Jo esihistoriallisista ajoista asti lohella on tärkeä merkityksensä saamelaisten taloudessa. Kudulle pitkin Norjan rannikkoa vaeltavia lohia on ollut helppo pyytää. Saamelaisten ikivanhat asuinpaikat ovat usein sijainneet lohien vaellusreittien varrella rannikolla, saaristossa ja lohijokien varrella. Alueilla missä saamelaiset asuvat ja missä lohet vielä vaeltavat ja nousevat, niiden pyynnillä on edelleenkin tärkeä merkityksensä saamelaisen asutuksen säilymisessä.

Lohen lisääntyminen tapahtuu makeassa virtaavassa vedessä ja sen syönnös- ja kasvualueet ovat meressä. Atlantin lohen luonnonvaraisen levinneisyysalueen eteläraja on noin 35 astetta pohjoista leveyttä. Näillä tienoin sijaitseva eteläisimmät lisääntymisjoet Atlantin molemmin puolin. Euroopan puolella lohijokia on pitkin rannikkoa niin että itäisin on Petsora (Länsi-Siperia). Pohjois-Amerikan rannikolla lohijokia on pohjoisessa aina Ungavan niemimaalle saakka.

Lohikannat ovat pitkän ajan kuluessa perinnöllisesti erilaistuneita. Tutkimukset ovat osoittaneet eri jokien kantojen eroavan toisistaan ja eron olevan yleensä sitä suuremman, mitä suurempi näiden jokien välinen etäisyys tai muu sekoittumiseste on. Esim. Tenojoen luonnonvaraisen lohikannan rakenteessa voidaan havaita eroja myös samassa lisääntymisjoessa eri sivujokien ja virta-alueilla lisääntyvien osakantojen välillä. Geenivirtaa osakannasta toiseen ja jokienkin välillä tapahtuu ja se taas lieventää erilaistumista. Perinnölliset erot näkyvät myös lohien vaellusreiteissä, mereisissä syönnösalueissa, nousuajoissa, kasvunopeuksissa jne.

Atlantin lohen merkitys pohjoispallonpuoliskon alkuperäiskansoille on korvaamaton. Saamelaisille tärkeät Tenojoen ja Näätämöjoen lohikannat ovat tällaisia lohikantoja ja niiden säilyttäminen kalastuskelpoisina on ikivanhan jokisaamelaisen kulttuurin kannalta elintärkeä kysymys. Saamelaiset ovat olleet mukana viimeisimpien Tenojoen kalastussopimusten valmistelussa. Tenojoen kalastuksen säätelyssä ja Suomen saamelaiskäräjät on päässyt myös tarkkailijajäseneksi Pohjois-Atlantin lohensuojelujärjestöön (NASCO). Ensimmäinen Suomen ja Norjan välinen sopimus kalastuksesta Tenossa on tehty vuonna 1873 ja viimeisin tuli voimaan vuoden 1990 alusta.

Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1970-luvulla kasvoi kalastuksen teho voimakkaasti sekä joissa että merellä. Lohen syönnösalueilla meressä kaukana lisääntymisalueilta, tapahtuva pyynti kohdistuu kasvaviin kaloihin ja mereltä saatu saalis vähentää jokiin paluu-matkalle lähtevien kutukalojen määrää. Kansainvälisenä yhteistyönä NASCON suosituksesta tapahtuneen lohen kalastuksen säätelyn tarkoituksena on ollut vähentää meripyyntiä ja varmistaa jokiin nousevien kutulohien riittävyys ja elinvoimaisen luonnonlohikannan säilyttäminen.

Saamelaisalueen ydinosissa sijaitsevat Teno ja Näätämö ovat vielä lohijokia, joiden lohikanta on luonnonvarainen. Molemmissa joissa on tallella osakantojen moninaisuus ja luonnonvarainen poikastuotanto. Näiden jokien lohikantoihin kohdistuva kalastus ei ole vielä päässyt liialliseksi joissa, jokisuissa ja meressä, koska erilaiset kalastuksen rajoitustoimenpiteet ovat mittasuhteiltaan ja ajoituksiltaan onnistuneet suhteellisen hyvin. Tämä on edellyttänyt kansainvälistä yhteistyötä jokivarsilla ja merellä sekä Norjan tekemiä kansallisia lohen merikalastuksen rajoituksia. Kalastuksen säätelyn onnistumista kuvaa se, että lohen poikastuotanto pääosissa Tenojoen vesistöä on edelleenkin lohen nousualueella suhteellisen hyvä.

Tenon ja Näätämön lohen poikaset laskeutuvat mereen 4-5 jokivuoden jälkeen. Ne suuntaavat matkansa Tenovuonosta Ruijan rannikkoa seuraillen länteen päin. Suurin osa vaelluspoikasista suuntaa matkansa Färsaarten pohjoispuolisille merialueille, mittava osa vaeltaa syönnösalueilleen Grönlannin itäpuolisille vesille. Grönlannin vesiltä lohet palaavat kolmen merivuoden kuluttua Tenoon. Färsaarten vesiltä paluu tapahtuu yleensä kahden merivuoden jälkeen ja pikkulohet -tintit- ovat viettäneet meressä vain vuoden.

Tenon lohisaalis on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana vaihdellut runsaasti. Parhaimmillaan se on ollut yli 250 tonnia ja huonoimmillaan vain 75 tonnia. 1990-luvulla Tenon lohisaaliit ovat olleet vuosittain 150 tonnin tasolla. Suomen puolelta saatu lohisaalis on ollut n. 40 %:n kokonaissaaliista. Suomalaisten jokisaalis Näätämöjoella on ollut vuosittain 2-3 tonnia ja kokonaissaaliskin vain hiukan päälle 10 tonniin. Molemmissa joissa kalastetaan lohta sekä vapakalastusvälinein että perinteisin pyydyksin. Jokivarsien saamelaiset kalastajat käyttävät molempia pyyntitapoja, mutta muualta tuleville kalastusmatkailijoille vain vapakalastus on mahdollista. Vapakalastuksen saalis näyttelee nykyisin merkittävää osaa Tenojoen lohisaaliista. Taloudelliselta merkitykseltään vapakalastuksen suhteellinen osuus koko lohenkalastuksessa ja sen heijastusvaikutuksissa jokivarsien saamelaiselle väestölle on varsinaista saalisosuuttaan huomattavasti suurempi.

Tenojoen lohikannan säilyttäminen luonnonvaraisesti lisääntyvänä ja jokikalastuksen edellytykset turvaavana on vaatinut kalastusta koskevia rajoitustoimia niin merellä, jokisuussa kuin myös jokivarsilla. Teno sopimuksen edellyttämin tutkimuksin voidaan seurata niin lohisaaliin kuin lohen poikastuotannonkin vaihteluita ja muutoksia. Samoin lohikantaan kohdistuviin muihin uhkatekijöihin kuten lohisairauksiin, Tenojoen varren jätevesipäästöihin jne on tartuttava ja uhkaavat haitat torjuttava. Vaikka Tenojoen vesistön rakentamishankkeet lienevät jo menneisyyttä niin uudet uhat kuten ilmastonmuutos, jätevesipäästöjen kasvu, kaivoshankkeet, vieraiden eliölajien leviäminen, laajenevan kalankasvatuksen aiheuttama kalatauti- ja loisvaara ovat edelleen olemassa.

Gyrodactylus salaris-imumadon, vaarallisen lohiloisen leviäminen saamelaisalueen pohjoisiin lohijokiimme on uhka, jonka torjuminen edellyttää niin kansainvälistä ja kansallistakin yhteistyötä. Saamelaiskäräjät on kiinnittänyt kannanotoissaan erityistä huomiota Rion sopimuksen biodiversiteettiä koskevaan osaan, jonka perusteella saamelaisvaltuuskunta esitti jo 1994 kiellettäväksi lohen kasvattaminen Tenojoen suulla meressä, jotta vaaralliset kalataudit eivät leviäisi Tenoon ja jotta kasseista karkaavat lohet eivät pääsisi heikentämään Tenojoen lohen perimää. Tässä luonnonlohen säilyttämiseen tähtäävässä työssä yhdessä kansainvälisen yhteisöön kanssa saamelaiset haluamme olla mukana.

Teno ja Näätämöjokien lohikannat ovat uusiutuva luonnonvara, jonka kalastus luo perustan saamelaisten harjoittamalle elinkeinotoiminnalle. Kaikki tämä on myös mahdollista kestävän käytön periaatteiden mukaisesti samoin kuin lohikannan ja koko luonnon monimuotoisuuden ja siihen liittyvän jokisaamelaiskulttuurin säilyttäminen.

Takaisin