Kolttain mailla

Samuli Paulaharjun kirja "Kolttain mailla" kertoo kolttien elämästä ennen maailmansotien mullistuksia, sillä Paulaharju kokosi kirjan pohjana olleen ainutlaatuisen aineiston kesällä 1914 Suonikylä ja Nuorttijärven alueelta.

Paularjun kirja sisältää laajalle lukijakunnalle tarkoitettuja kertomuksia ja tarinoita koko Suenjelin ja Nuorttijärven kolttien elämästä sellaista kuin se oli 1914, ja sitä edeltävästä ajasta. Sisältönsä puolesta se on täyspainoista tekstiä, joka monessa suhteessa edustaa itsenäistä otetta. Esitystapa on sangen selkeä ja pääasioissa pysyttelevää. Lukija saa hyvän yleiskuvan kolttien elämästä, koska kuvaus on jäntevästi hallittua.

Tekijälle tunnusomaisen menetelmän mukaisesti tämäkin kirja perustuu kirjallisten lähteiden lisäksi retkeen kuvatun kansan keskuudessa, jolloin Paulaharju on voinut omakohtaisesti tutustua kolttakylän suku- ja perhealueiden toimintaan. Menetelmään kuuluu edelleen tietojen kerääminen haastatteluilla etenkin hyvämuistisilta vanhuksilta. Näin kuulemansa perusteella Paulaharju kertoo aikaisemmin eläneiden kolttasukupolvien elämästä.

Luonnosta etääntyneille nykyajan ihmisille Paulaharjun sujuva ja asiallinen kerronta osoittaa miten luonnonvaraisessa kolttayhteisössä aikoinaan toimittiin ja mitkä asiat kanssakäymisessä olivat tärkeitä. Kirjan kuvat elävöittävät mainiolla tavalla kirjan kerrontaa. Paulaharju kertoo meille miten Luttojoen vesistön ympärillä muinaisista ajoista lähtien eläneet kolttasaamelaiset olivat eristäytyneisyytensä vuoksi saaneet verrattomasti vähemmän vaikutteita ulkopuolelta kuin muualla Lapissa asuvat saamelaisryhmät. Suenjelin ja Nuorttijärven kolttayhdyskunnat olivat saaneet vuosisatojen ajan kehittyä erämaan omien olosuhteiden perusteella. 1900-luvun alussa kullakin perheellä oli omat kalajärvensä, joita ei kuitenkaan omistettu, vaan nautittiin. Järvet saattoivat ilman korvausta siirtyä perheeltä toiselle kylän vanhempain päätöksellä milloin perheen tarpeet ja kyky hyödyntää järviä oli ratkaisevasti muuttunut.

Petsamon kolttain alue jaettiin vuonna 1826. Sitä ennen se oli nelikulmio, jonka mitat olivat 170 km lounaasta koilliseen ja vajaat 75 km kaakosta luoteeseen. Kyseessä on köyhä ja kolkko laajojen metsien, järvien ja karujen soiden hallitsema alue, jossa asui vain kolttia. Heikosti erottuvat vedenjakajat jakavat alueen kolmeen vesistöalueeseen, jotka laskevat suurien jokien kautta mereen. Eteläinen vesistöalue laskee Luttojoen (Löhtt) kautta itä-koilissuuntaan, luoteinen vesistöalue laskee Paatsjoen (Paccvei) kautta koilliseen ja koillinen vesistöalue laskee niin ikään koilliseen Petsamojoen (Peacchccam johkk) kautta. Vielä noin vuonna 1850 koltat olivat ainoat ihmiset näiden metsien ja soiden yksinäisyydessä, sillä uudisasukkaat eivät olleet vielä tunkeutuneet alueelle. Edellä mainittujen jokien varsille asettuneet pienet kolttasaamelaisten ydinryhmät elivät onnellisina muusta maailmasta eristettyä elämäänsä, jota Paulaharjulla oli tilaisuus taltioida ennen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamia kulttuurishokkeja. Vaikka Paulaharju kuvaa kolttain hartaasti säilyttämiä esi-isiensä vanhakantaisia ja yleensä ulkopuolisesta maailmasta riippumattomina säilyneitä tapoja ja tottumuksia, kirja lukiessa näkee miten kolttien alkuperäisyhteiskunta oli jo tuolloin muuttumassa.

Vuonna 1920 tapahtuneen Petsamon Suomeen liittämisen jälkeen kolttien elämä alkoi muuttua vauhdilla ja ja kolmen kolttassiidan eli lapinkylän asukkaista tuli Suomen kansalaisia. M. A. Castren ja Elias Lönnrot edellisellä vuosisadalla sekä Samuli Paulaharju ja T. I. Itkonen 1900-luvan alussa olivat kirjoittaneet koltista ymmärtävästi, mutta Petsamon tultua Suomelle alkoi uusi aika jossa Petsamo edusti nuoren tasavallan pohjoista siirtomaata ja koltat sen alkukantaisia alkuasukkaita joita sai nimitellä, luonnehtia ja kohdella pidäkkeettömästi.

Paulaharjun kirjasta ilmenee Nellimön eteläpuolisen alueen ja Nuorttijärven välisen alueen olleen historiallisesti kolttien maata. Heidän siitansa sijoittuivat aikoinaan Näätämöjoen, Paatsjoen, Petsamojoen ja Tulomajoen valuma-alueille. He saivat elää rauhassa omalla tavallaan aivan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kolttaheimo oli alun perinkin niin pieni, että sen olemassaolon jatkuminen oli tästäkin syystä uhattuna. Ilman ulkopuolisia paineita he olisivat ehkä kyenneet säilymään noilla asuinsijoillaan ja kehittämään kulttuuriaan omaehtoisesti.

Samuli Paulaharjun kulkiessa kolttien mailla Petsamo kuului Venäjän alaisuuteen. Koltat olivat täällä saaneet elää rauhassa omissa oloissaan vuosisatojen ajan. Paulaharjulla ei kuitenkaan ollut kovin valoisa käsitys kolttakulttuurin tulevaisuudesta, kun hän toteaa sivulla 226 "mutta niin kuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen joukosta, niin häviää ja kuolee kolttien omituinen kielikin, ja lakkaa heidän merkillinen laulunsa kaikumasta..." Jos Paulaharju olisi tiennyt mitä koltilla oli pian edessä, hän olisi ehkä muotoilut sanansa vielä synkemmiksi. Tämänhetkisen tilanteen perusteella voimme sanoa että kolttien tie on ollut vaikea, mutta Paulaharjun ennustus ei kuitenkaan ole käynyt toteen.

Amerikkalaisen antropologin Pertti J. Pellon tutkimustyö (1959-1973) tarjosi kolttayhteisölle yhden tärkeän elementin 1970-luvun lopulla, kun yhteisön piti perustella tarvetta erottaa kolttien poronhoitoalue omaksi paliskunnakseen. Pellon tutkimukset havainnollistivat sitä, miten kolttayhteisö oli tullut entistä riippuvaisemmaksi yhteisön ulkopuolisista energialähteistä ja teknologiasta ja sen myötä kansainvälisestä rahataloudesta. Pelto katsoi tämän riippuvuuden olevan vakava uhka kolttasaamelaisen kulttuurin jatkuvuudelle. Pellon mukaan yhteisöä uhkasivat sosiaalinen kerrostuminen ja pirstoutuminen. Näin jälkikäteen katsottuna näin on myös pitkälti käynyt.

Englantilainen antropologi Tim Ingold painotti kolttakulttuuria käsitelleessä väitöskirjassaan (1976) yhteisön taloudellisia selviytymisen edellytyksiä. Ingoldin mukaan kolttayhteisön tulevaisuus oli nähtävä ennen kaikkea taloudellisena kysymyksenä. Ingoldin mukaan kolttien elinolosuhteissa oli runsaasti toivomisen varaa 70-luvun alkupuolella.

Kolttayhteisö ei ole kuitenkaan pirstoutunut sosiaalisesti sellaisella vauhdilla kuin Pertti J. Pelto ennakoi. Taloudelliset selviytymisen edellytykset ovat niin ikään parantuneet sitten 70-luvun puolenvälin. Helpotusta on tarjottu muun muassa lainsäädännön keinoin. Porotilalaki ja kolttalainsäädäntö ovat taanneet koltille mahdollisuuden kehittää poronhoitoelinkeinoa taloudellisten paineiden keskellä. Pahimmilta uhkakuvilta on toistaiseksi vältetty.

Paulaharju keskusteli kolttain kanssa ja oppi varmasti paljon yhteiskuntahistoriasta. Hän osasi etsiä nopeasti ne ihmiset, yleensä vanhimmat elossa olevat kansansa edustajat, joilta hän sai kuulla kolttien entisestä ja silloisesta elämästä. Paulaharjun kuvaus alueesta kertoo alueen luonnon resursseja järkevästi käyttävästä kolttien moninaistaloudesta, jossa elanto hankittiin eri vuodenaikoina toisiaan täydentävien luontaiselinkeinojen (kalastus, metsästys, poronhoito jne.) yhdistelmillä.

Paulaharjun kolttia koskeva kuvaus on varsin mukaansatempaava, siinä muun muassa kerrotaan kolttain elämästä ja kulttuurista ajalta ennen kuin siitä tuli osa Suomea. Myöhemmin kun kolttain alueet olivat osa Petsamoa, kutsuttiin aluetta yleisesti Suomen siirtomaaksi. Suomen ajan Petsamo oli tiedemiesten vilkkaan mielenkiinnon kohteena, tutkimustyötä tehtiin monella rintamalla. Yksi tutkimuskohde oli alueen geologia, ja tämä johti jo vuonna 1921 tehtyyn Petsamon nikkelilöytöön. Vaikka pohjoinen "siirtomaa" eli kaivostyömaan, satamansa, kalastuksensa ja matkailun voimin villiä talousbuumia, kolttakansa jäi pääosin tämän menon ulkopuolelle tai sen jalkoihin kansantieteellisenä kummajaisena.

Siihen aikaan kun Paulaharju kulki keräämässä teokseensa "Kolttain mailla" -aineistoa, koltat elivät suuressa köyhyydessä. Samuli Paulaharju on esittänyt koltat jonkinlaisena sangen eläväisenä etnografisena ulkoilmamuseona, kiintoisana, mutta pian katoavana korven kansana.

Paulaharjun tekstit tekivät ymmärrettäväksi kolttien elämänmuodon, osoitti heidän elämäntapansa paitsi arvokkaaksi, myös alueen oloihin saumattomasti soveltuvaksi. Maa oli kaiken perusta ja koltat yhteisönä siinä keskeinen tekijä. Paulaharjun kuvausta lukiessa vasta ymmärtää kolttain yhteiskuntaa ja luontosuhdetta tämän ansiosta myös sisältäpäin. Paulaharjun kirja pohjautuu kolttain omiin kertomuksiin, antaen kolttien kertomusten äänen kantaa läpi kirjan. Saamme tietää edes jotain siitä, mitä koltat ajattelivat omasta yhteiskunnastaan ja mitä he näkivät ja kokivat maailman tuolloisen muutoksen kourissa. Kertojana Paulaharju lainaa soveltaen haastateltujen henkilöiden sanoja, sanontoja ja kertomatyyliä. Tämä samalla kertaa kaunokirjallinen ja kansantieteellinen keino lisää sekä lukunautintoa että kohteen syvempää ymmärtämistä, kirjailija ikään kuin välittää yhteyden haastateltujen sydämestä suoraan lukijan sydämeen.

Paulaharjun tekstien kertovat hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla kolttasaamelainen paikkatraditiosta, jonka välityksellä avautuu todella rikas ja monimuotoinen merkitysten maisema, jossa tunturit, lammet, saaret ja pienemmätkin maiseman piirteet kertovat lähes uskomattoman intiimiltä vaikuttavalla tavalla ihmisen ja luonnon suhteesta. Tästä esityksestä muodostuu Petsamon alueen kolttakylille eräänlainen alueellinen elämäkerta.

Paulaharjun matkan jälkeen koltat joutuivat myös sodan jalkoihin. Ensimmäinen maailmansota muodostui kolttasaamelaisille tavattoman raskaaksi, paras työikäinen miehistö kun oli sotinut Venäjän armeijassa jopa kuusi vuotta. Säännölliset sotajoukot, epäsäännölliset sotilasjoukkiot, sotapakolaiset ja muut kulkijat "söivät kolttien poroja suihinsa kuin omiaan", siitojen alueet muuttuivat. Sodan seurauksena kolttasaamelaisissa näyttää kuitenkin heränneen jonkinlainen huolenpito omasta kulttuuristaan. Tämä kolttasaamelainen hajaannuksen aika, vierailla mailla vietetyt vuodet ja kokemukset niin sanotusta maantien kulttuurista, tai millä nimellä ulkopuolisia tahoja kolttain mailla sitten kutsuttiinkin, osoitti varmaankin kolttasaamelaisille heidän oman yhteiskuntansa erityislaadun.

Minulla oli itse mahdollisuus tutustua kolttain alueeseen ensimmäisen kerran vuonna 1961, jolloin suomalaiset tekivät maantietä Rajajoosepista Ylä-Tulomalle. Olin tuolloin rajan takana kaikkiaan vajaat viisi kuukautta. En luonnollisesti ollut koskaan aikaisemmin ollut täälläpäin, mutta Petsamon alueen nimi oli herättänyt mielessäni kuvan epämääräisestä seudusta, jonkinlaisesta villistä pohjolasta.

Kolttien menneisyys tuntui voimistuvan täällä tätä aluetta tarkastellessani. Olin valmistautunut aivan toisiin tunnelmiin. Matkan edetessä muodottomat harjanteet alkoivat hahmottua vaaroiksi. Huristellessani kolttien entisten asuinalueiden läpi kohti määränpäätä muistelin sitä miten Petsamo oli liitetty Neuvostoliittoon sodan seurauksena ja tämän seudun asukkaat oli asutettu Suomeen. Olin otettu siitä että olin päässyt rakentamaan tietä tänne kolttien kaukaiseen maahan.

Alussa tuskin huomasin päivien ja viikkojen kulumista. Mutta seutu alkoi vähitellen hahmottua. Joukosta erottautuivat heti eri kulttuuritaustoiltaan olevat yksilöt. Eräs koltta, sanottakoon häntä tässä yhteydessä Dimitriksi, oli oman kolttakulttuurinsa tähti, joka kertoi hyvin elävästi kolttien entisestä elämästä näissä kairoissa. Kun lokakuussa Lounavaaran päältä tarkastelin ensi kertaa ympäristöä, huomasin miten pohjoisessa erämaa jatkui ulottuen taivaanrantaan. Täältä levittäytyi koko Tuulomajoen laakso eteeni kuin lautasella. Lempeässä valaistuksessa korkeiden vaarojen ääriviivat pehmenivät ja etelän suunnalla katkonainen järviketju osoitti, missä Tuulomajoki halkoi maisemaa. Joki ja laakson sylissä uinuvat pienet lammet olivat kuin jalokiviä. Täältä näki esteettömästi myös alhaalla uinuvat joen rannat ja kolttien entiset asuinkentät. Kaikkialla näkyi erämaata; puita, soita, rämeitä, kallioita, järviä, lampia. Jylhänä panoraamana kumpuilevat vaarojen harjanteet ja huiput jatkuivat toistensa lomassa yhä kauemmaksi ja hukkuivat läntisen taivaan väreihin. Täällä oli ilmassa kuulautta ja avaruuden tuntua. Syksyinen aurinko oli leikkinyt kuurupiiloa pilvien takana ja juuri sillä hetkellä se sinkosi säteensä yli Patunan kolttakylän antaen. talojen seinille lämpimän hehkun. Lumi hohti niin kirkkaasti puitten syvien varjojen jälkeen, että silmiäni kirveli. Liikettä ja elämää näkyi hyvin vähän. Näkymä on vieläkin elävänä mielessäni.

Kaikki vanha elämänmuoto kolttien entisiltä asuinsiljoilta on hävinnyt. Vanha kolttien maa rajan takana on autioitunut. Vanhat koltat ovat voineet viime vuosien aikana käydä omin silmin toteamassa miten rajan takana sijaitseva lapsuus ja nuoruuden aikainen maisema oli uuden isännän Neuvostoliiton toimesta muutettu sellaiseksi, jota on enää vaikea tunnistaa omaan elämään kuuluneeksi ympäristöksi.