, mutta erityisesti Jumalan suuruutta. Abrahamin sanat saivat aikaan sen, että ilo ja lohtu ympäröivät meidän jokaisen huoneessa olijan. Jokainen Abrahamin lausuma sana, jokainen hänen laulamansa virren sävel rakensi rohkeutta ja elvytti meidän kaikkien toivoa huomisesta. Abraham sai tuntemaan, että vaikka me emme ole mitään niin Jumala on suuri ja armollinen myös meille. Me olemme syntyneet tomusta, elinaikanamme emme ole paljon sitä kummempaa, ja kuoltuamme emme senkään arvoisia, mutta Hän on ikuinen eivätkä Hänen päivänsä koskaan pääty. Hänessä ja vain Hänessä on meidän toivomme täällä Jurmukoskellakin. Tällaisia vanhan Lapin miehiä kuin Abram ei ollut enää tuohon aikaan montaa jäljellä.

Talvipäivän seisauksen lyhyet päivät olivat minulle kyllin pitkiä hetkiä, lähdin ulos aamusarastuksen koittaessa ja palasin sisään ennen pimeää.

Seutu ei ole erityisen korkeaa. Suoppajärven takana lännessä kohoaa kuitenkin peninkulman etäisyydellä Kuorbikots Inarin toiseksi korkein huippu sen ympärillä olevien huippujen yläpuolelle. Muuten laajoilla alueilla on soita, pieniä järviä, matalia tuntureita ja niiden välisiä jokilaaksoja. Monia ihmisiä pelottaa se suuruus, joka täällä avautuu heidän eteensä, he pelkäävät omaa pienuuttaan; kova maailma mutta niin kirkas. Ihmiset joutuvat kohtaamaan todellisuuden, kiertoteitä ei yksinkertaisesti ole.

Yhtenä päivänä katselin järveltä käsin järven itäpäässä näkyvää Harakan pesäkumpua. Tänne maalaukselliselle järven rannalle on rakennettu autiokämppä ja sauna, jotka palvelevat toisinaan poromiehiä ja täällä liikkuvia retkeilijöitä. Melkein joka päivä aamupalan jälkeen katselin kämpän portailta Peldoaivia, mahtavaa valkoista lumen peittämää tunturiselännettä. Satapäinen porotokka liikkuu järven takana näkyvän rinteen koivikossa. Kääntäessäni katseen lännen suuntaan siintää järven takaa Kuorbikots ja Litmuroaivi tummansinisenä ja juhlallisena. Näkymä on todellista saamenmaata: suurta mahtavaa, esi-isieni käyttämää laidunmaata. Kämpän nurkissa ulvova tuuli pyyhkii kaikki jäljet. Suorastaan nostalgista, tämän kuvaamiseen eivät sanat riitä.

Viidentenä päivänä nousin kämpän eteläpuolella Terston latvapäälle, josta tarjoutuivat mitä mieleenpainuvimmat näkymät voimakkaasti kumpuilevaan ympäristöön, josta kohosivat mahtavina Olkkipäät, Lankopäät. Suoppaoaivi, Kuorbikots, Litmuroaivin puuttomat lumen peittämät selänteet.

Viikon jälkeen alkoi paluun aika. Kokosin vähäiset tavarani; makuupussin, vaatteet ja makuualustan. Vuoden vaihteen jälkeisenä aamupäivänä nousin suksille ja lähdin palamaan umpilumen läpi Karhujärvelle. Tulolatuni ei näkynyt, koska tuuli on puhaltanut sen umpeen. Päivän hämärtyessä saavuin Karhujärvelle Jouni Paadarille. Talon isäntäväki on kotona. Kuulin miten Jouni on täällä elellyt hoitaen poroja, viljellen maata, hoitaen karjaa eläen vaimonsa kanssa onnellista elämää. Jouni oli ulkoilmaihminen, taitava täkäläisessä luonnossa , todellinen selviytyjä.

Jounin luona sanon hyvästit vapaudelle, seikkaillulle, hiihtolenkeille, metsästykselle ja tälle alueelle. Autossa valtaa haikeus. Matka Muotkatuntureille joulun ja uudenvuoden aikaan on kietonut hienon langan sydämeen. Muotkatunturi on lumonnut minut lopullisesti, tänne on päästävä palaamalla myöhemmin takaisin. Entistä selvemmin tiedän ja tunnen, että juureni ovat tällä.

Ja totta tosiaan, en nähnyt ainuttakaan ihmissielua kuuden päivän vaelluksen aikana. Vaeltajan elämä on yksinkertaista ja rutiinit muodostuvat jo muutamassa päivässä. Autiokämpässä saa herätä kun on vielä hämärää. Aamutoimien jälkeen liikkeelle ja rinkka selkään. Koko päivän verkkaista hiihtämistä tauoilla ja kun voimat alkavat ehtyä tai päivänvalo taittua, niin takaisin kämpälle. Kellosta en tiennyt useinkaan mitään.

Tämä Muotkatunturin alue muodostaa maailman, joka houkuttelee esiin sen, minkä olen monin hämmentävin tavoin vastaanottanut itseeni, maailman joka osoittaa asioiden mitättömyyden ja merkityksen ikään kuin itsestään; saattaa ne järjestykseen, palauttaen ne oikeisiin suhteisiin. Tällä äärimmäisellä metsärajaseudulla eläessäni olen saavuttanut sen, mitä aikoinaan lähdin täältä etsimään; täältä löysin tien itseeni täällä tapaamien saamelaisten ja omien kokemusteni kautta. Täällä tunnen onnellisena itsessäni elämän rajun kohinan. Täällä Muotkatuntureilla, vapaassa erämaassa kun katson kaukaisuuteen; täällä maailma on edessäni. Monet rajat häviävät, kaikki pakko karisee pois. Onnen tunne valtaa mielen.

Nojailen suksisauvoihin ja päästän iloni irti joikaamalla. Samassa mieleeni nousee Nils Aslak Valkeapäältä saamelaisten kristillisessä kansanopistossa kuulemani joiut talvella 1959-1960. Hänen joiuissaan mukaillaan luontoa ja sen ääniä ja siksi ne olivat minulle niin mukaansa tempaavia. Ne yhdistivät mestarillisella tavalla laulun ja eräänlaisen jodlaamisen tosiinsa. Sinä on jotakin sellaista mitä ei voi pelkästään musiikin sääntöjen mukaan määritellä. Eikä sitä voinut oikein matkiakaan. Mutta täällä sukuni entisessä ja nykyisessä maailmassa näiden Ailun joikujen kaiku nousee mieleeni. Kaikista elämän tapahtumista esi-isäni täällä joikasivat. Muutamat niistä saattoivat olla ikivanhojakin. Nämä Ailun joiut olivat minulle tälläkin matkalla tärkeä ilmaisukeino, ne palauttivat minut siihen maailmaan, johon tiesin kuuluvani.

Ammoisista ajoista lähtien saamelainen on ilmaissut joiussa suhteensa elämän kokonaisuuteen, sen käsittämättömiin voimiin, josta esim. Juha Pentikäisen "Saamelaismytologia" kirjassa puhutaan. Sitä mitä ei voi sanoa, sen sanoo paljon puhuva joiku, joka on kaikkien maallisten asioiden yläpuolella. Se välittää yli kielirajojen kuuntelijoille joikaajan omat kokemukset.

Mutta minkälainen on tulevaisuus täällä, mikä on tämän ympärillä näkyvän maailman kohtalo, säilyykö se vai miten muuttuu, jos muut niin mikä muuttaa sen? Silloin vuonna 1969 ei puhuttu ilmastonmuuttumisesta eikä porojen ylilaidunnuksesta. Poromäärät olivat tuolloin puolet pienempiä kuin nyt. Porot elivät kaikella sillä mitä luonto tarjosi vuoden eri aikoina. Tänä päivänä ylilaidunnuksen jälki näkyy ja tuntuu. Luonnonlaitumet on syöty loppuun. Loppuun kuluneita laitumia poromiehet korvaavat kuljettamalla moottorikelkoilla teiden varsilta maastoon rekkojen tuomia säilörehupaaleja.

Uuden uhkan on tuonut raudan, kupari ja nikkelimalmien ja muiden rikkauksien etsintä maaperästä. Se lienee väkevämpi niitä voimia, jotka tahtovat säilyttää saamenkansalle sen oikea maailman. Mutta mitä nämä synkät ajatukset mahtavat sille, että tämä kaunis mutta karu maailma joskus katoaa. Mieluummin on iloittava siitä, että se on vielä olemassa.

Kokemuksesta tiesin, että minun tietämättömyyteni vähenisi vain omin päin täällä erämaassa vain oppimalla. Tiesin, ettei minulla tästedes ollut ketään oikaisemassa virheitäni, vaikka olinkin niin onnellinen kuin vain ihminen voi näissä oloissa ottaessaan kohtalon omiin käsiin.