Osallistuin ensimmäistä kertaa yhteispohjoimaiseen saamelaistapahtumaan vuonna 1959 Inarissa, jossa pidettiin kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Konferenssin aikana päätettiin, että koska konferenssiin osallistui paljon saamelaisnuoria, pidetään ensimmäinen pohjoismainen saamelaisnuorten leiri konferenssin jälkeen Inarissa. Kaikkien konferenssiin osallistuneiden saamelaisnuorten toivottiin osallistuvan tähän historialliseen saamelaisnuorten tapahtumaan. Koska minulla ei tuohon ajankohtaan ollut muutakaan tekemistä päätin jäädä Inariin katselemaan ja kuuntelemaan. Uteliaisuus voitti. Olinhan tutustunut konferenssin kuluessa moniin ikäisiini ja minua vanhempiin saamelaisnuoriin eri puolilta laajaa Saamenmaata. Leiri pidettiin Inarin kansakoululla.

Monia saamelaisnuoria Ruotsin, Norjan ja Suomen kaikilta kulmilta kokoontui Inariin viettämään yhteisiä mieleenjääneitä hetkiä. Tilaisuuden järjestäjät kertoivat saamelaisten historiasta, kielestä ja elinkeinoista. Kaikki tämä oli uutta minulle. Mieleeni jäi erityisesti utjokelaisen Juhani Högmanin palavat puheenvuorot saamelaisten suomalaistamisesta, norjalaistamisesta ja ruotsalaistamisesta. Jussin näkemyksiin oli minun helppo yhtyä. Välillä koulun pihalla heittelimme suopunkia, teimme retkiä Juutuanjokivarteen, kävimme Pielpajärven vanhaa saamelaiskirkkoa ihailemassa, poikkesimme inarinsaamelaisten pyhällä paikalla Ukonkivellä. Iltanuotiolla joikailimme ja kerroimme tarinoita. Sellaiset tuokiot ovat syvästi jääneet mielen syövereihin.

Omalta kohdaltani leirin paras anti minulle oli se, että kun palasin äitini luo Lemmenjokisuulle aloin kysellä siitä mistä Kitti suku on oikein Inarin paliskuntien alueelle saapunut. Huomasin, että luku ja kirjoitustaidoton äitini olikin oikea tietopankki. Sain kuulla, että hänen isänsä ja äitinsä suku olivat tänne Inariin muuttaneet joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen Utsjoen suunnalta. Kuulin häneltä, että hänen sukulaisia on Kautokeinossa, Karasjoella, Utsjoella ja muualla Pohjois-Norjassa.

Mikä sitten oli syynä, että saamelaisnuorten yhteenkuuluvuus nähtiin tuolloin niin tärkeänä, että piti järjestää oikein ensimmäinen pohjoismainen saamelaisnuorten leiri. Tähän oli syynä se, että nähtiin, että saamelaisnuoret pohjoismaissa valtaväestön puristuksessa kaipaavat aatteellisuutta, joka liittyy jokapäiväisen elämän tarpeisiin, sellaista, joka liittyy saamelaisnuorison tulevaisuuteen ja sen turvaamiseen. Nähtiin, että tätä aatteellisuutta voi sille antaa ainoastaan saamelaisnuorten oma yhteenliittymä, jonka piirissä tunnetaan eri saamelaisalueiden olosuhteet, se ankara paine, joka valtayhteiskunnan taholta kohdistuu saamelaisalueella asuviin nuoriin saamelaisiin. Siksi myös ymmärrettiin yhteen liittymisen välttämättömyyden merkitys saamelaisyhteisön rakentamiseksi. Seuraavan kerran osallistuin elokuussa 1961 Kautokeinossa pidettyttyyn saamelaisnuorten tapahtumaan. Keskustelut ja iltatilaisuudet olivat tuoltakin osallistumismatkalta ikimuistettavia.

Huomasin, että meillä kaikilla oli yhteinen vakaumus siitä, että saamelaisyhteisön rakentaminen vaatii pitkäjänteistä rakennustyötä sanan vaativimmassa merkityksessä. Saamelaisnuorten toiminnan aatteellisuus perustui juuri tähän vakaumukseen. Siihen aikaaan pohjoismaissa ei paljoakaan tehty työtä saamelaisyhteisöjen säilymisen puolesta. Tämä Inarin saamelaisnuorten leiri oli pään avaus oikeaan suuntaan. Minulle leiri paljasti, että työkenttää saamenkansan yhdistämiseksi riittäisi loputtomasti. Ja kun tätä työtä näin jälkeenpäin tarkasten, en luule olevani väärässä jos sanon, että niitä aatteellisia arvoja, jotka sisältyvät saamelaisnuorten tilanteen kaikinpuoliseen parantamiseen on juuri noussut tästä joukosta henkilöt jotka ovat jatkaneet vaikuttamista pohjoismaiden saamelaisnuorten puolesta.

Olen sitä mieltä, että nyt olisi korkea aika tarkastella niitä saavutuksia, joita saamelaisnuorten leiritoiminta on saanut aikaan. En halua tämän enempää katsella menneisyyteen, vaan tunnen tarvetta puhua tulevaisuudesta. Meidän varttuneempien saamelaisaktivistien tehtävä on jatkaa työtä saamelaisten tulevaisuuden hyväksi. Ei ole olemassa kauniimpaa sanaa kuin tulevaisuus, ei innoittavampaa sanaa kuin tulevaisuus, mutta ei myöskään velvoittavampaa sanaa kuin tulevaisuus. Se on saamelaisnuorille osoitettu sana, se on saamelaisnuorten tunnus, se on toiveiden sana, se on rohkeuden sana. Tulevaisuus kuuluu niille saamelaisille, jotka uskovat omaan tehtäväänsä, omaan kutsumukseensa, ja jotka jo nuoruutensa vuosina valmistautuvat tehtävänsä kunniakkaaseen täyttämiseen. Tulevaisuus kuuluu niille saamelaisille, jotka näkevät edessä olevat vastukset, mutta jotka tietävät rohkeudellaan ja intomielellään voivansa voittaa vastoinkäymiset. Näitä saamelaisnuoria, joille kuuluu tulevaisuus, oli siis kokoontunut Inariin vuonna 1959. Täällä sain oikean käsityksen meidän saamelaisten yhteisestä päämäärästämme, meidän tehtävänä oli vetää mukaan nuoret saamelaiset ja antaa heille osan omasta uskostamme, niin että työ saamelaisyhteisön rakentamiseksi voidaan suorittaa koko saamelaisnuorison yhtynein voimin.

Myöhemmin huomasin, että äkkijyrkkyys politiikassa on helppoa, yksipuolinen asennoituminen: joko--tahi, ei vaadi paljon päänvaivaa. Elämä on opettanut kuitenkin, että tällainen asennoituminen näivettää henkisesti, se kasvattaa vain kapeasti maailmaa katsovia ihmisiä. Myös saamelaispolitiikassa vastuu edellyttää itsenäistä ajattelemista ja vastuuntuntoa. Tällä hetkellä itsenäiset mielipiteet eivät ole saamelaisnuorten piirissä suosittuja, kun äärimmäisyyssuuntien nostattama kiihkomieli on vallalla. Mutta demokratia ja sen suojana oikeaan tietoon perustuva linja on meidän vapaiden saamelaisten poliittinen maailmankatsomus, josta on pidettävä näinäkin aikoina kiinni.

Olen kantapään kautta oppinut ymmärtämään rauhan perustavaa merkitystä myös saamelaisyhteisölle. Valitettavasti rauhan asian ympärillä on meillä saamelaisillakin on tänä päivänä paljon turhaa kiistaa. Se johtuu ILOn sopimuksen väärin ymmärtämisestä. Tietyt piirit ovat monopolisoineet ILOn sopimuksen ratifioimisen omaksi asiakseen, mutta se seikka ei saa estää vaatimasta rauhan ohjelman esittämistä. Inarin saamelaisnuorten leirin merkitys minulle oli siinä, että opin ymmärtämään sen, että saamelaisyhteisön rakentaminen sisältää kahdenlaista työtä: vanhan turvaamista ja uuden, elinkelpoisen luomista. Nimenomaan uuden luominen on saamelaisnuorten erikoistehtävä. Kun saamelaisten nykyisiä oloja tarkastelemme, havaitsemme tällöin, että asutustoiminnan kehittäminen ja pienteollisuuden laajentaminen saamelaisalueilla erityisesti kuuluvat nuorison työkenttäään.