Saatteeksi

Elinkeinoista ja saamelaisten sopeutumista koskevaa tietoa on todella runsaasti, mutta sitä on pieninä sirpaleina hajallaan siellä täällä. Periaatteessa mikään tähän aihepiiriin kuuluvan ei pitäisi olla lukijalle yllätys. Tosielämässä laajan sirpaletiedon jokin osa on voinut jäädä asiasta kiinnostuneelta huomaamatta. On ollut haastavaa kaivaa tällaisesta perustiedon massasta tietoa asioiden ymmärtämistä helpottavaksi yhteenvedoksi.

Suomessa alkuperäiskansa-kysymykseen liittyvistä poliittisista ratkaisuista kirjoittaminen joutuu vaarallisille vesille, sillä tällä alueella liikkuu tiukkoja uskomuksia ja vahvoja asenteita. Riski on syntynyt siitä, että jotkut itsestään selvyydet saamelaisista ovat osoittautuneet perusteettomiksi. Sellaisia ovat ajatustottumukset saamelaisista luonnonvarassa heimoasteella elävästä alkuperäisväestöstä. Tosiasiat puhuvat aivan muuta kuten myöhemmin osoitan.

Harvemmin julkisessa keskustelussa tuodaan sitä, että saamelaisten kotiseutualue, jonka pinta-ala on 35 000 neliökilometriä on 10 % Suomen pinta-alasta ja jossa asuu vain 3 000 saamelaista eli 30 % alueen väestöstä. Saamelaisten suuri enemmistö (70%) asuu tänään muualla muualla Suomessa. Niinpä saamelaisalueella esiintyy kolme erityislaatuista ilmiötä rinnakkain; saamelainen kulttuuri-itsehallinto, kuntien itsehallinto ja valtio hallinto (metsähallitus ja ELY-keskus). Nämä hallintamuodot ovat vahvistuneet saamelaiskulttuurin perustekijöiksi. Erityisesti kuntien itsehallinto nojaa vahvasti Suomen perustuslakiin.

Saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon paradoksi on siinä, että samaan aikaan kun saamelaiskulttuuri on puhjennut kukoistukseen, ovat inarinsaamelaiset jääneet varjoon. Merkittävältä osalta puuttuu saamelaisstatus, joka tekisi mahdolliseksi osallistua kulttuurinsa kehittämiseen omilla historiallisilla alueilla.

Luontaiselinkeinojen merkitys saamelaisalueella

Luontaiselinkeinot kalastus, poronhoito ja maatilatalous ovat Lapissa kautta aikojen olleet tärkeitä saamelaiselle ja suomalaiselle kulttuurille. Jokainen Lapissa asuva on joutunut tavalla tai toisella tekemiseen kalastuksen tai poronhoidon kanssa - joko itse pyytämällä tai nauttimalla kalaa tai poroa ravinnokseen. Harvemmin ajatellaan kalastuskulttuurimme historiallista ulottuvuutta, kuinka esimerkiksi nykyiset pyyntitavat ovat periytyneet satojen vuosien takaa tai kuinka kalastuskulttuurimme on vuosisatojen saatossa muovautunut ja hioutunut mitä oivallisemmaksi näytteeksi saamelaisen ja suomalaisen kansankulttuurin taidokkuudesta. Arkeologiset löydökset osoittavat, että ihminen on jo varhain selvittänyt itselleen hengissä selviytymisen kannalta eräiden tärkeiden pyydysten perusideat.

Ennen kuin tehokas peltoviljely toi mukanaan kiinteän asutuksen, kalastus määritti pitkälti ihmisten elämänrytmiä -ja muotoa. Mainion esimerkin tästä on tarjonnut inarinsaamelaisten ja Petsamon Suonikylän kolttasaamelaisten vuotuinen elämänkierto. Kun perheet olivat viettäneet talven synkimmät kaamoskuukautensa toistensa naapureina talvikylissään, ne lähtivät monikuukautiselle perinteiselle vaellusmatkalleen kevät-, kesä-, -ja syyspaikoilleen vanhojen tuttujen vesien ääreen. Oleskelupaikan ja ajan määräsivät ensisijaisesti kalaston liikkeet, kutupaikat ja -ajat niin, että kalansaalis - siis perusravinto - oli aina turvattu. Tähän ryhmiin oli mukautettu muut elinkeinot, kuten metsästys. Tätä kutsuttiin vuotuiskierron muodostamaksi elinkeinokokonaisuudeksi.

Näitä esimerkkejä lukuun ottamatta kalastuksen merkitys saamelaisten ja suomalaisten perusravinnon lähteenä ja kulttuurin rikastuttajana on usein miten jäänyt huomiota vaille, eräänlaiseksi itsestäänselväksi taustatekijäksi. Luontaiselinkeinoista kalastus on erityisesti kokenut katkeran tappion arvostuksesta teollisiin ja rahakkaampiin elinkeinoihin nähden lukuun ottamatta matkailukalastusta. Kun puhutaan luontoiselinkeinoista niin Lapissa poro on se keskeinen tekijä jonka ympärille kaikki liitännäiselinkeinot; käsityö, matkailu, metsätalous, maatalous, poronlihan jalostus, ja kalastus, liittyvät asettuvat.

Kalastuksen kulttuurisen tarkastelun voi suorittaa laaja-alaisemmin esimerkiksi ekologisesta tai ekonomisesta näkökulmasta. Ekologisesta näkökulmasta kalastus voidaan jaotella vesialueiden mukaan meri-, joki- ja järvikalastukseksi. Ekonomista tarkastelutapaa käyttäen kalastus on jaettavissa ammatti-, kotitarve- ja matkailukalastukseksi.

Onko perinnetiedosta apua?

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon luontaiselinkeinojen mahdollisuuksista toimeentulon turvaajana. Samalla on viitattu kestävään kehitykseen. Vuosisatojen ajan paikallisesti toimineen talouden hyödyt tunnetaan jo vanhastaan – voidaan puhua kestävistä elinkeinoista. Siksi perinnetiedon merkitystä ja sen käyttöönottoa kannattaisi pohtia perusteellisesti myös luontaiselinkeinojen kohdalla. Mielestäni vain kestävään kehitykseen perustuva paikallistalous tarjoaa pysyviä työpaikkoja ja vakaata tuloa sekä vähentää kuljetusmatkoja ja polttoaineen tarvetta.

Nykysaamelaisten porotalous, maanviljelys ja muut luontaiselinkeinot vaativat valtavasti öljypohjaisia tuotantopanoksia; moottorikelkkoja, autoja, traktoreita, moottoreita ja muita teknisiä laitteita, tuhansien kilometrien kuljetuksia laivoilla ja lentokoneilla, sekä lannoitteita, rehujen säilöntäaineita jne. Ruokamuovipakkauksetkin ovat öljypohjaisia. Fossiiliset polttoaineet mahdollistivat nykyisen talousjärjestelmän ja sen mukanaan tuomat materiaaliset mukavuudet myös luontaiselinkeinon harjoittajille. Sellainen on myös johtanut vuosisatojen aikana elämää turvanneen perinnetiedon rapistumiseen.

Oikeaa tietoa poliittisille päättäjille

Poliittisen päätöksenteon kannalta kestävän kehityksen saarnaaminen on ongelma silloin, kun samoista asioista kuullaan vain ongelman aiheuttaneiden osapuolten edustajia. Näille tahoille sana kestävä kehitys on tänä päivänä joko melkein kirosana tai etelän päättäjille tarjottavaa tyhjää liturgiaa, jonka takana on karu todellisuus laidunmaiden ja elinkeinon kannattavuuden tasolla. Viimeisimmät tutkimukset osoittavat, että poronhoidossa ei ole enää perinteistä muu kuin vapaasti laiduntava karja. Tosin pohjoisissa paliskunnissa vapaa laidunnuskin on paljolti estetty paliskuntien välisten ja paliskuntien sisäisten este- ja laidunkiertoaitojen avulla. Tämäkin suosii osin ylilaiduntamista ja suurkarjoja, luonnon kestävyyttä samoin kuin muiden liitännäiselinkeinojen mahdollisuuksia arvioimatta.

Saamelaisten kotiseutualueella luontaiselinkeinojen tärkein tekijä on poro ja siihen läheisesti liittyvät liitännäiselinkeinot. Suomessa porotalous ole toistaiseksi käynyt maatalouden tapaan rakennemuutosta; Laskelmieni mukaan saamelaisalueen 1100 poronomistajasta vain 63 omistaa yli 200 poroa, valtaosa saamelaisista poronomistajista omistaa alle 50 poroa, mikä merkitsee sitä, että poronhoito on valtaosalle poromistajista jonkin muun elinkeinon liitännäiselinkeino.

Muutokset poronhoidossa

Vuosikymmenten saatossa poronhoito on modernisoitunut. Maastotyötä tehdään moottorikelkoin, kaksi- ja nelipyöräisillä maastoajoneuvoilla. Teurastus on EU:n säännösten pakottamana siirrytty hyvin hoidettuihin ja hygieenisiin teurastamoihin, joita säännösten tiukentuessa on kuitenkin yhä harvemmassa, jolloin eläinten kuljetusmatkat, kustannukset ja luonnon kuormittuminen lisääntyvät. Nykyään monissa paliskunnissa korvataan luonnonlaidunten väheneminen tuomalla poronhoitoalueen ulkopuolelta lisärehua enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Luontaistalouteen kuuluva porotalous on muuttunut yhä enemmän alueen ulkopuolisista tuotantopanoksista riippuvaiseksi. Perinteinen saamelainen poronhoitomuoto ja kalastus olivat tuotantopanosten niukkuudesta johtuen sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa, tyydyttäen kaikki luontaiselinkeinoyhteisössä elävien tarpeet, antaen ruoan, vaatetuksen ja vaihdossa käytettävää lihaa ja muita porotuotteita. Poronhoitajien ja kalastustalouksien nykyistä alhaisemmat vaatimukset mahtuivat vielä hyvin luonnon tarjoamien mahdollisuuksien asettamiin rajoihin.

Elämäntavan muutosta edistivät erityisesti vuonna 1974 säädetty porotilalaki ja vuonna 1985 säädetty luontaiselinkeinolaki. Muutos merkitsi sitä, että uudenlaisesta yhteisökulttuurista tuli vähitellen hallitseva elämäntapa. Vaikka muutokset viime vuosikymmenien aikana ovat olleet suuria, aiemmista perinteistä ja tavoista on edelleenkin jotain jäljellä.

Palkintona tai vastineena rakennemuutokseen sopeutumisesta on ollut työtä helpottavia laitteita ja koneita sekä elämän helpottumista eri tavoin, mutta kasvavin kustannuksin. Koneiden tulo ei ollut yksiselitteisesti pelkäksi siunaukseksi - entiset poronhoitomenetelmät vaativat suuria ponnistuksia ja kuluttivat ihmistä, mutta koneetkin syövät miestä ja tämän kukkaroa.

Tässä kokonaisuudessa aikoinaan vanhat hyväksi koetut menetelmät eivät olleet enää soveliaita; nyt edellytetään jatkuvasti uusia keinoja ja uusia selviytymisstrategioita. Ongelmat ovat kehittyneet usein ikään kuin itsestään ja niiden ratkaisut vaativat joustavuutta ja kyvykkyyttä. Saamenkielisten poromiesten siirtyminen taajamiin on kulkenut käsi kädessä modernisaation kanssa, mikä on synnyttänyt uudenlaista sosiaalista käyttäytymistä.

Yhä harvempi saamelainen poronomistaja saa karjastaan pääasiallisen toimeentulon. Ne poronomistajat, joille poronhoito muodostaa tärkeimmän toimeentulon lähteen, näkevät asiat toisin kuin niiden poronomistajien enemmistö, joilla on vain muutama poro. Nykyinen porotalous ei tukijärjestelmineen toimi siten, että luonnonlaitumet säilyvät pitkällä tähtäyksellä.

Osa poronomistajista on pyrkinyt säilyttämään elinkeinon elinkelpoisuuden poromääriä kasvattamalla, tehostamalla laidunten käyttöä ja ottamalla mukaan lisäruokinnan. Vastaava kehitys on tapahtunut Inarijärven kalastuksen osalta, jossa uutena troolikalastus tuli täydentämään muuta kalastusta 1980-luvun lopulta lähtien. Osa saamelaisista poronomistajista on valinnut vuorostaan strategiakseen yritystoiminnan monipuolistamisen, jolloin he harjoittavat yritystoimintaa joko poronlihantuotantoon liittyen tai sen lisäksi. Monitoimiset saamelaiset poromiehet hankkivat osan tuloistaan yrityksen ulkopuolisesta palkkatyöstä tai matkailuyrittäjinä. Osa poromiesyrittäjistä saa tuloja muualta kuin vain lihanmyynnistä.

Kestävyyden ekologiset periaatteet tunnustetaan yleisesti ja niillä on vankka tieteellinen perusta. Luonnon asettamien rajojen tunnustaminen tulkitaan kuitenkin usein askeleeksi taaksepäin. Mielestäni kysymys ei kuitenkaan ole tästä. Kun ruokaa on poroille niukalti tarjolla, maankäytöstä on tullut keskeinen kysymys. Kun ylimääräisiä jäkälikköjä ei enää ole, monet porotalouden edusmiehistä ovat suunnanneet katseensa valtionmailla tapahtuviin metsähakkuisiin, joita he vaativat rajoitettaviksi. Samaan aikaan samat henkilöt hyväksyvät nykyisen voimaperäisen ja kustannuksia vaativan lisäruokinnan.

Laidunten riittävyydestä keskusteltaessa huomataan, että niiden suojelua koskevat toimenpiteet ovat vuosi vuodelta kauempana siitä, mitä tosiasiassa pitäisi tehdä. Poliittisen tuen rakentamista vaikeuttaa se, että ekosysteemin ja talousjärjestelmän - keskinäisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämistä ei ole helppo hahmottaa. Porotalouden tulevaisuutta uhkaavan kehityksen kääntäminen vaatii tunnustamaan nykyisen tilanteen vakavuuden ja jännittämään kaikki käytettävissä olevat voimavarat muutoksen puolesta.

Rakennemuutos luontaiselinkeinossa

Yhtenä tekijänä luontaiselinkeinojen kehitykseen on ollut maatalouden rakennemuutos. Tämän kehityksen seurauksena poronhoitajien ja kalastajien määrä alkoi vähentyä. Noin viidessäkymmenessä vuodessa saamelaisalueen perinteiset ominaispiirteet ovat hävinneet kun malli on omaksuttu teollisista elinkeinoista. Mutta koska elinkeinon juuret olivat perinteisessä kulttuurimuodossa, elinkeinot ovat tulleet herkäksi ulkopuolisten paineitten aiheuttamille häiriöille. Erityisesti kalastus on joutunut jatkuvasti kamppailemaan jatkuvuudesta - saadaanko moni nuori kiinnostumaan monimuotoisesta kalastuksesta, ettei se vähitellen häviä vanhempien kalastajien lopettamisen myötä. Muutosprosessi on ollut erityisesti perinteisen inarinsaamelaisen kulttuurin kannalta haastava.

Kalakantojen suojelemisesta

Kalastuselinkeinolle on ensiarvoista, että vesistöjä suojellaan ja säilytetään luonnon omista lähtökohdista lähtien. Mutta kalastuskulttuurille eivät riitä pelkät luontoon kohdistetut toimenpiteet. Luonto ja kulttuuri muodostavat yhteisen systeemin, eräänlaisen kulttuuriekosysteemin, jonka osat ovat riippuvaisia toisistaan. Esimerkiksi vesistön säännöstely haittaa kalastusta muutenkin kuin kalakantaa huonontamalla. Inarinjärven voimakas vedenpinnan säännöstely aiheuttaa vakavan häiriön kalastuksen vuotuiskiertorytmille. Tällöin kalastuksen jatkamisen ehtona on, että toimeentulomahdollisuuksia ei kavenneta vesistötöillä, jätevesillä tai muilla ympäristömuutoksilla. Kalastuselinkeinoa ei saisi rajoittaa sellaisilla rajoituksilla, jotka vaikeuttavat kalastusta turvaamatta kalakantojen säilymistä. Kalastaja saattaa joutua lopettamaan ammattinsa aivan vähäpätöiseltä näyttävästä syystä. Esimerkiksi jostakin sellaisesta syystä joka aiheuttaa kutukalan tuhoutumisen.

Saamelaisalueella jokivarsien ja järvien rannoilla asuvat ovat käyttäneet luontoa monipuolisesti ja kestävästi hyväkseen: he ovat viime vuosiin asti saaneet toimeentulonsa monista eri lähteistä. Yhden elinkeinon vaarantuminen uhkaa väkevästi koko toimeentuloa: muita luontoistalouden osia joudutaan tällöin hyödyntämään entistä tehokkaammin.

Luontaiselinkeinon harjoittajat huonosti järjestäytyneet

Kaikilla luontaiselinkeinojen harjoittajilla ei ole järjestettyä etujen valvontaa. Ne luontaiselinkeinoharjoittaja joilla on poroja kuuluvat paliskuntiin. Ne eivät kuitenkaan ole varsinaisen etujen valvoja vaan hoitavat niitä tehtäviä jotka liittyvät poronhoitolaissa oleviin tehtäviin. Paliskunta ei käsittele yksittäisten poronomistajien pyrkimyksiä kehittää luontaiselinkeinoja tai niihin liittyviä liitännäiselinkeinoja. Ne joilla ei ole poroja jäävät neuvonnan osalta tyhjän päälle. Niinpä luontaiselinkeinojen harjoittajien tulisi olla alueellisesti järjestäytyneitä ja heillä tulisi olla palveluksessaan asiantuntevaa henkilökuntaa, jotta hei voisivat puolustaa etuja. Vapaa-ajan kalastajilla sellainen on ollut vuosikymmeniä. Ammattikalastajat järjestäytyivät 1980.

Ympäristön tilasta

Yksi keskeinen kysymys on huoli ympäristöstä. Ympäristön tila on tyydyttävä, mutta se edellyttää ponnisteluja. Ilmaston muutosta ei voi väistää. Luontaiselinkeinojen osana kalastus perustuu mahdollisimman luonnontilaisiin vesiin. Jokainen voi edistää uuden kalatalouspolitiikan tavoitteita syömällä enemmän kotimaista kalaa. Näin otetaan kotimainen kala tarkemmin käyttöön ja luodaan perusta ammattimaisen kalastuksen jatkumiselle. Suomen vesillä on tilaa myös vapaa-ajan kalastukselle. Yli puolitoista miljoonaa suomalaista ottaa osan kalantuotannosta saaden samalla luontoelämyksiä, virkistystä ja tietoa vesiluonnon toiminnasta.

Ammatti ja elämäntapa

Luontaiselinkeinokalastus on ammatti siinä kuin muutkin ammatit. Sillä otetaan talteen luonnonvaroja ja torjutaan työttömyyttä varsinkin saamelaisalueen syrjäseuduilla. Saamelaisalueella kalastus on ollut aina luontoistalouden tärkeä osa poronhoidon lisäksi. Lapissa luontaiselinkeinot ovat toistensa täydentäjiä. Tämän huomasi RKTL:n tutkimusryhmä 1970 luvulla kartoittaessaan pohjoisten kuntien kalastusta ja kalastusoloja ja sitä miten alueen väestö hyödyntää lukuisia järviä. Kauimmaiset kalastusalueet sijaitsivat jopa yli 100 kilometrin päässä kotitalosta.

Kalastuksen jatkuvuudesta

Kalastajat vähenevät, nykyisille ei näy jatkajia. Ei ole helppoa ryhtyä kalastajaksi. Pitää olla muutakin kuin vene, nuotta tai trooli. Jos luontaiselinkeinon harjoittajien perinteitä rajoitetaan kalastajien olot vaikeutuvat. Vapaa kalastusoikeus on ammattimaisen kalastuksen elinehto.

Kemijoen lohenkalastus on jäänyt historiaan. Lohi ei palaa edes lohenpoikasia istuttamalla Kemijoen suulle. Isohaaran pato estää sen. Kemijokeen nousevan lohikannan elvyttämisestä on puhuttu vuosikymmeniä. On puhuttu lohiportaiden rakentamisesta Kemijokeen, mutta siinäkin on omat ongelmansa.

Perusrakenne kunnossa

Pohdittaessa Lapin luontaiselinkeinojen edellytyksiä on todettava, että perusrakenne on kunnossa. Valtio on sijoittanut sodan jälkeen hyvin paljon infrastruktuuriin. Tieverkko on tehty toisen maailmansodan jälkeen täysin uudelleen, asunnot on käytännössä rakennettu kahteen kertaan, ensin asutus-, rintamies-, kolttatiloille, sitten luontaiselinkeino- ja poromiestiloille. Uusia haasteita on toki edessä: tieverkko on rappeutumassa ja vetää paikoin huonosti. Uusi tietekniikka edellyttää uusia järjestelmiä. Asuntoja on rakennettu entiseen tahtiin. Tänään kukaan kalastaja tai poromies ei enää elä ja asu samalla lailla kuin hänen isovanhempansa.

Perinteinen fyysinen perusrakenne on Lapissa varsin hyvässä kunnossa verrattuna ennen sotaa olleisiin aikoihin. Saamelaiskäräjien vaatimuksista huolimatta mitään merkittäviä ristiriitoja ei ole ja puoluejärjestelmä on vakaa. Myös rajakaupan kanssa on opittu tulemaan toimeen.

Vallan käytön kannalta herää olennainen kysymys, kuka vastaa muutokseen sopeutumisesta ja lopputuloksesta: kenelle se kuuluu? Valtio on luonut poliittiselle päätöksenteolle hyvän ja valmiin tietopohjan. Nyt tarvitaan vain sitten strategia, että paluu kestävään luontaistalouteen onnistuu. Siinä mielessä näen tarpeellisena, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään. Tieto on saatettava sinne missä poliittisia päätöksiä tehdään.

Takaisin