Saamelaiset ja metsät

Se miksi kiinnostuin metsistä johtuu siitä, että kesällä 1961 osallistuin metsänhoitaja Kalervo Setälän kanssa Lemmenjoen alueen metsäarviointiin. Teimme eri puolilla Lemmenjoen kansallispuistoa ja sen lähialueilla puiden mittauksia ja vuosilustokairauksia. Vanhin elossa oleva mäntyvanhus löytyi Härkäkosken alapuolelta. Sen iäksi laskimme 590 vuotta ja pituutta sillä oli peräti 27 metriä. Mäntyvanhus oli ollut taimi vuonna 1430. Mäntyvanhuksen lähellä olevan olevan harjun takaa löysimme kymmenittäin peuranpyyntikuoppia. Pohdiskelimme miten tuona vuonna 1430 tänne tulivat alempana vesistön varrella asuvat inarinsaamelaiset pyytämään täältä villipeuroja. Harjua pitkin seurailevat peuranpyyntihaudat oli nimenomaan tarkoitettu villipeuranpyyntiin.

Tiedetään, että Inarissa oli asukkaita jo paljon ennen kuin heitä alettiin merkitä veroluetteloihin 1600-luvun puolivälissä. Inarissa on löydetty kvartsi iskoksia ja palaneita luita, peuranpyyntihautoja, jotka todistavat vanhasta asujaimistosta niin kuin kansansuuhun jääneet paikannimetkin. Isonviha oli levotonta aikaa. Vaaran uhatessa erämaan asukkailla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää kotinsa, piiloutua tilapäisasumuksiin: piilopirtteihin ja maakuoppiin.

Vanhoina aikoina kun lappalaisia oli vielä vähemmän ja metsistä vielä enemmän kuin nyt ei ollut tarvetta kantaa huolta metsien riittävyydestä. Metsä antoi täällä asuville inarinsaamelaisille rakennus ja polttopuun. Nälkävuosina ihmiset yrittivät sinnitellä hengissä petusta ja jäkälästä tehdyllä leivällä. Vähäiset kotieläimet syötiin luineen ja nahkoineen. Nälkäkuolema oli jatkuvasti ovella ja tuhoa täydensivät kulkutaudit. Yksinomaan Inarissa käytettiin 2 miljoona puuta petun valmistamiseen. Jos jotain kotieläimiä oli, niiden rehu saatiin metsässä sijaitsevilta niityiltä ja lehdeksistä. Porot taas metsissä kasvaneista jäkälistä ja vanhoista männyistä roikkuvasta naavasta.

Inarinsaamelaisille kalojen ohella tärkein ravinnon lähde oli metsä. Inarinsaamelaiseen eräkulttuurin kuului, että pyydettiin niin paljon kuin oma yhteisö kulutti. Saalis jaettiin yhteisön kaikkien jäsenten kesken. Nahat ja kalat olivat sittemmin vaihdon välineinä, kun ruvettiin käymään kauppaa porosaameisten ja uudisasukkaiden kanssa. Niillä maksettiin myös verot, kun sivistys ja uskonnot alkoivat verottaa vaatimuksiaan tähän syrjäiseen maailmankolkkaan.

Tuohon aikaan inarinsaamelaisen eräkulttuurin kaudella metsäluonto Inarin alueella eli jokseenkin omilla ehdoillaan. Metsät täällä olivat ikimetsiä. Tilanne Inarissa alkoi muuttua 1600-luvulla. Etelä-Lapin kaskimaat kävivät liian vähäisiksi antamaan satoa väestölle. Osa uudisasukkaista suuntasi pohjoiseen. Pian Ruotsin kruunu eli kuningas Kustaa Vaasa huomasi tilaisuutensa ja rupesi suosimaan niitä, jotka olivat valmiita muuttamaan Oulujärven takamaastoihin.

Kruunu toimi ikään kuin valloittajana, sillä nämä seudut eivät vielä kuuluneet Ruotsin kuninkaalle. Kenelle ne sitten kuuluivat on historioitsijoiden kiintoisa väittelyn aihe. Vasta Täyssinän rauhassa raja asetettiin nykyiselle paikalleen 1595. Joka tapauksessa ihminen oli parissa kolmessasadassa vuodessa ehtinyt jättää jälkensä erityisesti Inarinjärven rantametsiin.

Ihmisen kokemusmaailmassa vaikuttavin metsien käyttömuoto oli rakennus ja polttopuuhakkuut sekä porojen ja karjan laiduntaminen. Jo varhaisina aikoina on ollut järviluhta, suoniityt ja purojen varsilla olevat luonnonniityt. Vanhoilla elinpaikoilla useassakin talossa oli kellä isommat kellä pienemmät piha-aitaukset niittyineen. Muutamilla oli jo suoviljelystä heinämaana. Useissa aitauksissa jonkin verran karjaa maidon ja lihan tuotantoon omiksi tarpeikseen. Kotitarvepuun käytössä puuta kului pitkälle 1900-luvun alkupuolelle asti enemmän kuin muissa käyttömuodoissa. Seurauksena oli asutuksen lähiseutujen metsien köyhtyminen, sillä osan maista omistivat yksityiset asukkaat. Arvopuuta oli siksi haettava aina kauempaa. Kun tähän lisättiin vielä Osaran avohakkuut ikimetsissä, ei ihme, että pelko Lapin metsien kurjistumisesta levisi.

Loppujen lopuksi vajaatuottoisten vanhojen metsien määrä Inarin koko metsäalasta jäi varsin vähäiseksi, Niitä oli asutuksen lähiseuduilla, teitten varsilla, mutta mitä kauemmaksi mentiin sitä parempia metsiä tavattiin. Kun sitten kysytään täsmällisesti miksi Inarissa on edelleen ikimetsiä vastaus on: saamelaisia on ollut liian vähän, että olisivat pystyneet tuhoamaan metsät. Kansallis, luonnonpuistot ja erämaa-alueet ovat säästyneet parhaiten.

Inarin metsien hakkuista on kiistelty 70 vuotta. Erityisesti ympäristöjärjestöjen mukaan jäljellä olevilla ikimetsillä olisi suurempi suojeltuina kuin alueen taloutta ja metsäteollisuutta tukeva arvo. Keskustelun tasoa voisi parantaa kokonaisarvion laatiminen. Erämaametsien kohtaloiden ratkaisemista on odotetut poliittisten puolueitten aktiivisempaa roolia.

Tästä syystä nykyisiin poliittisiin puolueisiin ja talouden valtarakenteisiin uskominen on vähäistä, mikä johtuu siitä, että nämä eliitit eivät osoita minkäänlaista halua ratkaista alueen asukkaiden todellisia ongelmia. Vaikka saamelaisilla on oma parlamentti niin suuri osa alueen ihmisistä tekee päivittäiset valintansa valtarakenteiden ulottumattomissa. Ihmiset saamelaisten kotiseutualueella pelaavat erilaista peliä kuin valtarakenteet. Saamelaiseliitin suuri projekti on pyrkimys muuttaa kansa mieleisekseen. Tosiasiassa kansa ei ole onneksi samaistunut eliittiin. Alkuperäinen inarinsaamelainen väestö katsoo, että nyt on otollinen aika ryhtyä elvyttämään tavallista ihmistä lähellä oleva lapinkylähallinto.

Muinaisuudessa saamelaiset elivät symbiosissa metsän kanssa. Toisaalta on kiistatonta, että saamelaiset ovat eri aikoina ottaneet luonnosta irti kaiken mahdollisen hyödyn. Usein puhutaan miten saamelaiset ovat eläneet sovussa luonnon kanssa. Saamelaisia tukittaessa on käynyt selväksi, että suhde vaihtelee sulasta sovusta pelkoon ja lopulta alistumiseen luonnonehtoihin. Tämä aihe on kiinnostava on kiinnostava muun muassa siksi, että sitä kautta paljastuvat lappalaisten, saamelaisten ja uudisasukkaiden erilaiset metsäkäsitykset.

Meillä on kuitenkin erilaisia sävyjä ja painotuksia. Minulle kelpaa kaikenlainen metsä. Kansallispuisto ikimetsineen saattaa miellyttää silmääni, jopa Härkäkosken alapuolella yli 500 vuotiaat metsävanhukset. Tällainen Härkäkosken länsipuolella sijaitsevassa harjanteessa kasvava vanhaa mäntymetsää voidaan pitää jonkinlaisena museona, kertomuksena siitä mitä kaikkea kuluneiden 600 vuoden aikana mäntyvanhus on nähnyt. Niiden näkeminen ei ole pelkkään arvaukseen perustuvaa mystiikkaa. Näiden puiden runkoihin, näiden metsien muotoon ja maaperään on tallentunut tuhansia tarinoita, jotka olisi viimeinkin korkea aika avata.

Inarinsaamelaiset villipeuranpyytäjät kulkivat näiden metsien kautta Vasko ja Tenojoen latvoille peuranpyyntiin ja kalastamaan lohta. 1600-luvulta lähtien täällä alkoi näkyä paimentolaissaamelaisia, jotka näissä metsissä viettivät talvet. Nämä metsät näkivät porosaamelaisten asettumisen alueelle. Metsä antoi heille turvaa ja lämmön. Näiden metsien kautta kulki nälkävuosina tuhansia ihmisiä Norjaan. Näiden ikimetsien kautta kulkivat Samuli Paulaharju, Jakob Fellman, Lars Levi Leastadius ja Matias Aleksanteri Castrén keräämässä muistietoja paikallisilta ihmisiltä.

Entisajan saamelaiset ovat sukupolvelta toiseen asuneet täällä Inarissa samoilla seuduilla ja metsä on ollut heidän toimeentulonsa peruste. Sieltä saatiin rakennus ja muuta kotitarvepuut, marja ja muuta ravintoa. Osa metsistä oli oli kuitenkin pyhitetty, suljettu pois käytöstä. Pyhitettyjen metsien säilyttäminen takasi yhteisön perinteiselle elämän muodollle välttämättömän biodiversiteetin, esti eroosien ja maanvyörymät. Tällaisia pyhiä paikkoja ovat olleet Kettujoen varrella ja Muttusjärven itärannalla sijaitseva Pyhävaara.

Erämaan asukkaat olivat yhteyksissä ulkomaailmaan poluiksi ja kärryteiksi luettavia kulkuväyliä pitkin Ivalo ja Inarin välisen tien valmistumiseen saakka. Myös vesistöreittejä pitkin kuljettiin veneillä kesällä. Huonot polut johtivat vaihdellen milloin matalien ylänköjen, jotka yhdessä muodostivat äärettömän jylhän erämaan. Aina 1960-luvun alkuun saakka polut pysyivät hyvässä kunnossa ja niitä käyttivät metsätyömiehet, metsästäjät, kalastajat ja muut kulkijat liikkuessaan. Metsähallitus piti huolen, että, että polut säilyivät hakkuiden jälkeenkin. Metsätöiden koneellistuminen toi muutoksen tähänkin asiaan, ja polut muut vanha kulkutiet tuhottiin surutta.