Olin vuonna 1962 Saksassa Kielin kanavan varrella -Rendsburgissa- töissä, Suomesta ja Ruotsista tuotuja mäntytukkeja parkkaamassa. Samalla työmaalla työskenteli myös eräs saksalainen mies, jonka opin tuntemaan Klaussina, joka tutustuessani häneen lähemmin osoittautui puheliaaksi mieheksi. Hän kertoi jääneenä sotavangiksi Stalingradissa tammikuun lopussa 1943 Saksan kuudennen armeijan antautuessa. Aluksi hän oli varsin vaitonainen kun yritin kysellä asiasta enemmän. Tuttavuutemme syventyessä Klaus alkoi kuitenkin vähitellen avautua ja eritellä kokemuksiaan Stalingradin helvetistä ja ylipäänsä sodan mielekkyydestä erimielisyyksien ratkaisijana. Hänen tarinaansa kuullessani myös kiinnostukseni saksankieleen lisääntyi.

Aluksi puhuimme paljon sodasta, olinhan itsekin nähnyt Lapissa saksalaisten poltetun maan jättämät rumat jäljet raunioina, räjäytettyinä siltoina. Joten meidän yhteiset kokemukset sodasta toimivat linkkinä keskustelussa Klausin kokemuksiin Stalingradin helvetistä. Klausin mukaan Stalingradin mottiin jääneestä 90 000 saksalaisesta sotilaasta palasi vuonna 1956 takaisin Saksaan elävinä vain 5 000 sotilasta.

Stalingradin taistelu vuosina 1942-1943 oli yksi toisen maailmansodan ratkaisevimmista tapahtumista. Klausin kohtalona oli kokea taistelujen kauhut ja koettelemukset, jotka eivät loppuneet kuudennen armeijan antautumiseen, vaan jatkuivat sotavankeudessa eri puolilla laajaa Neuvostoliittoa. Suurin osa vangeista menehtyi. Stalingradin taistelusta tuli pitkä ja Neuvostoliitto koki siinä suurempia menetyksiä kuin mitä Stalin oli odottanut. Lähes neljän kuukautta kestäneen hyökkäyksen jälkeen Pauluksen oli pakko antautua venäläisille.

Klaus kertoi minulle miten olosuhteet koko piirityksen ajan huononivat jatkuvasti, haavoittuneiden ja sairaiden huolto jatkuvasti vaikeutui. Huolto ja polttoainevarastot tuhoutuivat. Vaikka puna-armeija teki voimakkaita hyökkäyksiä ja taisteli jokaisesta neliömetristä Hitlelin kuudes armeija jatkoi rynnistyksiään. Pitkään jatkuneille taisteluille oli tyypillistä saksalaisten jatkuneet pienet etenemiset, neuvostojoukkojen raivoisat vastahyökkäykset, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli vapauttaa Stalingrad. Kaupunkia pommitettiin jatkuvasti yötä päivää pitkän kantaman tykistöllä ja lentokoneilla. Tulitus ja pommitukset ja lähitaistelut jatkuivat pitkälle tammikuuhun. Nuorelle Klausille nämä olivat rajuja kokemuksia.

Saksalaiset aloittivat hyökkäyksensä tarkoituksella siten, että ne häiritsivät asukkaiden elämää mahdollisimman paljon sekä ilmasta että maasta. Saksalaisten hyökkäykset keskittyivät tehtaisiin, ruokavarastoihin, sähkövoimalaitoksiin, asuintaloihin tehtiin jatkuvasti iskuja. Useimmat nukkuivat pommisuojissa, tai juoksivat suojaan saksalaisten lentokoneiden lähestyessä. Nälän lisäksi ihmisiä piinasi kylmyys ja ruoan puute. Heidän riutuneet ruumiinsa eivät kestäneet poikkeuksellisen kylmää talvea.

Puna-armeijan onnistui saartaa Saksan kuudes armeija Stalingradiin. Mottiin murtautuneet eivät saaneet Hitleriltä ulosmurtautumislupaa, vaikka aluksi olisi ollut suhteellisen helppo puhkaista tie länteen. Hitler asetti mieluummin satojen tuhansien miesten elämän vaakalaudalle kuin menetti kasvonsa. Yritettiin avustushyökkäyksiä lännestä käsin, mutta venäläisten voimakas vastarinta johti operaation epäonnistumiseen. Armeija yritettiin huoltaa myös ilmasta käsin. Tavallisten rivisotilaiden toivo Saksan voitosta ei saanut enää jakamatonta tukea kuin sodan alussa.

Tammikuun lopussa 1943 noin 300 000 saksalaista sotilasta kaatui, paleltui tai joutui venäläisten sotavangiksi. Vangittujen saksalaisten kohtalo antoi esimaksua siitä mitä oli edessä. Vangit kuljetettiin Moskovaan ja marssitettiin kansan joukkojen hurratessa läpi kaupungin. Kun ihmettelin asiaa kommentoi Klaus "kaikki saksalaiset eivät olleet muuten natseja, johtajakultin sokaisemia primitiivisiä raakalaisia." Moskovan esittelykierroksen jälkeen edessä oli siirtyminen vankileireille, jotka olivat itseasiassa työleirit, joissa olosuhteet Klausin mukaan olivat sanoinkuvaamattomat. Suuri osa vangeista menehtyi niissä.

Suuri osa sotavangeista sairaistui punatautiin, pilkkukuumeeseen, lavantautiin ja nälkään ja pakkaseen. Talvivaatteiden puute oli silmiinpistävä. Sota Stalingradissa hyytyi pakkaseen ja neuvostojoukkojen vastustukseen. Stalingradista tuli hyökkäyksen pääkohde. Kaupunki oli tärkeä teollisuuskaupunki, jossa valmistettiin merkittävä osa Neusvotoliiton sotatarvikkeista. Hitler halusi saada propagandavoiton valtaamalla vastustajan nimeä kantavan kaupungin. Mitä Stalin ei misään nimessä aikonut tälle suoda. Klaus kertoi miten kaupungissa taisteltiin mies miestä vastaan historian verimmissä katutaisteluissa, raunioissa, tehtaissa, kellareissa, viemäreissä. Päivällä kauhua kylvivät tarkka-ampujat, joille raunioitunut kaupunki tarjosi täydellisiä piilopaikkoja. Taistelun ollessa kiivaimmillaan yhä suurempi määrä sotilaita alkoi kuolla älillisesti uupumukseen, stressiin, pakkaseen ja aliravitsemukseen. Sotilaat eivät olleet peseytyneet moneen kuukauteen, he olivat liasta mustia. Ruumita, ruskeita läikkiä näkyi kaikkialla.

Välillä täytyi löytää puita jostain, raahata niitä korsuihin, pitää tulta yllä kamiinoissa, puhdistaa aseet. Yöllä tuhannet tulenlieskat tuhosivat kaupunkia. Päivällä kranaatit viuhuivat päiden yläpuolella. Saksalaiset tulittivat kaupunkia jatkuvasti ja myös pommikoneet kävivät pommikuormansa pudottamassa venäläisten asemiin, romahtaneita rakennuksia, tuhoutuneita kuorma ja panssariajoneuvoja.