Miksi aloin kirjoittaa

Omien kokemuksien kautta voin sanoa, että kirjoittajaksi kasvetaan, ei synnytä. Äidinkieleni on saamenkieli. Suomen kieltä opin Inarissa kansakoulussa yrityksen ja erehdyksen kautta. Ainekirjoitus oli koulussa lempiaineeni. Luokassa ääneen lukeminen oli elämysmatka tuleviin unelmiin. Sen jälkeen kun olin oppinut suomeksi lukemaan luin lähes kaikki kirjat mitä ihmisten hyllyistä löysin. Kansakoulun yläluokilla löysin Inarin kirjaston ja minusta tuli intohimoinen lukija. Luin kaikenlaista kirjallisuutta, aluksi poikien seikkailukirjoja, sitten Pikku Jättiläisen, silloin tunnetun tietokirjan. Sitten siirryin urheilukirjallisuuteen, historiaan ja siinä erityisesti sotahistoriaan.

Ihailin näiden tietokirjojen asiatyyliä, joka edukseen poikkesi siihen asti lukemastani kirjallisuudesta. Kansakoulun jälkeen kirjoittelin muistivihkooni kokemuksia tuosta ja tästä asiasta. Erityisesti vanhojen poromiesten saamenkieliset kertomukset heidän nuoruusaikojensa elämästään olivat mieleen jääviä.

1960-luvulla lopulla päätin kouluttautua kalastusmestarin ammattiin, koska olin kiinnostunut kaloista ja luonnosta. Kalastusmestarikoulutuksen jälkeen halusin syventää tietojani uudessa työpaikassa. Kun aloitin työni vuonna 1970 valtion kalantutkimuksessa, oli minulla mahdollisuus päästä tutkimaan kotiseutuni Inarin kalataloutta. Mutta kirjoittamiseen se ei juurikaan apuneuvoja tarjonnut. Kalastusasioista kirjoittamisen aloitin vuonna 1970, jolloin kirjoitin Helsingin Sanomiin kirjoituksen "valtio sortaa Inarinjärven saamelaisia". Sen jälkeen kirjoitin artikkeleita Lapin Kansaan, Pohjolan Sanomiin ja Kansan Tahtoon.

Vuonna 1980 Pekka Sammallahden isä Lasse Sammallahti soitti minulle pyytäen minua ryhtymään saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajaksi. Vaikka olinkin kirjoitellut kyseiseen lehteen vuodesta 1970 lähtien, totesin hänelle ykskantaan, ettei minulla ole mitään käsitystä ja vielä vähemmän ammattikokemusta siitä miten kokonaista lehteä toimitetaan. Aristin myös uutta ja minulle outoa kirjoitustapaa. Pitkän suostuttelun jälkeen lupauduin kuitenkin kahden vuoden koeajalla päätoimittajaksi.

Aluksi kaduin kun en osannut sanoa "ei". Mutta pian aloin päästä jyvälle ja enkä myöskään välittänyt neuvoista ja varoituksista, joiden mukaan päätoimittajan pestin myötä oli odotettavissa sydänkohtaus, avioero tai jotain muuta kamalaa. Aikaahan lehden tekeminen vei, mutta hauskaa ja opettavaista se oli.

Ennen pitkää lehden tekeminen, siihen kirjoittaminen muuttui harrastukseksi, eikä tullut sydäninfarktia eikä avioeroa. Silmiinpistävää on ettei lehden lukijakunnalta tullut kannustusta, sen sijaan haukkuja alkoi kuulua ja nimettömiä kirjeitä postiluukusta tipahdella. Ennen pitkää hiljalleen kasvava oman alani asiantuntemukseni, lehtimiehen työssä karttuneen kokemuksen kehittämä ammattitaitoni ja eletyn elämän ja oman pohdinnan kautta vahvistuneet näkemykseni johtivat minut varmuuteen siitä, että olin oikealla asialla, vaikka päinvastaista koetettiin puskasta käsin väittää.

Suomessa saamelaista hyvää lehteä ei siihen asti ollut, vaan lehteä oli tehty sivutuotteena, joten päätin ryhtyä korjaamaan tämän puutteen. Tein lehdet myös referenssiksi osaamisestani. Lehdet tuovat ja luovat ammatillista uskottavuutta. Sapmelas-lehteen ja sanomalehtiin kirjoittaminen oli myös osa ammattitaidon kehittämistä, sillä minun oli koottava itse koko tietämys ja rakennettava tarvittava verkosto alusta alkaen.

Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että opin kirjoittamaan kirjoittamalla mitä erilaisemmissa tilanteissa hyvinkin poikkeavia tekstejä, kaikenkarvaisia havaintoja sekä tarkentamalla ja seikkaperäistämällä luontohavaintoja kalastajan ja poromiehen ammatin yhteydessä. Olen pannut myös merkille, että kaikella sillä mitä olen lukenut, kuullut ja mitä olen oppinut on ollut vaikutusta maailmankuvaani. Kirjoittamista opetti kirjoittelu saamelaisten syrjimisestä, metsien avohakkuista ja Inarinjärven säännöstelystä Pohjois-Suomen lehtiin Nämä aiheet opettivat minua kirjoittamaan nopeasti ajankohtaisista aiheista lehtiin.

Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen on äärettömän mielenkiintoista, haastavaa ja henkisesti palkitsevaa työtä. Se oli hienoa vastapainoa muulle työlleni, jossa kohtasin paljon ihmisiä. Kirjoittamisessa on se hyvä puoli, että olen sitä saanut tehdä melkein missä vain. Jälkikäteen ajateltuani otin hullun riskin kun aloin kirjoitella, vaikka minulla ei ollut varmuutta siitä oliko se oikeaoppisesti tehty.

Tietokirjallisuuden kanssa jouduin varsinaisesti tekemisiin tultuani mukaan saamelaispolitiikkaan 1975. Pari vuotta aikaisemmin valmistunut saamelaiskomitean mietintö sisälsi niin paljon minulle ennestään outoja asioita, että päätin ottaa selvää mistä on kysymys. Vasta kun käsiini osui julkaisu "Saamelainen kiinteistö oikeudessamme" kilahtivat hälytyskellot soimaan. Silloin jouduin kysymään mistä tämä nyt tähän tipahti, varsinkin kun aikaisempina aikoina on puhuttu lappalaisista, mutta ei saamelaisista. Tämä johti sittemmin suhtautumaan kriittisesti kaikkeen mikä koskee saamelaisten/lappalaisten maaoikeuksia.

Alustava tutkimustyö paljasti minulle miten saamelaisia ja Lappia koskevien julkaisujen ja kirjoitusten määrä on räjähdyksenomaisesti lisääntynyt etenkin 1970-luvulta lähtien. Sellaisista klassisista julkaisuista ei enää puhuta kuin T.I. Itkosen "Suomen lappalaiset vuoteen 1945 asti". Sen paikan ovat vallanneet erilaiset julkaisut, poliittiset pamfletit ja kannanotot, mielipidekirjoitukset, internetissä erilaiset blogit jne. Saamelaisessa kirjallisuudessa pamfletti on suoranaisesti perinnelaji, mutta monissa tasapainoiseen esitykseen pyrkivissä tietokirjoissakin kirjailijan ääni ja subjektiivinen käsitys ovat selvästi havaittavissa. Ei ole siis jakoa subjektiiviseen tai objektiiviseen saamelaiseen tai lappalaiseen kirjallisuuteen. Kirjoittaja valitsee, painottaa ja tulkitsee aihettaan mielensä mukaan. Hän ratkaisee mille seikalle ja asiaryhmälle annetaan tilaa enemmän kuin toiselle. Tavallisesti hän vetoaa omaan päätelmiinsä ja tulkintoihinsa.

Hän voi esittää myös asiantuntijana kannanottoja ja suosituksia. Poliittisen päätöksenteon kannalta tämä on kuitenkin ongelma silloin, jos kiistanalaisesta asiasta - kuten Ylä-Lapin maanomistuskysymyksestä - kuullaan vain yhtä poliittisesti asiaan sitoutunutta asiantuntijaa, jolloin lopputulos on tavallisesti kokonaisuuden kannalta koko asialle vahingollinen. Jos päätöksentekijä ottaa vastaan tällaisen tiedon, voidaan kysyä, millaiset tiedon tuottamisen tavat ovat oikeita ja olennaisia?

Perehtyessäni saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä saamelaisten maanomistukseen ja hallintaan jouduin kohtaamaan heti alkuun tutkimustiedon vähäisyyden ja ristiriitaisuuden. Sinänsä tieteelle on tyypillistä että eri tutkijoiden tulokset ja etenkin johtopäätökset eivät käy yksiin, mutta niillä on kuitenkin yhteisenä koetinkivenä ja viitepohjana tutkimuskohteiden edustama ulkopuolinen todellisuus. Saamelaisvaltuuskunnan silloinen poliittinen johto oli onnistunut propagandassaan onnistuneesti levittämään mutu-tietoa muka-tieteenä. Tästä seurasi, että eri toimijoiden suojamekanismien värittämät luulot olivat rakentaneet toimintakulttuuria, jossa esitettiin löyhiä, osin mielikuvitukseen ja toiveajatteluun perustuvia perusteluita mitä erilaisimmille väitteille ja vaatimuksille.

Eräs vaatimus oli, että valtion oli vihdoinkin korkea aika korjata saamelaisiin kohdistuva sorto, palauttamalla valtion aikoinaan itselleen saamelaisilta ottamat maat takaisin saamelaisille. Kun sitten aloin verrata tätä väitettä siihen mikä ero on saamelaisella ja lappalaisella, paljastui, että kysymys onkin juuriltaan samasta väestöstä. Suomen Lapin todellinen alkuperäisväestö, lappalaiset, oli kuitenkin korvattu saamelaisilla, jotka edustivat pääosin vuosien 1864 ja 1910 välisellä kaudella Suomeen muuttaneita porosaamelaisia. Nämä saamelaiset olivat nyt yhtäkkiä niitä, joille kaikki Lapin maat olivat muinoin muka kuuluneet, joilta valtio oli ne muka vienyt ja joille ne tietenkin piti nyt palauttaa. Tällaiset vaatimukset olisivat johtaneet todellisen alkuperäisväestön syrjintään, jota en voinut hyväksyä.

Lappalaisten lapinkylistä ei puhuttu, vaan saamelaisten lapinkylistä. Nämä olivat kuitenkin kaksi perinpohjaisesti eri asiaa. Lappalaisten lapinkylillä oli kullakin oma, naapureiden kanssa tarkoin sovittu alueensa, joiden väleihin ei jäänyt isännätöntä ei-kenenkään-maata. Saamelaisten lapinkylät olivat poronpaimennukseen liittyviä liikkuvia yksiköitä, jotka koostuivat yhdestä tai useammasta kotakunnasta. Niillä oli omat vakiintuneet kiertonsa, mutta ei omaa maa-aluetta. Kuinka olisi voinut olla, kun kaikki maa kuului jo lappalaisten lapinkylille silloin kun porosaamelaiset muuttivat Suomeen tuhatpäisine porokarjoineen?

Kieleen perustuva saamelaismääritelmä rajasi saamelaisuuden takarajan jonnekin 1875 asti. Tällainen rajaus merkitsi, että tilansa veromaalleen perustanut lappalaiset rajattiin saamelaisuuden ulkopuolelle. Kun huomasin tämän tarkoituksellisen vedätysyrityksen, halusin tunkea lusikkani siihen soppaan. Nyt oli pakko ryhtyä arkistoja tutkimaan. Asiakirjat avasivat silmäni ja kirjoittamisesta tuli iloni. Tunsin olevani historian virtauksessa mukana. Oli innostavaa laittaa paperille tekstiä. Samalla kasvoi tarpeeni faktatiedon kartuttamiseen. Luin prof. Haatajan selvitykset Suomessa toimeenpannuista isojaoista, samoin Kuusamon ja pohjoisen kuntien isojaoista. Tilanne johti yllättävään käänteeseen, saamelaiskäräjien etnisiin vaatimuksiin perustuvat faktat osoittautuivatkin suurelta osin sepitelmiksi.

Tämänhetkinen muotivirtaus alkuperäiskansatieteen piirissä on maalata klassinen länsimainen tiede kolonialistiseksi vallankäytöksi. Sen tilalle tarjotaan alkuperäiskansojen perinteiseen tiedonhankintaan ja perinteen suulliseen siirtoon perustuvaa tieto-oppia, vaihtoehtoista epistemologiaa eli maailmanselitystä, jolle vaaditaan vähintäänkin sama arvo kuin tavanomaiselle tieteelle. Luonnollisestikaan en kiistä tuon rikkaan perinnön arvoa ja merkitystä yhteisöjen ja yksilöiden kannalta. Silti alkuperäiskansatieteilijöidenkin olisi syytä säilyttää itsekriittisyys, sillä muuten on vaarana sortuminen halpaan New Age -tyyppiseen sentimentaaliseen tunnelmointiin ja ekstaasi-ilmiöihin, joilla on tieteen puolelle tuotuna sattuva suomenkielinen nimi: huuhaa. Rituaaleissa ja vaikkapa taiteessa niillä voi hyvinkin olla oma sijansa ja luova merkityksensä.

Tietenkin on terveellistä aika ajoin kysyä, voiko kaikesta tuottaa tietoa länsimaisella tiedon kriittiseen tarkasteluun, näyttöön ja dokumentointiin perustuvalla tavalla? Oma vastaukseni olisi, että mikään saamelaisiin tai lappalaisiin liittyvä aihepiiri ei ole mahdotonta tieteellisen tiedon tuottamiselle. Olennaisempi kysymys on miten näistä ilmiöistä kirjoitetaan: saamelaisten/lappalaisten yhteisestä kulttuurihistoriasta tai yksilöiden uskomuksista vai esitetäänkö ne kyseenalaistamatta ja sen enempää pohtimatta.

Perinteiset tieteelliset menetelmät eivät yksin takaa tulosten tasoa, semminkin jos tutkijaa lähinnä oleva tiedeyhteisö on vain heikosti kriittinen ja suosii keskinkertaisuutta. On nähty esimerkkejä siitä, miten yhden tai muutaman julkaisun avulla akateemisen tittelin hätähuudon kera saavuttanut ja siihen jämähtänyt tutkija on tuohon akateemiseen arvonsa vedoten levitellyt puhdasta puppua. Näin syntyvä yksipuolinen julistus ja kritiikitön käsittely voivat tehdä mistä tahansa kirjasta uskomuskirjan, vaikka aihepiiri käsitteli kuinka jämerää faktoihin perustuvan maailman asiaa kuten saamelaisten ja lappalaisten yhteiskuntaa, yhteisöä ja kieltä.

Olennaista on usein tietolähteiden käyttö ja tiedon tuottamistavat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain mittaaminen ja arkistodokumentit olisivat ainoat mahdolliset aineistolähteet. Saamelaisten identiteettiä koskevissa kysymyksissä myös yksilön kokemusten kirjaaminen on tärkeä. Ja senkin voi tehdä hyvin monella tavalla - hyvin tai huonosti.

Nykyisin ajankohtainen kysymys on ovatko henkilökuvat, elämäkerrat ja päiväkirjamerkintöihin perustuvat yksilökokemusten kirjaamiset tietoa sikäli kuin kaikki ovat kirjallisuutta lainkaan. Näiden kirjoitusmuotojen ongelmana voivat olla eettiset kysymykset, miten hyvin hienovaraista ja tapauksittain yksityisyyden ja hienovaraisuuden rajaa kunnioitetaan tai miten subjektiiviset mieltymykset erotetaan totuuksista.

Saamelaisista puhuttaessa aihepiireissä "totuus" syntyy vasta lappalaisiin liittyvien näkökulmien välisestä yhteistyöstä. Niinpä se saattaa jatkuvasti muuttua kun uusia tietoja ja tulkintoja esitetään.

Saamelaisista ja lappalaisista on paljon kirjoitettu ja julkaisuja luetaan niiden aiheen ja sisällön vuoksi. Silloin kirjoittaja tunnetaan, hänet tunnetaan muista yhteyksistä, tavallisesti päätyöstään, esimerkiksi tutkijana, poliitikkona, toimittajana tai opettajana. Saamelaisista ja lappalaisista kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden rajaa on silloin tällöin setvitty, esimerkkinä Samuli Paulaharjun kirjat. Jotkut kriitikot eivät pidä niitä tietokirjoina vaan satuina. Todellisuudessa niissä on paljon tallennettuna kansatietoa ja kansaperinnettä, uutteran kenttätyöntekijän keräämänä ja persoonallisella menetelmällään esittämänä. Viime kädessä lukija itse kuitenkin ratkaisee, milloin hän lukee tekstiä fiktiona, milloin tietotekstinä ja miten hän tunnistaa yhdistelmämuodon osat.

Tunnettua on myös, että kaunokirjallisuus ammentaa tietokirjallisuudesta sisältöjä ja yksityiskohtia, vaikka näitä ei aina voikaan valmiista teoksista jäljittää sitaatteina ja lainauksina. Tietokirjallisuus puolestaan käyttää samoja kerronnan keinoja, dramatisointia ja kielikuvia, kuin kaunokirjallisuuskin.

Saamelaisista ja lappalaisista on tehty kirjoja hyvin monenlaisiin tiedontarpeisiin; oppimateriaaleja kouluihin tyydyttämään tiedonhalua, dokumentoimaan tapahtumia, selittämään ja tulkitsemaan maailmaa, kannanotoksi puolesta tai vastaan saamelaisten vaatiessa maaoikeuksia, legitimoimaan näkökulmia, opastukseksi tai avuksi, työskentelyn ja opiskelun tueksi, harvemmin kuitenkin viihdyttämään ja ilahduttamaan, tuomaan päivänvaloon näkymättömiä ja unohtuneita kokemuksia.

Olisinko alkanut näistä asioista kirjoittamaan, ellen olisi alkanut Sapmelas-lehden päätoimittajaksi tai saamelaispoliitikoksi. Näistä valinnoistahan roolini pyörähti käyntiin! Yhä edelleen hämmästelen kirjoittajan rooliani ja sitä että elämä toi tällaiselle alun alkaen ummikkosaamelaiselle tällaisen mahdollisuuden. Se tuli keski-iässä ja yllättäen. Minulla ei juuri ollut kovin kunnianhimoisia tavoitteita opintojen tai kirjoittamisen suhteen. On tullut vain eteeni tehtäviä, jotka haastoivat tekemään.