Maalaisliitto ja sen seuraaja keskustapuolue ovat Lapissa ainakin yhden asian -Lapin asuttamisen ohella- hoitaneet kiitettävästi. Se on tieverkoston ja teiden rakentamisen viimeisiä syrjäkyliäkin myöten. Omakohtaisen kokemuksen sain tästä kevättalvella 1958 jolloin osallistuin Paistunturin poroerotukseen. Minua odotti siellä ensimmäinen työpaikka; porolukijan paikka. Näin oli Hansa Pieski luvannut.

Odotin Karasjoelle menevää linja-autoa Inarissa. Jäin pois Kaamasmukassa, joka sijaitsee nelostien varrella, kahlasin sieltä umpilumen läpi Uula Vallelle. Uula tiedusteli minulta: "miten Jouni sie tänne osasit tällaisella tuiskusäällä. Tänne on varsinkin pimeässä vaikea löytää, jos ei ole ennen täällä käynyt". Kerroin, että olen tulossa tänne poroerotukseen lukijaksi. Uula jatkoi; "ei ole pitkäkään aika siitä, kun poroerotukseen tänne tulivat poromiehet Angelista, Karigasniemestä ja joko hiihtäen, porolla ajaen, osa ihmisistä tulee tänne vieläkin samalla lailla kuin ennen poronostajia lukuun ottamatta, jotka saapuvat tänne taksilla".

Niin tämä nelostie jota pitkin tulin tänne, siitä on tullut väylä suureen maailmaan, Norjaan, muualle Lappiin jne. Sota-aikana saksalaiset paransivat ja levittivät sitä. He kuljettivat sitä myöten raskasta sotakalustoa. Miten ihmeellisesti se onkaan muuttanut kaiken täällä toiseksi. Juhannuksen jälkeen 1959 ajoin polkupyörällä Inarista Karasjoelle, aikaa siihen kului lähemmäksi seitsemän tuntia. Ajattelin miten ennen täällä kuljettiin polun tapaista kulkureittiä, jonka varrella oli muutama talo. Ja minä tunsin ja koin nämä tienoot jollakin lailla tarinoiden pohjalta. Kesällä kuljettiin jalkaisin ja talvella taas porolla ajaen. Poroilla talvella mentiin kauempana sijaitseviin kyliin ja niillä mentiin kirkkoon, niillä mentiin häihin ja hautajaisiin. Talvella ajettiin lumisia teitä myöten ja jäätyneitä jokia myöten samoilla asioilla.

Harvinainen oli auto, vielä harvinaisempi linja-auto ja sitten tuli nelostie ja alkoi uusia aikakausi. Yhtäkkiä oli Karigasniemi, Kaamanen ja Inari aivan vieressä; niihin saattoi erämaan asukas pistäytyä milloin vain. Ja sieltä sai nopeasti ja mukavasti mitä vain. Väärtit ja sukulaiset tulivat tutuiksi. Kun siirrytään tähän päivään huomataan, että tie elää taukoamatta yötä päivää. Muutos on ollut valtava!

Miksi olen halunnut tästä nelostiestä kertoa? Siksi, että sen mukana on Inarissa ja Karigasniemessä niin paljon muuttunut toiseksi niin, ettei tahdo seutuja entisiksi tuntea, jolleivät maisemat olisi samoja. Nelostien varrelle on noussut uutta asutusta, kohonnut uusia taloja, syntynyt kokonaisia yhteisöjä. Saksalaisten polttamien ikivanhojen mökkien paikalla on noussut uudenlaisia puutaloja. Ja tien viereen on tullut koulu, kauppa: Inarin kirkonkylä ei ole enää tämän pitäjän ainoa liikekeskus. Tiet ovat saamelaisalueelle tuoneet paljon uutta, mutta saamelaisen kulttuuriperinteen säilymisen kannalta se on ollut paljolti vanhan surma. Syrjäkylien saamelaiset eivät ole tehneet enää pororaidoilla pitkiä kauppamatkoja Norjaan. Entinen rauhallinen elämä ei enää palaa tekohengittämällä, kuvittelemalla että saamelaiskäräjien toimivaltaa lisäämällä ja saamelaismääritelmää kiristämällä saadaan palautetuksi saamelainen elämänmuoto takaisin.

On vielä joitakin paikkoja jonne ei ole tietä, sitä mikä muualta on kadonnut. On esimerkiksi Närrijärvellä vanha talo, jonka aikoinaan Norjasta tänne muuttanut porosaamelainen perusti, jossa hänen jälkikasvunsa perheineen asuu ja elää. Ihmisasuntoko se on? Tämä vesistörikkaan Inarin alueella tapasi vielä 1950-luvulla koteja, joissa suoranainen köyhyys tervehti vierasta. Se edistys, jonka maantiet ovat tuoneet tullessaan on ainakin Inarin alueella syventäneet sitä vastakohtaa mikä vanhastaan on ollut olemassa keskuspaikkojen ja syrjäkylien ja talojen välillä. Suuren kamppailun toisen puolen on joutunut teiden varsilla asunut inarinsaamelainen väestö omassa elämänpiirissään kokemaan kun se on yrittänyt sopeutua alati muuttuvaan tilanteeseen.

Saamelaiset ovat ensimmäisistä puuahkioista lähtien ehtineet kuljettaa itseään, viestejä ja tavaroitaan paikasta toiseen. 1900-luvulla koko Lappi oli tieverkon peittämää ja autoilla pääsi syrjäisempiinkin saamelaiskyliin. Ja yhä useampi saamelainen tuli autoista ja muista kulkuneuvoita riippuvaiseksi. Ei tarvitse kuin mennä kulttuurikeskus Sajoksen pihalle, jossa saattaa kerralla olla kymmeniä autoja. Kun uusi liikennetekniikka otettiin käyttöön yleistyi se ja levisi kaikkialle Lapissa. Autot yleistyivät ja korvasivat hevos- ja porokyydin. Polttoaineiden ja energiaan liittyvien tekniikoiden muutokset ovat Lapissa yhä enemmän ohjanneet liikenteen kehitystä.