Johdanto

Alkukesästä 2004 julkistettiin vuosia vireillä ollut Lemmenjoen kansallispuistoa käsittelevä kirja: "Lemmenjoki - Suomen suurin kansallispuisto" Julkaisijana on metsähallitus ja julkaisun on toimittanut Liisa Kajala. Sisältö on tavallaan viisiosainen. johdannosta alkavat artikkelit tarjoavat perustietoja asutuksesta, jääkauden loppuvaiheen tapahtumista, kasvipeitteen muodostumisesta, ilmaston vaihteluista. Teoksen ensimmäisessä pääluvussa esitellään asutuksen syntyä ja sen vaiheita arkeologisten kaivausten pohjalta, Lemmenjoen 1800-lukua ja 1900-luvun alkua, porosaamelaiset Lemmenjoen kansallispuistossa, taistelu Lemmenjoen kullasta, Lemmenjoen kansallispuiston perustaminen ja hallinto, matkailu ja retkeily, erämaavirtojen maa. Toisessa pääluvussa esitellään maakamaran syntyä ja kehitystä. Kolmannessa pääluvussa elävää luontoa. Neljännessä pääluvussa esitellään luontoa ja elämää rajan takana Ylä-Inarijoen kansallispuistossa ja viidennessä paikannimistöä luonnon ja kulttuurin kuvaajana.

Kaikissa kirja luvuissa on lähdeluettelot, joista on paljon apua, jos lukija haluaa syventää tietojaan. Kirja kirjoittajista suurin osa on alan tutkijoita ja asiantuntijoita. Kirjoittajien näkökulmat ja artikkelien aiheet ovat varsin erilaisia. Kirjoittajien näkökulmien erilaisuus johtuu useimpien artikkelien kirjoittajien tieteellisestä lähestymistavasta.

Yleisiä huomioita

Kirja sisältää arkeologisten kaivausten perusteella laaditun (Halinen) Lemmenjoen kansallispuiston aluetta koskevan kehityskertomuksen jääkauden päättymisestä aina meidän päiviimme asti. Vaikka kaivauksia on alueelta on tehty vähän voidaan muualla Inarin alueelta tehtyjen arkeologisten kaivausten perusteella tulkita väestövirtauksia ja kontaktivyöhykkeitä. Arkeologian ja varhaishistorian tutkimuksen nojalla voidaan osoittaa Inarin Lapinkylän olemassaolo jo ennen vieraiden kansallisuuksien tuloa alueelle ja lisäksi - maanhallinnan ja nautinnan kehitys. Lemmenjoen kansallispuistoa koskevaan kirjaan sisältyy näkemys historian yleisestä luonteesta; huonot ja hyvät vaihtelevat. Historiantutkijan näkökulmasta tämä näkemys ei sisällä kuitenkaan selvää käsitystä niistä syistä, jotka saivat ajat vaihtumaan.

Teos antaa kohtuullisen hyvän yleiskuvan alueen elollisen luonnon ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksen kehittymisestä eri aikoina. Vaikka teoksessa ei ole yhdistetty arkeologisten kaivausten tuottamia tietoja varsin vanhoihin arkistomateriaaleihin, voidaan silti hahmottaa alueen kehityskaari erittäin vähäisen ihmismäärän ajasta, jolloin muutamilla luonnontuotteilla vaihdettiin välttämättömiä tavaroita - ja väestömäärän kasvusta nykyiseen väestöön.

Tällaisen kirja kirjoittaminen on aina vaativaa ja edellyttää monipuolista osaamista. Jokainen kirjaan artikkelin kirjoittanut on joutunut valitsemaan yksityiskohtaisen ja yleisluontoisen tekstin välillä. Kirjassa vyörytetään lukijan eteen hengästyttävä määrä yksityiskohtia, joista ainakin osa olisi voitu mielestäni esitellä omina tietoiskuina. Kirjan lukemisen perusteella uskallan väittää, että siinä kuvataan alueen luontoa monipuolisesti ja monimuotoisesti. Puutteena pidä sitä, että missään ei kyseenalaisteta sitä, että sopiiko nykyaikainen voimaperäinen poronhoito ja koneellinen kullaankaivuu kansallispuistoon ja miten ne omilla toimillaan vaikuttavat luonnon monimuotoisuuden säilymiseen.

Varhaisemmat poronhoitoyhteisöt elivät toisistaan erillään, joten nykyisten kaltaiset ylilaidunnusongelmatkin rajoittuivat varsin paikallisiksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeinen kausi on merkinnyt kokonaisvaltaista muutosta koko poronhoitoalueella, myös Lemmenjoen kansallispuiston alueen paliskuntien poronhoidossa. Alueen poronhoidossa ei ole enää perinteistä, muuta kuin vapaasti laiduntava karja. Maastotyötä tehdään lumikelkoin, kaksi ja nelipyöräisillä maastoajoneuvoilla ja teurastuskin on EU säännösten pakottamana siirrytty hyvin hoidettuihin ja hygieenisiin teurastamoihin. Myöskään voimakas ruokinta ei kuulu perinteeseen.

Nykyään myös kansallispuiston alueen paliskunnissa korvataan luonnonlaidunten väheneminen tuomalla alueen ulkopuolelta lisärehua enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Omavaraistalouteen perustunut porotalous on muuttunut yhä enemmän alueen ulkopuolisista tuotantopanoksista riippuvaiseksi. Perinteinen poronhoitomuoto oli sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa, tyydyttäen kaikki poronhoitoyhteisössä elävien tarpeet antaen ruoan ja vaatetuksen. Poronhoitajatalouksien nykyistä pienemmät vaatimukset mahtuivat hyvin luonnonlaidunten mahdollisuuksien asettamiin rajoihin.

Kirjasta saa hyvän käsityksen siitä miten kansallispuiston alueella yhdistyvät paikallisen väestön ja luonnonsuojelun intressit, jotka yhdessä muovaavat alueeseen perustuvaa kulttuuria ja identiteettiä.

Kokonaisuudessaan kirja on sisällöllisesti erinomainen. Joistakin artikkeleista tekisi mieli sanoa hiukan enemmän. Pertti Veijola luo katsauksen Lemmenjoen kansallispuiston vaiheisiin. Hän esittelee kansallispuiston perustamista ja sen jälkeen tapahtuneita laajennusten vaiheita. Hän kertoo myös metsähallituksen ja kullankaivajien välisistä kiistoista, jotka ovat koskeneet koneellisen kullankaivuun ympäristöhaittoja. Iso osa artikkelista kuluu näiden kiistojen esittelyyn.

Hän kertoo myös seikkaperäisesti kansallispuiston historian. Taitavasti hän erittelee Lemmenjoen kansallispuiston tehtäväksi alueen luonnon ja maiseman säilyttämisen kulttuurisesti monimuotoisena alueena. Petri Halisen artikkeli ei tuo juurikaan mitään uutta tietoa historiankirjoituksen lappalaistutkimuksen tuntevalle, mutta onnistuu kuitenkin hyvin tavoittamaan olennaiset seikat. Kaikki hänen mukaansa ottamat asiat ovat kohdallaan tässä erinomaisessa yhteenvedossa.

Inarin lapinkylään kuuluva Lemmenjoen alue laajuudestaan huolimatta ei ole koskaan ollut mitenkään tiheästi asuttu seutu. Vasta 1800-luvun kuluessa alkaa muodostua pari suurempaa kylää. Mutta kuta kauemmaksi näistä mentiin, sitä harvemmassa olivat lappalaisten asumukset.

Aluetta koskeva kuvaus on paikoitellen mukaansa tempaavaa luettavaa. Kirjan artikkelit edustavat omilta osa-alueiltaan erinomaista asiantuntemusta ja mukana kultakin kirjoittajalta varsin laadukasta tekstiä. Teos tarjoaa innostavia ja ajattelua herättäviä hetkiä Lemmenjoen kansallispuiston luonnon ja kulttuurin parissa. Koska kyseessä on kansallispuiston näkökulmasta kirjoitettu teos, palvelee selkeästi jäsennelty teos tätä tarkoitusta, johon kirjoittajat ovat sen tarkoittaneetkin eli oppaaksi lemmenjoen alkuperäiseen luontoon sekä sen ominaisuuksiin ja elämää ylläpitäviin prosesseihin.

Mitä Lemmenjoen kansallispuistosta kiinnostunut sitten saa irti kirjasta? Ainakin sen, että aluetta voi lähestyä lukuisista näkökulmista käsin. Aihepiirin laajuuden vuoksi monia tärkeitäkin aloja sivutaan suhteellisen vähäisin maininnoin. Kirjan perustiedot aiheeseen liittyvästä aihepiiristä sopivat yhteiskunnallisen kehityksen myötä monin tavoin muuttuneisiin käytännön tarpeisiin. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Tekstiä selventävät havainnollisesti kuvat ja piirrokset. Vaikka teos on kirjoitettu luonnonharrastajien ja tutkijoiden käyttöön - sopii se erinomaisesti tietolähteeksi muuten vain alasta kiinnostuneille.

Muutoksia elinkeinoissa ja elämäntavassa

Jääkauden jälkeen alueelle tullut alkukantainen ihminen ei suinkaan elänyt onnellisissa olosuhteissa, vaan hänen oli taisteltava olemassaolostaan tiukemmin kuin minkään muun lajin. Riistakanta alueella tuskin koskaan kasvoi ja mitä tehokkaammaksi saalistusvälineet tulivat sitä nopeammin se metsästettiin tai kalastettiin sukupuuttoon. Ihminen todennäköisesti kuitenkin ratkaisi ravinto-ongelmansa ja kykeni seuraamaan suurriistaa. Väkiluku pysyi todennäköisesti pitkällä tähtäimellä muuttumattomalla tasolla aina siihen asti, jolloin karjanhoito kehitettiin. Vähäisetkin raiviot sitoivat perheet maahan asumaan paikoillaan polvesta polveen. Asuinpaikan muuttumattomuus ei tarkoittanut ihmisten liikkumattomuutta; kauppiaat tavaroineen vaelsivat. Siirtyminen karjatalouteen vähensi ihmisten riippuvuutta sään vaihteluista. Erittäin merkittävät olivat ilmaston pitkän ajan vaihtelut. Jääkauden jälkeinen lämpöaalto viipyi Euroopassa yli neljätuhatta vuotta (7000-3000 eKr), kunnes sitä seurasi viileämpi kausi. Lemmenjoen tuntureita peittänyt jää katosi ja metsäraja aleni. Kun lyhyen ajan vuosittaiset vaihtelut sivuutetaan oli Euroopassa pikku jääkaudelle tunnusomaista mantereinen ilmasto.

Ilmari Mattuksen keräämien maaston ja paikannimien perusteella alueelle kulkeutuneen väestön asutussuuntia voidaan tarkastella nimistön valossa. Mielestäni alueeseen liittyvät henkilö ja niihin liittyvät suku ja talonnimet antavat suoraan viitteitä mistä päin asutus on lähtöisin, sillä nimistöä on varsin yleisesti muuttajien mukana siirtynyt uusille paikkakunnille. Toisaalla voidaan tosin huomauttaa, että henkilöön sidottu paikannimistö jää loppujen lopuksi verraten suppeaksi sen takia, että esim. 1500-luvun veromiehillä vain pienellä osalla oli varsinainen sukunimi ja valtaosa esiintyvät ruotsalaisessa muodossa son ­niminä. Tämän vuoksi varhaisempien veroluetteloiden pohjalta on vaikea ja jopa jossain määrin mahdotonta osoittaa esim. miten ja keistä veromiehistä alueen vanhimmat suvut polveutuvat.

Yleinen huomioni on, että talo tai -suku, josta sukunimeä käytettiin, alkoi käyttää sitä jo varhain, ehkä jo ensimmäisessä maakirjassa 1700-luvulla ja tapa säilyi sitten suvussa myöhemminkin. Vielä 1700-luvullakaan sukunimen käyttö ei ollut kovin tavallista, vaikka se selvästi tällöin alkoikin yleistyä. Saamelaisen perherekisterikortiston mukaan Inarissa näkyy erityisen selvästi sukunimien käytön yleistyminen 1700-luvun puolivälin jälkeen. Asutushistorian kannalta tärkeintä olisi kuitenkin saada kosketus nimistön vanhimpaan kerrokseen, eli siis 1500-luvun nimistöön, mutta se jää Länsi-Inarissa vain vanhojen veroluetteloiden sekä paikannimien pohjalta tehtävien johtopäätösten varaan. Toisaalta yksityiskohtaista asuttamista paikannimistö ei kuitenkaan kovin tarkasti pysty osoittamaan. Edelleen täytyy turvautua sinänsä puutteelliseen henkilö ja talonimistöön. Tosin edellä mainittuja vanhimpia veroluetteloita voi tietyssä suhteessa pitää jonkinlaisena otoksena, joka sellaisenaankin osoittaa ja viitoittaa asutuksen lähtösuunnat.

Ilmari Mattuksen keräämä paikannimistö antaa asutuksen lähtökohdista ja vanhoista intressialueista yleisiä suuntaviivoja myös Lemmenjoen osalta. Siinä mielessä alue poikkeaa muusta Lapista varsin selkeällä tavalla. Länsi-Inarin paikannimiä tarkasteltaessa huomataan, että varsinkin Kittilä-Inari tiestä itään käsin on paikannimistö on pääsääntöisesti suomenkielistä ja länteen käsin taas saamenkielistä. On hyvin todennäköistä, että lähes kaikki nimet täälläkin ovat olleet saamenkielisiä, mutta väestön vaihtaessa kieltä 1800-luvun aikana, myös nimet saivat uusia muotoja ja nimen muuttuessa sen alkuperäinen merkityskin hävisi, vaikka väki pysyikin samana. Ehkäpä oma merkityksensä on myös vuoden 1863 kieliasetuksella, joka velvoitti laatimaan kaikki asiakirjat suomeksi. Myös eri aikakausilta on jäänyt merkkejä paikannimistöön kuten isovihanajalta cude-johdannaiset nimet.

Kuten Mattus osittaa alueella törmätään vahvaan kerrokseen Inarin vanhimpaan asutukseen kuuluvia saamelaisperäisiä paikannimiä. Paikannimistöön ovat myös antaneet vaikutteita Etelä-Pohjanmaalta Kittilän kautta Inariin tulleet kyröläiset. Skandinaavinen, Ruotsin ja Norjan puoleinen vaikutus maaston nimiin jää vähäiseksi. Sen sijaan Inariin muuttaneiden porolappalaisten vaikutus paikannimissä näkyy Länsi-Inarissa monin eri tavoin.

Asutuksen kannalta selvästi "osoittavampi" kuin pelkät maastonimet ovat henkilö ja talonnimet. Vertailemalla tätä nimistöä arvioituihin läh­töpaikkakuntiin voidaan tehdä jokseenkin lujia päätelmiä asutuksen läh­tösuunnista, joskaan ei varsinaisesti iästä: Inarissa henkilönimet sisältyvät vasta 1600-luvun veroluetteloihin ja 1695 maakirjaan, eikä tätä kauemmaksi ajassa juuri päästä historian lähteillä. Aivan selvää yksimielisyyttä ei tutkijoitten keskuudessa vallitse henkilönimistäkään. Nimistöä koskevissa tutkimuksissa olisi voitava käyttää hyväksi laajempaa vertailuaineistoa kuin aikaisemmin, jolloin myös tutkimustulokset olisivat tarkempia.

On vielä korostettava sitä, että nimen sijoittaminen johonkin tiettyyn lähtöalueeseen ei välttämättä todista täysin vedenpitävästi sen lähtökohtaa. Kuten edellä jo kerroin, voidaan perustellusti olettaa joidenkin nimien sekä läntisyyttä että itäisyyttä, molemmille löytyy Mattuksen keräämistä tiedoista tukiaineistoa. Joka tapauksessa Ilmari Mattuksen keräämän nimistön perusteella voidaan sanoa, että keskiajan lopulta lähtien aina 1800-luvun alkuun asti Inarilaisen kantaväestö on itse muovannut voimakkaasti nimistöä sitä mukaa kun kieli on vaihtunut. Se näkyy mm. tuomioistuinten tuomioissa, tilojen katselmusasiakirjoissa jne.

Takaisin