Kirkko ja saamelaiset

Niin kauan kuin olen ollut mukana saamelaispolitiikassa, olen jatkuvasti saanut kuulla väitteitä siitä miten huonosti ja rumasti kirkko on kohdellut menneinä aikoina saamelaisia, kun se on pakottanut saamelaiset tekemään sellaista mitä he eivät ole halunneet jne. Asia jäi minua sen verran kaivelemaan, että sen jälkeen kun opin lukemaan minulla oli tilaisuus perehtyä asiaan kirjasta "Suomen lappalaiset vuoteen 1945."

Entisaikojen saamelaisten uskontoa ja kirkon roolia on myös käsitelty monissa julkaisuissa kuten T.I. Itkosen Suomen lappalaiset vuoteen 1945 asti. Samoin prof. Juha Pentikäinen kirjassaan "Saamelainen mytologia". Myös saamelaisten keskuudessa toimineilla papeilla kuten Jacob ja Isak Fellmannilla, Lars Leevi Leastadioksella ja rovasti Tuomo Itkosella on ollut merkittävä rooli kirkon sanoman levittämisessä saamelaisten keskuuteen. Pielpajärven puukirkko vuodelta 1757 on konkreettinen muistomerkki näiltä ajoilta. Itse kävin Pielpajärvellä syksyllä 1950 perinteisessä syyskirkossa edesmenneen äitini kanssa. Mieleen jäi rovasti Tuomo Itkosen lämminhenkinen saamenkielellä pidetty saarna.

Näistä kirkkoa ja uskonto käsittelevistä julkaisuista en ole saanut läheskään niin yksiselitteistä kuvaa kirkon saamelaisiin kohdistamasta sorrosta kuin mitä minulle oli kerrottu. Oman suhtautumiseni juuret uskontoon ja kirkkoon johtavat Suomen ja Norjan rajalla sijaitsevaan Angelin kylään, jossa vietin vuosina 1946-1950 ottopojan karua elämää, johon toivat silloin tällöin kylässä vierailleet saarnamiehet valoa lohtua ja taivaallista tunnelmaa. Kylässä vieraili myös lukutaitoa saamelaisille opettavat katekeetat. Joten omien kokemusten perusteella en tunnista kirkkoa koskevien väitteiden todenperäisyyttä saamelaisten sorrosta.

Harva kirkkoa ja sen toimintaa arvosteleva saamelainen näyttää muistavan, että kirkon vaikutus ulottuu saamelaisalueella myös saamelaisten perheiden auttamiseen ja lasten suojeluun. Maailman pohjoisin lastenkoti perustettiin Suomen Lappiin, Inariin vuonna 1907. Toiminnan perustajajäsenet olivat eteläsuomalaiset yläluokkaan kuuluvat naiset, Nuorten Naisten Kristillistä Yhdistystä edustavat, Naëmi von Bonsdorff ja Iida Lilius. Kyseiset henkilöt olivat Lapissa lähetystyötä tehdessään havainneet, että paikkakunnalle tarvittiin erityistä kotia, jossa pystyttäisiin tarjoamaan asuinsija sitä tarvitseville. Riutula aloitti toimintansa vanhusten ja lasten kotina, mutta toiminnan jatkuessa siitä tuli lastenkoti. Auttamisen tarve korostui espanjan taudin jälkeen, kun monilla saamelaislapsilla menehtyivät molemmat vanhemmat.

Joka tapauksessa toiminta oli alku Suomen sosiaalihuollolle, jota kolmas sektori alkoi toteuttaa Pohjois-Lapissa. Samalla huutolaislapsijärjestelmä ja lasten huutokauppaaminen lopetettiin pikkuhiljaa. Viimeinen virallinen lasten huutokauppa tapahtui vuonna 1935. Lastenkodin toiminta jatkui 1970- luvulle asti. Evakosta paluun jälkeen (1945) vietin lastenkodissa elokuusta joulukuuhun. Muutamat muistikuvat vahvistavat sen, että meistä saamelaislapsista pidettiin hyvää huolta.

Kirkon roolia pohtiessani ajatukseni kääntyvät siihen osuuteen, joka kirkolla on ollut saamenkansan kehityksessä kohti korkeampia arvoja. Ei ole sattuma, että kirjallisten lähteiden valaisema kehitys alkaa yhdessä kirkollisten organisaatioiden kanssa. Harva saamelainen tulee ajatelleeksi, että kirkko toimi aluksi henkisenä siteenä, joka yhdisti saamelaiset läntisen kulttuurin muotoihin ja saavutuksiin. Myöskään ei ole sattuma, että kirkko suoritti kauan niitäkin tehtäviä, jotka nykyisen käsityksen mukaan kuuluivat maallisen esivallan toimialaan.

Historian tutkimusten uusimpien tulosten mukaan kristinusko oli tunnustettu jo ennen ensimmäisen ristiretken aikoja. Näin kirkko laajalta pohjalta lähtien on suorittanut mitä moninaisempia ja tärkeitä kulttuuritehtäviä. Se on myös nälkävuosina auttanut köyhtyneitä ja nälkää näkeviä saamelaisia ja valanut uskoa tulevaisuuteen. Näin myös espanjan taudin aiheuttaman kriisin yhteydessä, jossa kirkko yhdessä maallisen esivallan kanssa pelasti monen saamelaisen ja suomalaisen hengen. Kirkko on pitkiä aikoja joutunut yksin edustamaan korkeinta hengen viljelyä ja ylläpitämään sanomaa lähimmäisen auttamisesta myös saamelaisten keskuudessa. Se on hoitanut kansan opetusta ja huolehtinut siveellisen kulttuurin säilymisestä, se on katsonut velvollisuuksiinsa kuuluvaksi köyhäinhoidon, se on kasvattanut saamelaisia paikalliseen itsehallintoon ja johtavien henkilöiden välityksellä ottanut osaa poliittisiin prosesseihin.

T.I. Itkosen ja Juha Pentikäisen antavat todellisen läpileikkauksen siitä miten saamelaisten elämä ja uskomukset pitkällä aikajänteellä ovat muuttuneet. Samoin kirkon asema ja erilaisten instanssien valtasuhteet. Tällaisiin muutoksiin harvoin ovat olleet syynä sota, jossa voittajien ja häviäjien kehitys taantuu. Saamelaisten ikivanhan uskomusmaailman ja kirkon vaikutukset eivät ole olleet hetkellisiä, vaan ne ovat pitkällä aikavälillä niin Lapissa kuin muuallakin edenneet läpi yhteiskuntien. Tässä olennaista on tieteellisen tiedon merkitys muutosten ja murrosten kuvauksessa.

Suomen kirkko on painanut leimansa keskeiseen osaan saamenkansan kehitystä kohti järjestäytynyttä yhteiskuntaa. En pidä sitä mitenkään huonona asiana, kun muistaa miten alkeellisissa oloissa saamelaiset joskus elivät. Kirkon vaikutus näkyy kaikkialla kuten saamelaisten moraalissa, kielessä, koulutuksessa, ajattelutavassa, valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämässä edelleenkin. Yhteiskunnan kehityksen vaatiessa kirkko on voinut entisistä luovuttaa entisistä työaloistaan suuren osan uusien elinten haltuun. Tärkein on kirkolle jäänyt jäljelle. Se on entistä määrätietoisemmin voinut omistautua hoitamaan tehtäväänsä jäsenten hengellisen elämän syventämisessä. Siinä työssä näinä epävarmuuden aikoina kirkon rooli on edelleenkin tärkeä.

Nyt kun totuus ja sovintoprosessin kulkua ja erilaisia teemoja kuten kirkon roolia ja kaikkia muitakin asioita arvioidaan, kannattaa olla tarkkana. Suosittelen, että nyt kannattaa lopettaa jatkuva populististen totuuksien heittely ja syyttely kirkkoa kohtaan sen harjoittamasta sorrosta. Sellainen politiikka ei kanna tässä tilanteessa pitkälle. Kun kirkon roolia katsotaan puolesta/vastaan argumentein se ei välttämättä ole sitä mitä väitetään, siinä on paljon lähimmäisen rakkautta ja elämän arvoja kannattavia elementtejä. Kysynkin mikä olisi ollut kehityksen vaihtoehto niissä alkeellisissa oloissa, jossa monilapsiset saamelaisperheet elivät?

Lähteet:
Merja Paksuniemi ja Pigga Keskitalo: Riutulan lastenkoti - hoivaa ja kristillismoraalisuutta lapsille (SKS)
Juha Pentiäinen ja Risto Pulkkinen. Saamelainen Mytologia (SKS)
T.I.Itkonen; I-II, Suomen Lappalaiset vuoteen 1945
Tuomo Itkonen: Pippinä ja Pappina (1970).