Ylä-Lapissa maantiet ovat varsin myöhäistä perua. Ennen maanteiden rakentamista Ylä-Lapissa talvella liikutiin poroilla, hevosilla ja kesällä veneillä ja jalkaisin. Porojen paimennksessa, porotokkien siirtämisessä paikasta toiseen ei tarvittu maastoon merkittyjä teitä, vaan porotokkien kanssa liikuttiin vähemmän laidunnettuja maita pitkin.

Suurten porotokkien omistajat joutuivat kuitenkin kesken paimennuksen pistäytymään suuremmissa kyläpaikoissa kuten kuten Inarissa, Norjan Reisivuonossa, Tenojoen suulla tai Karasjoella. Levollisen kesäajan jälkeen syystalvella keskellä talven pimeyttä ja paukkuvia pakkasia tuli jälleen eloa ja liikettä.

Vaikka yhteydet jostakin kaukana Vaskojoen takana Sänkivaarassa sijaitsevilta laitumilta heikentyivät, talvi avasi tiet Norjan puolella sijaitsevan Karasjoen suuntaan, samoin Inarin kirkonkylän suuntaan.

Kaikki suuremmat kuljetukset Länsi-Inarin erämaihin ja niiden läpi tapahtuivat talvisisin pororaidoilla. Länsi-Inarin ja Jäämeren rannalla sijaitsevan Reisivuonon välinen vilkas kaupankäynti tapahtui talvisin kokonaan pororaitojen avulla. Viimeiset Länsi-Inarin saamelaiset jotka kävivät tällaista kauppaa olivat velejkset Kaapin Jouni ja Aslakka. Pororaidot erämaista Reisivuonoon ajoivat tavallisesti ensin Inarinjärven pohjoisrantaa seuraten Väylään, sieltä Partakon kautta Suolisvuonoon. Siitä tuli jo 100 kilometriä. Mutta jos raito ei ollut liian raskaasti kuormattu ja jos raitomies tiesi reitin, hän ajoi Sevettijärven kautta Näätämöön.

Jäämeren rannalla sijaitseva Reisivuono sijaitsee karujen ja paljaiden maitten keskellä. Kylän täytyi ostaa kaikki puutavaransa Suomen puolelta. Lähes kaikki Reisivuonon talot oli rakennettu Suomen puolen metsistä tuoduista puista. Sen jälkeen kun puut oli kaadettu ja kuljetettu hevosilla jokivarteen ne uitettiin Näätämöjokea myöten alas merenrannikolle, sahattiin laudoiksi ja hirsiksi. Talvella laudat sitten ajettiin Reisivuonoon.

Reisivuonossa talvella harjoitettiin paljon kauppaa ja vaihdantaa. Antti Hannunpojan ja hänen poikiensa poronlihakuljetukset käynnistyivät heti syysteurastusten jälkeen aluksi Inariin ja siletä sitten aina Jäämeren rannalla sijaitsevaan Reisivuonoon 15 peninkulman päähän Inarista ja takaisin. Ja Reisivuonon kauppiailla alkoi siloin sesonki. Norjasta Inarin erämaihin muuttaneiden Kittien ja Länsmannien pororaidot kuljettivat poronruhoja rannikolle ja takaisin siirtomaatuotteita. Markkinoita toki pidettiin muuallakin kuin Norjan Kautokeinossa tai Karasjoella.

Pitkien kauppareittien varrella oli myös valtion majataloja eli kestikievareita. Niin talojen ja kylien välillä ja kylistä inarinsaamelaisten turvekotiin asti käytiin kauppaa ja hoidettiin kuljetuksia. Jokainen vähänkin yritteliäs inarinsaamelainen puuhasi talvella joko riekonpyynnissä tai huolehti kauppiaiden kuljetuksista tai harjoitti kauppaa omaan lukuun.

Inarista tuli liikennekesus, koska valtio oli rakentanut Kittilästä Inariin ratsutien, jonka varrelle oli rakennettu kulkijoille tarkoitettuja autiotupia. Inariin tulivat kaikki jotka tarvitsiva kyytimiehiä, sekä kauppiaat että matkustajat ja täällä kuuli tästä osasta aluetta uutisia.

Etelän ihmisistä näytti melkein mahdottomalta että näillä harvaan asutuilla seuduilla pidetän yllä mitään liikennettä ja vielä vähemmän säännöllisiä kaupallisia yhteyksiä. Niin niistä teistä. Ensiksi totean, että kymyksessä ei ollut mikään nykykäsitteiden mukainen tie. Kesällä kulki jalkamiesten polku Angelista Karigasniemeen ja Angelista Inariin. Samoin reitti Angelista Inariin kulki pitkin Inarinjokea myöten veneillä. Samoin Vaskojoen Närrijärveltä alas Vaskojokea Inarin kirkolle. Talvella tie kulki tietysti jokia, järviä ja jänkiä pitkin. Talvitie syntyi siten ensilumien tultua alettiin reittiä ajaa poroilla.