Saamelaiset ja Lapin sota

Johdanto

Lapin sodasta on kirjoitettu niin erityyppisiä romaaneja kuin tietokirjoja. Sota- ja muiden romaanien aihepiirinä on yleensä seikkaileva suomalaispartio tai saksalaisten ja suomalaisten siviilien suhde. Petsamo-kirjallisuus muodostaa oman ryhmänsä. Saamelaisten sota- ja evakokokemuksista tarjonta on toistaiseksi ollut niukkaa. Rauna Paadar-Leivo on romanissaan "Goalsenjárga" (suomennettuna "Vieras talvi") kuvannut saamelaistytön evakkomatkaa ja sitä seuranneita vuosia. Veli-Pekka Lehtola on kirjoittanut evakkoajasta kirjan, "Saamelainen evakko - rauhan kansa sodan jaloissa" (1994). Evakuoinnista Pohjanmaalle Alavieskaan on kirjoittanut Niilo Aikio kirjan "Liekkejä pakoon - saamelaiset evakossa 1944-1945" (2000).

Kokonaisvaltaisemmin asiaa lähestyvät Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari kirjassaan "Jätetyt kodit ja tuhotut sillat". Siinä he tekevät toisen maailmansodan yleistilanteen pohjalta arvion siitä miksi ylipäätänsä Lapin sota syttyi. Sehän liittyi Suomen ja Neuvostoliiton solmiman välirauhansopimuksen ehtoihin, joihin liittyi Lapissa olevien saksalaisten joukkojen aseistariisuminen lyhyen ajan kuluessa. Ennen mahdollisen sodan syttymistä Lapin väestö oli saatava evakuoitua sotatoimialueen ulkopuolelle Ruotsiin ja Pohjanmaalle. Länsi-Lapin saamelaisväestö evakuoitiin Ruotsiin ja Itä- ja vastaavasti Pohjois-Lapin saamelaisväestö evakuoitiin Alavieskaan ja Ylivieskaan. Inarin väestö oli evakuoituna Ylivieskaan.

Saamelaisten kokemuksista talvi ja jatkosodissa en ole tähän mennessä kenenkään nähnyt vielä käsitelleen. Itse olen jonkin verran yrittänyt perehtyä 1960- ja 1970-luvuilla vielä eläneiden saamelaisten kokemuksiin talvi ja jatkosodissa ja Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Olen myös yrittänyt kartoittaa sodassa kaatuneiden ja haavoittuneiden saamelaisten määriä, jotka ovat hätkähdyttävän suuria. Näin Norjassa Norjan ja Ruotsin saamelaiset eivät tiettävästi suuremmin osallistuneet taisteluihin, mutta kylläkin liittoutuneiden sotilaiden ja muiden pakolaisten opastamiseen valtakuntien rajan yli sekä tunturiin eksyneiden pelastamiseen.

Sodan jälkeen Norjan saamelaisiin lyötiin ikävä leima jonka mukaan he osallistuivat tähän maanalaiseen toimintaan vain rahan vuoksi ja myös ilmiantaen etappiteiden kulkijoita. Syntyperäisiä norjalaisia ja ulkomaalaisia nostettiin esikuvallisiksi, osin myyttiset mitat omaaviksi sankareiksi. Näiden urheusmitaleilla palkittujen sädekehän säihkeen kirkastamiseksi tarvittiin tummaa taustaa, ja siihen sopi saamelaisten asettaminen samaan kastiin halveksittujen saksalaissuuntautuneiden yhteistoimintapiirien kanssa. Vasta viime vuosina on tajuttu että kyse oli piilorasismista, jota kukaan ei sodan ja miehityksen jälkeisessä huumassa välttämättä tarkoittanut tai edes tajunnut. Saamelaiset rajaoppaat ja muut vastarinta- ja pelastustoimintaan osallistuneet saivat odottaa 70 vuotta siihen, että heitä palkittiin. Mitalissa lukee "Norge takker deg for innsatsen 1939-1945" (Norja kiittää sinua panoksestasi 1939-1945).

Historiasta hävinnyt evakkotaival

Saamelaiskomiteoiden mietinnöissä vuosilta 1950 ja 1973 ei sanallakaan puhuta koko sodasta tai erityisesti Lapin sodasta, siihen liittyneestä saamelais- ja muun väestön evakuoinnista. Sinä aikana kun väestö oli evakuoituna Pohjanmaalle ja Ruotsiin, saamelaisalueen vähänkään isommat kylät tuhottiin lähes 90-prosenttisesti. Monet kylät ja asumukset jotka sijaitsivat saksalaisten joukkojen vetäytymisväylien varrella oli helppo tuhota.

Asuinrakennusten lisäksi tuhottiin valtava määrä kaivoja liitereitä, aittoja ja muita varastoja, veneitä. verkkoja ja nuottia. Tämä oli poltetun maan taktiikkaa, jonka oli määrä hidastaa puna-armeijaa niin että saksalaiset ehtisivät evakuoida omat joukkonsa Pohjois-Norjasta ja sen kautta. Vihollisen hidastamiseksi saksalaiset tuhosivat perääntyessään sillat, tierummut ja kaikki puhelinpylväät. Samoin saksalaiset räjäyttivät Paatsjokeen rakennetun Paatsjoen padon ja voimalan jolla oli tuotettu sähköä Petsamon nikkelin jalostamiseen. Se sijaan monet tiettömien taipaleiden takana olevat kyläryhmät ja talot säilyivät, niin myös minun lapsuuden kotini Ronkajärven lapintalo.

Jälleenrakennus ja väestöryntäys

Jälleenrakennuksen aikana saamelaisalueelle ja muualle Lappiin ja virtasi paljon vieraita ihmisiä. Lapin lääniin asutettiin 13 000 Karjalan siirtolaista, ja sieltä oli löydyttävä paikka myös Petsamosta tulleille suomalaisille ja kolttasaamelaisille. Viimeksi mainituille tarvittiin erityisolosuhteet porolaidunalueineen ja kalavesineen. Jälleenrakennus nieli valtavia puumääriä niin Lapissa kuin muualla kotimaassa ja vientimarkkinoilla. Valtio tarvitsi puuta sotakorvaussuorituksiin.

1950-luvun alkupuolella käynnistyi niin sanottu Korean buumi, Korean sodan synnyttämä vahva noususuhdanne joka heijastui myös Suomeen ennen kaikkea sellun, paperin, sahatavaran ja kaivospölkkyjen kysyntänä: sota vaatii rautaa, rauta tulee kaivoksista, ja kaivoskäytäviä tuettiin pölkyillä eli propseilla. Entisen Inarin lapinkylän alueen metsissä alkoivat kaikkien aikojen suurimmat metsänhakkuut, jotka ovat jatkuneet laskevalla teholla näihin päiviin asti. Inarinsaamelaisten kanssa tuskin neuvoteltiin ennen kuin hakkuut aloitettiin. maksamiseen kuin jälleen rakentamiseen, syntyi niitä kuuluisia Osaran aukeita.

Inarinsaamelaiset olivat tässä politiikassa moninkertaisia häviäjiä, ensin heidän taloudellisesti vireä Muddusjärven paliskunnasta lohkaistiin koltille Näätämön paliskunta, sitten inarilaisten historialliset alueet otettiin metsätalouskäyttöön neuvottelematta heidän kanssaan. Samoin kävi Inarijärven voimataloudelliseen käyttöönoton kanssa. Voimataloudellisen vedenpinnan säännöstelyn haitalliset vaikutukset jäivät Inarin kalastajasaamelaisten kannettaviksi.

Lapin läänin sosiaalitarkastajan sodan jälkeen toiminut Reino Sarvola on sanonut: "Traditiot tuskin milloinkaan ja missään ovat niin kertaikaikkisesti katkenneet kuin Lapissa evakkoajan jälkeen. Vaikutti siltä kuin elämän aloitettiin tuhkasta. Ei jätetty mieleen mitään entistä. Maakunta tuntui kadottaneen suuren osan identiteetistään ja yhteyden menneisyyteensä. Jälleenrakennettujen talojen tyyppispiirustuksetkin olivat Lapille vieraita. Ihmiset alkoivat vierastaa omaa rakennuskulttuuriaan."

Veikko Erkkilä ja Juhani Iivari kirjoittavat, että Lapin sota on usein nähty "lempeän pyövelin" rankaisutoimena Suomelle ja Saksalle. Pohjois-Suomi otti vastaan kovimman rangaistuksen, sillä sen menetykset olivat henkisesti ja aineellisesti suuria. Lähes kaikki Suomeen sijoitetut saksalaiset sotavoimat olivat Pohjois-Suomessa, varsinkin Lapissa. Siviilien evakuointi ja epävarmuus paluusta tai paluuajasta oli poikkeuksellinen tragedia. Kaikki muu kuului rangaistukseen.

Tähän on helppo yhtyä. Todellisuus oli nimittäin inarinsaamelaisten kohdalla vieläkin karumpi, kun ottaa huomioon miten heidän kala-aittansa Inarinjärven arvokalakantojen tuhon kierre käynnistettiin Paatsjoen luusuaan rakennetulla säännöstelypadolla jo 1940-luvun alussa. Sodan jälkeen suomalaiset rakensivat sotakorvauksena Neuvostoliitolle uuden padon ja sen jälkeen vedenpinnan voimataloudellista säännöstelyä on jatkunut yli 70 vuotta. Säännöstelystä syntyneet kalatalousvahingot ja menetykset ovat jääneet lähes yksinomaan inarinsaamelaisten kannettaviksi.

Edellä olevalla haluan sanoa sen, että jos inarinsaamelaisille ei haluta tehdä oikeutta vaan vaientaa heidät kuoliaiksi, niin se on pohjoissaamelaista valtapolitiikkaa joka tulee tuottamaan ikuisen häpeän. Tutkijoiden näkökulmien valinnat tässä ja monessa muussa lappalaisiin liittyvissä kysymyksissä ovat poliittisia ratkaisuja. Tähän totean ainoastaan sen, että inarinsaamelaisten menneisyyttä ei saa painaa piiloon, koska se on osa heidän identiteettiään, mutta yhtä lailla se koskettaa Suomen puolen pohjoissaamelaisten identiteettiä. Vahva, kaiken kestävä identiteetti rakentuu tosiasioiden varaan, olkoonkin sitten että siitä ehkä tulee monimutkaisempi kuin joku historian väärentävään vääntämiseen perustuva heimokansallinen utukuva.

Olen juuriltani pohjoissaamelainen, mutta olen ottanut tavoitteekseni tukea inarinsaamelaisen perinteen elpymistä. Nämä pyrkimykset edellyttävät mm. inarinsaamelaisten historian poliittisen käytön selvittämistä. Suomessa tilanne on toinen kuin entisissä sosialistisissa maissa joissa on toiminut totuuskomissioita. Olen sitä mieltä, että silloin kun on riittävästi vapaata tutkimusta ja avoimet arkistot - kuten meillä tällä Suomessa - komissiota ei tarvita. Kovin monessa maassa ei historiantutkija ole yhtä vapaa tekemään tutkimusta kuin Suomessa. Sitä ikävämpää on, kun eräät tukijat väärinkäyttävät vapauttaan väärentääkseen saamelaisten ja lappalaisten historiaa, kylväen epäsopua ja palvellen hämäräperäisiä päämääriä.